Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1998

Jääkärikenraali Väinö Valve

Merivoimien sotakomentaja

Suomessa eletään vuoden 1933 toukokuuta. Pulakausi on takana ja Mäntsälän kapina on koettu edellisvuonna. Kesästä on tulossa kuuma.

Merivoimien komentaja, 38-vuotias pitkänhuiskea jääkärieversti Väinö Valve kävelee asioillaan Helsingin kaduilla. Vastaan tulee kaksi korkeaa sotaherraa, kenraalit Gustaf Mannerheim ja Rudolf Walden, puolustusneuvoston puheenjohtaja ja hänen lähin miehensä. Valve tekee jämerästi kunniaa.

– Saanen onnitella maailman nuorinta kenraalia, Mannerheim sanoo.

– Kiitoksia, herra kenraali, Valve sanoo hämmentyneenä. Hän ei vielä tiennyt ylennyksestään.

Presidentti Pehr Ukko-Pekka Svinhufvud oli nimittänyt Gustaf Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi vuonna 1931. Maanpuolustuksen suunnittelu oli kolmen miehen käsissä, Mannerheimin, Rudolf Waldenin ja eversti Aksel Airon, puolustusneuvoston sihteerin. Armeijaa oltiin uudistamassa, sen verran, minkä poliitikot ja rahavarat sallivat.

Meripuolustuksen päällikön virka oli juuri muutettu merivoimien komentajan tehtäväksi, joka edellytti kenraalin arvoa.

– Tällöin minut nuoresta iästäni huolimatta ylennettiin kenraalimajuriksi, Valve sanoo. – Kannoin maavoimien univormua, mutta laivathan eivät olleet minulle mitään outoja kapistuksia.

Valve oli kenraali, jolla ei ollut edes ylioppilastutkintoa. Se oli melkoinen saavutus nuorelta mieheltä. Valve jäi miettimään mitä Mannerheim oli tarkoittanut sanoessaan maailman nuorin kenraali. Oliko Valve sitä ikänsä puolesta vai tarkoittiko Mannerheim sitä, että nimitys oli uunituore?

Olihan Suomessa nimitetty nuorempiakin miehiä kenraaleiksi, kuten Martti Wallenius 37-vuotiaana vuonna 1930. Mutta toisaalta Wallenius oli väliaikaisesti epäsuosiossa, sekaannuttuaan yleisesikunnan päällikkönä presidentti Juho Ståhlbergin kyyditykseen ja sotkeuduttuaan Lapuan liikkeen pääsihteerinä Mäntsälän "kapinaan".

Väinö Lahja Rikhard Valve, entinen Vähätupa, syntyi Suomen suuriruhtinaskunnan Lappeenrannassa 28. päivänä joulukuuta vuonna 1895. Hänen vanhempansa olivat rakuunarykmentin seppämestari ja aliupseeri Matti Rikhard Vähätupa sekä Matilda o.s. Lehtonen.

– Isäni oli seppä, mutta ei mikä tahansa seppä, Valve sanoo. – Hänelle kerrotaan tuodun hevosia kengitettäväksi aina Pietarista asti. Isäni teki myös salalinkkuveitsiä. Niiden terät olivat linkkuveitsen sisällä ja saatiin esille vain tiettyjä salakonsteja käyttämällä.

Valve kävi viisi luokkaa Lappeenrannan yhteiskoulua. Hän päätti pyrkiä sähköalalle ja lähti vuonna 1913 Helsinkiin työharjoitteluun. Valve oli muutaman kuukauden Helsingin kaupungin sähkölaitoksella jonka jälkeen hän pääsi harjoitteluun Venäjän laivastoasemalle Katajanokalle.

– Katajanokalla näin, miten miehiä, omia alaisia, ei saa kohdella, Valve sanoo. – Venäläiset upseerit olivat yllättävän raakoja alaisiaan kohtaan.

Valve pääsi opiskelemaan Tampereelle, Suomen ensimmäiseen teknilliseen opistoon.

28. päivänä kesäkuuta vuonna 1914 bosnialainen ylioppilas Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin kruununperillisen, arkkiherttua Frans Ferdinandin ja hänen puolisonsa Sarajevossa. Kuukauden kuluttua ensimmäinen maailmansota oli alkanut ja Suomi oli sotaa käyvä maa.

– Olin sodan alkaessa Helsingissä Valtionrautateiden konepajalla töissä, Valve sanoo. – Sinne tuotiin Hangosta kolme veturia, joita oli tahallaan vaurioitettu. Venäläiset olivat tehneet ne käyttökelvottomiksi pienillä räjähdyspanoksilla. He pelkäsivät saksalaisten maihinnousua Hankoon.

Seuraavan talven Valve jatkoi opiskeluaan Tampereella. Vuoden 1915 kesällä Valve hakeutui uudelleen töihin Venäjän laivastoasemalle, siellä maksettiin hyvää palkkaa.

– Katajanokalla ja Hietaniemessä oli korjattavana vaurioituneita venäläisiä sotalaivoja. Kun aina oli kiire, piti työtä tehdä kello seitsemästä aamulla kello yhteentoista illalla.

Syksyllä Valve lähti takaisin opiskelemaan. Ajat olivat levottomat, puhuttiin Suomen itsenäistymisestä. Tampereen teknillisestä opistosta katosi opiskelijoita jälkiä jättämättä. Pian selvisi syy, he olivat salaa lähteneet sotilaskoulutukseen Saksaan. Santarmit panivat opiston tehovalvontaan.

– Kyttäämisen kohteena oleminen rupesi pitemmän päälle ärsyttämään, ja lopulta oli minunkin tehtävä päätökseni. Oli jätettävä opiskelu ja seurattava muita.

Lähtiäisiksi isä antoi Valveelle rullarevolverinsa.

– Kaiken varalta, seppämestari sanoi.

Tampereen teknillisestä opistosta lähti Saksaan parikymmentä tulevaa jääkäriä.

Matka tarkkaan vartioidun Merenkurkun yli oli hankala. 74 kilometrin matkaan meni aluksi hiihtäen ja myöhemmin jalkapatikassa 38 tuntia. Valve tovereineen olivat menehtyä silkasta uupumuksesta.

– Se oli minun Finlandia-hiihtoni, Valve sanoo.

Uumajan ja Trelleborgin kautta matka jatkui Sassnitziin, Hampuriin ja lopulta Lockstedtin leirille. Oli toukokuun ensimmäinen päivä vuonna 1916.

– Kävelimme asemalta leiriportille päin. Leirikadulla Valve tunnisti Tampereen teknillisen opiston oppilaan Erkki Hyvösen. Hyvönen katsoi hämmästyneenä kymmenen hengen tulokasjoukkoa.

– Hei. Onko teitä hulluja montakin?

Valve oli saapunut perille legendaariseen joukko-osastoon, joka kahdeksan päivää myöhemmin sai nimekseen kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27.

Alkoi peruskoulutus, jolle tunnusomaista oli immer beschäftigen, aina touhussa, sekä nochmals dasselbe, sama vielä kerran.

Marraskuussa Valve komennettiin Saksan itärintamalle Riianlahden rantaan, haupitsipatterin tykin suuntaajaksi. Taisteluista ei puuttunut huvittavia piirteitä.

– Suon laitaan oli sijoitettu käymäläkuoppa, jonka istumaorren suojaksi oli rakennettu kattopahvista seinät ja katto, Valve kertoo. – Laitos oli vihollisten näkyvissä ja aina kun he näkivät jonkun menevän sinne asioilleen, he huvittelivat ampumalla pömpeliä kohti. Pahviseinien alaliepeet lepattivat ilmanpaineesta, vaikka sirpaleet jäivät räjähdyskuoppaan ja suohon.

– Hirtehishuumori loisti ensimmäisen maailmansodan itärintamalla. Se johti arvelemaan, että olisi todella ikävää, jos Heldentot, sankarikuolema, kohtaisi juuri orrella istujaa.

Kerran Heldentot oli lähellä.

– Olin yksin liikkeellä. Yhtäkkiä venäläiset rupesivat ampumaan ja heittäydyin vaistonvaraisesti maahan. Yksi ammussirpale vonkui pitkään ilmassa ja iskeytyi jalkojeni väliin. Onneksi jalat olivat levällään, vain pieni sirpale porautui jalkaani. Kaivoin sen pistimellä esiin, se oli vielä polttavan kuuma.

– Pikkuasia, mutta kuolema tai reisiluiden poikki meneminen oli tosi lähellä. Vaistomaisesti Hinlegen, maahan heittäytyminen, oli pelastanut minut.

Joulukuussa jääkäripataljoona ja patteri siirrettiin rintaman taakse Kuurinmaan Libauhin, nykyisen Latvian Liepajaan.

– Kaupungissa oli suuri kylpylä, vilkas ja värikäs kauppatori sekä teatteri. Siellä oli monen moista elämää ja houkutuksia, jotka saivat nuoren miehen sydämen lyömään kiihkeästi. Pääkatua, Kurhausprospektia, käveltiin edestakaisin ja katseltiin tyttöjä. Ellen nyt ihan väärin muista, niin tytötkin katselivat meitä jääkäreitä.

Tuli joulu.

– Saimme keittiön padasta veteen sekoitettua lämmintä rommia. Tietysti sitä oli kovin vähän per lurjus, mutta hyvä niinkin. Aattoilta pyrittiin viettämään suomalaiseen tapaan kuusineen, kynttilöineen ja ohjelmineen, ja juhlissamme esiintyivät tiernapojatkin.

Joulun jälkeen patteri hälytettiin rintamalle, läpimurtoa tukkimaan Aa-joelle.

– Tykkimme oli sijoitettu vasemmalle ja oikealle kuusitykkisen patterin äärimmäisiksi. Olimme niin esiin pistävän kärjen päässä, että saatoimme ampua sivustatulta molemmille sivuille. Ja kyllä sitä ammuttiinkin.

– Saimme silloin tällöin konekivääritulta, sitä napsahti tykin kilpeen.

Alkoi kolme kuukautta kestävä asemasota. Ruoka oli sitä sun tätä.

- Yhteen aikaan oli päivästä päivään ohraryynivelliä, sillä vaihtelulla, että tänään oli Wasser mit Grütze, vettä ja ohraryynejä, huomenna Grütze mit Wasser, sitten taas Wasser mit Grütze ja tätä jatkui loputtomiin.

Jääkäripataljoonalle saapui tieto Venäjän vallankumouksesta vuoden 1917 maaliskuussa. Jääkäriliike lakkasi olemasta valtiopetoksellinen yritys. Patteri siirrettiin takaisin Libauhin, jossa aika kului kuolettavan muodollisissa harjoituksissa. Mieliala oli matalalla.

– Nuoria miehiä kun olimme, niin pitihän sitä tietysti "semmoisiakin" paikkoja kokeilla, nimittäin tyttötaloja, kraaleja, kun kerran saksalaiset olivat niitä järjestäneet, Valve kertoo. – Eivät ne kovin erikoisia paikkoja olleet, mikä johtui lähinnä valikoimasta, mutta täyttivät tehtävänsä, ja hyvä niin.

Syksyllä vuonna 1917 Valve sijoitettiin toisen tykkimiehen, ilmavoimien tulevan komentajan Jarl Lundqvistin kanssa asumaan kaupungille yksiöön, joka oli liitetty erään juutalaisapteekkarin huoneistoon.

– Apteekkarin talouteen kuului 3 - 4 nuorta naista, joista yhden sanottiin olevan apteekkarin rakastajatar, Valve kertoo. – Toisetkin pitivät kovasti vieraan sylissä istumisesta ja likistelystä ja järjestivät suurpiirteisesti vieraalle myös kahdenkeskisen yhdessäolon, jos tarvetta oli.

Syksyllä pataljoonan saksalaista päällystöä alettiin vetää pois tehtävistään, tilalle nimitettiin suomalaisia jääkäreitä. Valve nimitettiin patterin vääpeliksi.

Vuoden 1917 joulu tuli ja meni. Patteri onnistui jopa järjestämään itselleen joulukinkun, viinaan vaihtamalla. Epämääräisiä tietoja Suomen itsenäisyysjulistuksesta oli liikkeellä. Tammikuussa tieto varmistui, kun Saksa tunnusti uuden valtion.

Helmikuun 13. päivänä vuonna 1918 suomalaiset olivat Libaun Trinitatis-kirkossa. Kolme suomalaispappia suoritti jumalanpalveluksen.

– Vasta saatu upea jääkärilippu oli esillä ja vannoimme Suomen valtiolle sotilasvalan. Kirkko oli tungokseen saakka täynnä väkeä.

Väinö Valve ylennettiin Suomen armeijan luutnantiksi.

Seuraavana päivänä Valve astui patteristonsa kanssa Libaussa rahtilaiva Castoriin, muut jääkärit nousivat höyrylaiva Arcturukseen. Matka suuntautui kohti Gävleä. Sieltä tykistön väki jatkoi jäänmurtaja Sammolla ja jääkärien pääosa Arcturuksella kohti Suomea.

– Kun olimme pukeneet päällemme vihreät jääkäriunivormumme marssimme, enemmän tai vähemmän ojennuksessa, Vaskiluodon satamasaaresta Vaasan kaupunkiin.

Elettiin helmikuun 25. päivää vuonna 1918. Seuraavana päivänä Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27 seisoi Vaasan torilla, viimeistä kertaa yhdessä. Valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali Gustaf Mannerheim puhui jääkäreille.

– Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä, Mannerheim sanoi. – Armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi.

Vapaussotaan osallistui noin 1 300 jääkäriä. Heistä yhdeksän yleni täyden kenraalin arvoon, heidän joukossaan Väinö Valve.

– Itsenäisyys oli vuonna 1918 lunastettava raskain uhrein, Valve sanoo. – Kohtalo ajoi kansamme taisteluun, jossa veli joutui veljeä vastaan tässä alun alkaen vapaussotana alkaneessa taistelussa.

Valve sai komennuksen jääkäritykistön 1. patteristoon Pietarsaareen. Hän sai ylennyksen yliluutnantiksi, vaikka koko arvoa ei itse asiassa ollutkaan muilla kuin Saksassa ylennetyillä yliluutnanteilla. Hän toimi tulenjohtoupseerina Tampereen valtaukseen saakka, jonka jälkeen hänet nimitettiin jääkäritykistöprikaatin 1. patteriston päälliköksi.

Valve osallistui Viipurin valtaukseen.

– Mikä se minun sotilasarvoni oikein on? Valve kysyi eräänä päivänä Viipurissa esimieheltään, everstiluutnantti Lauri Malmbergiltä, tulevalta suojeluskuntien ylipäälliköltä.

– Kyllä sinut on ylennetty, Malmberg vastasi kotoisasti. – Pistä vaan kapteenin merkit laattoihisi.

Viipurissa Valve sai kunniatehtävän, hän komensi voitonparaatia 16. päivänä toukokuuta vuonna 1918.

Sodan jälkeen Valve nimitettiin raskaan tykistörykmentin komentajaksi. Ajat olivat sekavat, missään ei ollut edes määritelty mihin Valveen rykmentti kuului. Valve kysyi asiaa sotaväen päälliköltä, kenraali Kalle Wilkamalta.

– Onko meillä sellainenkin, kuin raskas tykistörykmentti? tsaarin entinen prikaatinkomentaja Wilkama tokaisi.

– Kyllä on, herra kenraali.

– Selvittäkää asia yleisesikunnan päällikön kanssa.

Kävi ilmi, että yleisesikunta oli hajotettu puoli vuotta aikaisemmin, sitä ei ollut edes olemassa. Asia selvisi kuitenkin sotaministeriössä jääkärimajuri Lennart Grandellin avulla.

Valve ylennettiin vuonna 1919 majuriksi. Vuonna 1921 hän meni naimisiin Margareta Helena Cornérin kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta, Mirja, Helena ja Sakari.

Vuonna 1923 Valve ylennettiin everstiluutnantiksi. Seuraavana vuonna hänet määrättiin rannikkotykistön komentajaksi. 29-vuotiaalle everstiluutnantille oli alistettu koko rannikko- ja meripuolustus.

Vuosina 1925 - 1926 Valve kävi sotakorkeakoulun komentajakurssin.

Tittelit muuttuivat. Vuonna 1927 eversti Valve nimitettiin rannikkopuolustuksen ja 1928 meripuolustuksen päälliköksi. Vuonna 1933 tuli sitten merivoimien komentajan vakanssi ja kenraalimajurin arvo.

Vuonna 1933 kenraali Valve matkusti Italiaan kenraali Hugo Östermanin, sotaväen päällikön kanssa. Isäntänä oli itse Benito Mussolini, hallituksen päämies ja fasistipuolueen johtaja Il Duce, tuolloin vielä englantilaismielinen mies.

– Näimme Mussolinin kaksikin kertaa, Valve sanoo. – Muistoksi vierailusta Mussolini antoi meille jokaiselle upeat paperiveitset. Kotkan koristama esine on jonkinmoinen miliisin tai kenraalin ase, tikari, mutta lahjaesineenä tarkoitettu paperiveitseksi.

– Matka oli yhtä suureellista näytelmää, etten sanoisi teatteria, lajissaan kyllä suurenmoista.

Työ Suomessa merivoimien lujittamiseksi jatkui koko 1930-luvun. Venäläisiltä keskeneräiseksi jäänyt rannikkotykistö piti rakentaa valmiiksi. Linnakkeita oli pitkin rannikkoa, Laatokalla, Ahvenanmaalla ja Helsingin edustalla.

– Se veikin kaikki voimamme, teknilliset taitomme ja rahavaramme. Kuljetusvälineet olivat suuri menoerä. Linnakkeet olivat saarissa ja joka tapauksessa aina kaukana kaupungeista.

Vuoteen 1939 mennessä rannikkopuolustus oli saatu kutakuinkin taistelukuntoiseksi.

– Laivasto-ohjelmassa mentiin hakoteille, myöntää Valve. – Oli virhe rakentaa kaksi suurta panssarilaivaa, Ilmarinen ja Väinämöinen. Niiden sijaan olisi Etelä-Afrikan ja Australian malliin pitänyt rakentaa pieniä ja tulivoimaisia aluksia lähivesien puolustamiseen.

Valve ei kuitenkaan tohtinut uutena miehenä panna kyseenalaiseksi laivastokomitean tekemää työtä.

1930-luku oli jatkuvaa taistelua laivaston määrärahoista. Laivaston asemaa heikensi se, ettei sotamarsalkka Mannerheim ollut erityisen innostunut meripuolustuksesta. Ratsuväen upseerina hän oli sitä mieltä, että laivastohankinnat vaaransivat muiden aselajien hankintoja.

Talvella vuonna 1938 nähtiin kiivaita yhteenottoja määrärahoista Valveen sekä yleisesikunnan päällikön Lennart Oeschin ja sotaväen päällikön Hugo Östermanin välillä. Keväällä puolustusneuvostoa uusittiin ja myös Valve pääsi mukaan. Hän sai neuvostolta moraalista tukea, mutta ei rahaa. Vasta vuonna 1939 rahaa oli tulossa, mutta liian myöhään.

Kahden panssarilaivan lisäksi Suomen laivastossa oli neljä vanhahkoa tykkivenettä ja viisi sukellusvenettä, Vetehinen, Vesihiisi, Iku-turso, Vesikko ja Saukko. Koululaivaksi oli vuonna 1931 hankittu Suomen Joutsen.

Syksyllä vuonna 1939 maailmanpoliittinen tilanne kiristyi Saksan hyökättyä Puolaan. Valveelle alistettiin uhkaavan tilanteen vuoksi myös merivartio- ja merenkulkulaitos. Valveen laivaston vahvuus oli 190 laivaa ja 363 moottorivenettä, yhteensä viisituhatta miestä. Sukellusveneiden emälaivana toimi jäänsärkijä Sisu. Rannikkojoukoissa oli 21 000 miestä.

Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. päivänä marraskuuta. Kenraali Valve oli palaamassa sotaväen esikunnasta Katajanokalle, kun hän huomasi taivaalla kolme lentokonetta. Hän näki miten pommit irtosivat. Ensimmäinen lasti putosi Teknillisen korkeakoulun nurkille. Sen jälkeen tuli ilmahälytys.

– Mitä tapahtuu, mikä nyt on? Kysyjä oli hätääntynyt ruotsalainen neitokainen. Valve totesi, että Helsinkiä pommitetaan, ja että nyt on ilmahälytys.

– Missä on sähkösanoma-asema? Minä haluan lähettää sähkösanoman?

Merivoimien komentaja kulki käsi kädessä nuoren ruotsalaisneidon kanssa Kasarmintorilla kohti sähkösanoma-asemaa.

Samaan aikaan risteilijä Kirov höyrysi Hiidenmaan länsipuolella kohti Hankoa. Mukana oli kaksi hävittäjää. Punalipun Itämeren laivaston komentaja, amiraali Vladimir F. Tributs oli päättänyt kokeilla Suomen rannikkopuolustuksen tehokkuutta.

Suomi lähetti Hankoon sukellusveneet Vesihiiden ja Vesikon. Niiden lähtö Helsingistä kuitenkin myöhästyi pommitusten vuoksi. Myös panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen saivat käskyn siirtyä Utöstä kohti Hankoa.

Seuraavana päivänä Suomi miehitti Ahvenanmaan, Ilmarinen ja Väinämöinen saivat käskyn palata takaisin. Mutta tilanne Suomenlahdella kärjistyy.

Risteilijä Kirov lähestyy 28 solmun nopeudella Russaröta, jossa vastassa on kapteeni Reinhold von Essenin järeä patteri. Kun Kirov on 23 kilometrin päässä, von Essen avaa tulen.

Kirov kääntyy vasemmalle ja hävittäjät asettuvat Kirovin vasemmalle puolelle tulisuojaan. Kirov avaa tulen kohti Russaröta.

Hävittäjä Stemitelnyj saa osuman ja kääntyy pakoon savun peitossa. Suomalainen patteri avaa kahdella jaoksellaan lamauttamistulen, jota kestää viisi minuuttia. Kello 10.08 Kirov lopettaa tulen ja kääntyy toisen hävittäjän kanssa etelään, pakoon. Russarö lopettaa tulen kahta minuuttia myöhemmin.

Suomi oli saavuttanut ensimmäisen torjuntavoiton Itämeren laivastosta. Jälkeenpäin harmiteltiin sitä, etteivät Vesihiisi ja Vesikko ehtineet ajoissa paikalle. Vesikko ehti nähdä Kirovin, mutta menetti mahdollisuutensa väistäessään putoamia.

Kirov toi Tallinnaan noin 20 haavoittunutta. Eräiden tietojen mukaan hävittäjä Stemitelnyj olisi uponnut.

Taistelut rannikosta ja Itämeren saarista jatkuivat, Suursaari menetettiin. 14. päivänä joulukuuta Utö torjui kaksi G-luokan hävittäjää. Neljä päivää myöhemmin taistelulaiva Oktjabrskaja Revolutsija ja viisi hävittäjää kokeilivat Mannerheim-linjan itäisimmän osan, Saarenpään linnakkeen kestävyyttä. Laivat joutuivat poistumaan kahden tunnin kuluttua. Päivää myöhemmin samaa yritti taistelulaiva Marat, yhtä heikoin tuloksin.

Suomen rannikkopuolustus kesti, elintärkeä kauppamerenkulku oli turvattu.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 12. päivänä maaliskuuta. Suomenlahden saaret menetettiin. Hanko jouduttiin luovuttamaan hyökkääjän tukikohdaksi.

Jatkosota syttyi kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941, kun Neuvostoliitto pommitti Suomen kaupunkeja. Suomi lähti valtaamaan menetettyjä alueita takaisin.

– Merivoimiemme kunniakkaita suorituksia olivat Hangon, Somerin, Suursaaren sekä Koiviston ja Viipurinlahden taistelut ja vastustajille tuotetut tappiot, puhumattakaan kauppamerenkulun turvaamisesta, vuonna 1941 kenraaliluutnantiksi ylennetty Valve sanoo.

Laivaston suurin tappio oli panssarilaiva Ilmarisen tuhoutuminen syyskuussa 1941. Alus oli Hiidenmaalle häirintä- ja harhautustehtäviin menevän laivasto-osaston kärjessä, kun se Suomen rannikon edustalla ajoi miinaan. Alus upposi seitsemässä minuutissa ja 271 miestä menehtyi.

Tapaus salattiin ja vasta kahden viikon kuluttua neuvostolehdistö ja sitä kautta muu maailma pääsi julkaisemaan uutisen.

Myös uusi miinalaiva Riilahti torpedoitiin.

Jatkosodan huikeimpia suorituksia oli Suursaaren valtaus 27. päivänä maaliskuuta vuonna 1942. Saaren strateginen merkitys oli suuri, se oli Suomenlahden lukko. Menestyksekästä hyökkäystä johti legendaarinen hakkapeliitta, kenraalimajuri Aaro Pajari.

Suomalaiset sukellusveneet onnistuivat jatkosodan aikana upottamaan muutaman vihollisaluksen, myös sukellusveneitä. Syksyllä vuonna 1942 Iku-turso upotti sukellusveneen STS-320 ja Vetehinen ajoi upoksiin STS-305:n.

Yhteistyössä saksalaisten kanssa suomalaiset sulkivat Suomenlahden miinoittein ja sukellusveneverkoin.

Jatkosodan rauhanehtojen mukaan Suomi joutui luopumaan Suursaaresta, Tytärsaaresta ja Lavansaaresta. Porkkala piti vuokrata Neuvostoliitolle tukikohdaksi.

Jatkosodan jälkeen Valve nimitettiin puolustusministeriksi Juho Paasikiven hallitukseen halvauksen saaneen kenraali Rudolf Waldenin tilalle.

Merivoimien komentajana ja puolustusministerinä Valve joutui jatkuvasti tekemisiin liittoutuneiden valvontakomission kanssa.

– Kun kontra-amiraali Verhovskille piti luovuttaa matkustaja-alus esikuntalaivaksi, hän olisi halunnut Arcturuksen, jolla jääkäriemme pääjoukko oli saapunut, Valve sanoo.

Tunnesyistä suomalaiset eivät halunneet luovuttaa Arcturusta vaan tarjosivat tilalle Per Brahea.

– Voisin leikkiä suurta herraa ja lyödä nyrkkiä pöytään, amiraali huusi. Mutta hän lupasi tyynnyttelyn jälkeen kuitenkin tyytyä siihen, minkä ilmaiseksi sai.

Merialueilla "sota" jatkui miinanraivauksen muodossa aina vuoteen 1950 asti. Hermoja raastavassa tehtävässä menehtyi 28 raivaajaa.

Merivoimien henkilöstö eli jatkuvan epävarmuuden tilassa. Sijoituspaikkoja ei voitu osoittaa, linnakkeet olivat jääneet venäläisille ja Suomen puolelle jääneistä tukikohdista valvontakomissio siirrätti aseistusta sisämaahan.

Valve menetti myös valvontakomission luottamuksen, koska hän kieltäytyi luovuttamasta salaisia merikortteja.

Vuonna 1946 Valve oli saanut tarpeekseen.

– Nämä kaikki seikat tuntuivat minusta erittäin raskailta ja mursivat sisintäni, Valve sanoo. – Kun en voinut vaikuttaa asioihin, jouduin tekemään oman johtopäätökseni. Minun oli pakko pyytää eroa Suomen merivoimien komentajan tehtävistä.

Vuonna 1948 myös Väinö ja Margareta Valve erosivat. Seuraavana vuonna Väinö Valve meni naimisiin Aili Aune Haahden kanssa.

Valve oli vuosina 1950 - 1954 Kansallis-Osake-Pankin Saarijärven konttorin ja vuosina 1954 - 1959 Helsingin Pitäjänmäen konttorin johtajana.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto ylensi Väinö Valveen täydeksi kenraaliksi vuonna 1992. Valve kuoli 11. päivänä maaliskuuta vuonna 1995, viimeisenä jääkärinä. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.

Jälkinäytös Hotelli Marskissa vuonna 1994

Helmikuun lopulla vuonna 1994 Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys viettää jääkärien kotiinpaluujuhlaa hotelli Marskissa. Tilaisuuteen saapuu jääkärimarssin kajahtaessa ryhdikäs kenraali Väinö Valve, 98.

Virolainen kapteeniluutnantti Paavo Loosberg pitää Valveelle puheen. Se on kiitospuhe lähes 50 vuoden takaa.

– Olen tullut tuomaan 184 Suomen merivoimien sotaveteraanin kiitokset, Loosberg sanoi. – Nämä 184 nuorta virolaista taistelijaa Te, herra kenraali, henkilökohtaisesti pelastitte. Sen Te teitte huolimatta vakavasta tilanteesta ja suuresta vaarasta.

Suomen merivoimissa oli vuosina 1942 - 1944 yli neljäsataa vapaaehtoista virolaista taistelijaa. Syyskuun 1944 välirauhansopimuksen mukaan virolaiset piti palauttaa Neuvostoliittoon. Maavoimissa olleet virolaiset autettiin Ruotsiin, mutta Helsingissä oli vielä kaksisataa merivoimissa palvellutta virolaista, jotka eivät olleet päässeet matkaan. Valtiollinen poliisi vartioi satamia.

Virolainen nuori vänrikki rohkaisi mielensä ja marssi kontra-amiraali Svante Sundmanin, merenkulkuhallituksen pääjohtajan puheille. – Mitä tehdä?

Amiraali ymmärsi heti tilanteen. Tästä oli kerrottava kenraali Valveelle. Valveella oli meneillään neuvottelu, Sundman pyysi kenraalin ulos käytävälle ja selosti hänelle tilanteen.

– Tämän vänrikin on päästävä miehineen Ruotsiin, Valve sanoi adjutantilleen. – Meidän on heitä autettava.

Seuraavana iltana virolaiset olivat Vaasassa.

– Junavaunu ajettiin sivuraiteelle, Loosberg sanoo. – Ilta oli jo pimentynyt, kun meidät ohjattiin pieneen rahtisatamaan. Sieltä kaksi merivartioston venettä kuljetti meidät yli Pohjanlahden Ruotsin puolelle.

Suomen merivoimissa palvelleet virolaiset vapaaehtoiset olivat päässeet turvaan.

– Te, herra kenraali, pelastitte meidät varmalta Siperian-matkalta, kapteeniluutnantti Loosberg sanoo. Sama mies, joka viisikymmentä vuotta sitten nuorena vänrikkinä pyysi apua amiraali Sundmanilta.