|
Simo Häyhä 1905−2002 SA-kuva 17.2.1940 |
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Vänrikki Simo Häyhä
Tarkka-ampujan joululahja
On joulukuun 21. päivä vuonna 1939
Kollaalla. Torstai-ilta on hämärtymässä. Lumipukuinen pieni mies makaa
tukevassa ampuma-asennossa likaisen harmaassa hangessa.
Matkaa vihollisen linjoihin
on neljäsataa metriä. Venäläiset ovat tavanomaista varomattomampia.
Jälleen liikettä.
Suomalainen tarkka-ampuja ottaa vihollisen tasajyvälle, arvioi vaistomaisesti
välimatkan ja tuulen. Hän poistaa liipaisimesta etuvedon ja hengittää
rauhallisesti ulos. Pystykorva haukahtaa.
Korpraali Simo Häyhä on
tehnyt uuden ennätyksen. Vieressä makaava tarkkailija kirjaa päivän saldoksi
kaksikymmentäviisi varmaa tapausta. Viimeisen kolmen päivän yhteissaaliiksi
tulee 51 vihollista. Se on Häyhän joululahja komppanialleen.
komppanianpäällikkö Aarne Juutilainen,
Marokon
Kauhuksi sanottu, saa perjantaina vieraita etulinjan tuntumassa
olevaan komentotelttaansa. Tulijoiden joukossa ovat kansanedustaja ja
kappalainen Antti J. Rantamaa sekä kirjailija Mika Waltari. Pappa Juutilainen
esittelee porukkaansa.
”Ja sitten tässä tämä
pikkuinen, mies kuin pippuri”, Juutilainen sanoo. ”Näyttää lauhkealta, mutta
vihainen se on.”
Pienikokoinen mies
tuntuu sulautuvan teltan varjoihin.
”Simuna, sinä syntinen, tunnusta nyt papin kuullen, kuinka monta
Iivanaa sinulla on tunnollasi”, Juutilainen jatkaa.
Korpraali nousee
seisomaan. ”Herra luutnantti, varmoja tapauksia on siinä 138:n paikkeilla.”
Vieraat katsovat
toisiinsa epäuskoinen hymy huulillaan. Sotaa on käyty vasta kolme viikkoa.
”Hyvät herrat, totta se
on”, Juutilainen sanoo. ”Kun päiväluku nousi yli kymmeneen, tapauksista
alettiin pitää kirjaa. Korpraali Häyhällä on virallinen valvoja, jotta luvut
olisivat uskottavia. Tässä mennään, vaikka sota ei vielä kunnolla ole edes
alkanut.”
Mika Waltari, Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja,
tekee ahkerasti muistiinpanoja.
Talvisodan legendaarinen tarkka-ampuja Simo Häyhä syntyi Rautjärvellä Kiiskisen kylässä sunnuntaina joulukuun 17.
päivänä vuonna 1905. Hänen isänsä oli talollinen Juho Häyhä ja äitinsä Katriina
o.s. Vilkko. Pariskunnan viidestä pojasta yksi kaatui valkoisten puolella
vuoden 1918 sodassa ja toinen kuoli lämpöhalvaukseen raskaissa tietöissä.
Tyttäriä perheessä oli kolme.
Simo Häyhä kävi Miettilän kansakoulun ja
päätti ryhtyä maanviljelijäksi siitä huolimatta, että pää olisi riittänyt
oppikouluun. Hän liittyi Rautjärven suojeluskuntaan heti täytettyään 17 vuotta.
Vuonna 1925 Häyhä lähti
suorittamaan viidentoista kuukauden asevelvollisuuttaan Raivolaan
Polkupyöräpataljoona 2:een. Hän pääsi aliupseerikouluun ja palveli loppuajan
korpraalina Polkupyöräpataljoona 1:ssä Terijoella.
Häyhä pääsi siviiliin ja jatkoi
harrastuksiaan suojeluskunnan parissa. Viipurin suojeluskuntapiirin mestaruuskilpailuissa
1920-luvun lopulla Häyhä ampui itsensä pystykorvalla viidenneksi. Tämän jälkeen
alkoi tosiharjoittelu.
Kaverit päättivät
kokeilla, mihin Häyhä pystyy. He asettivat ampumataulun sadanviidenkymmenen
metrin päähän. Häyhä sai kourallisen panoksia. Tehtävänä oli ampua tauluun
mahdollisimman monta osumaa yhdessä minuutissa.
Häyhä ehti laukaista
kiväärinsä uskomattomat kuusitoista kertaa. Taulussa oli yhtä monta osumaa.
Sana lähti kiertämään.
Häyhä osoittautui
taitavaksi myös Suomi-konepistoolin käsittelyssä. Taisteluammunnoissa hän
menestyi hyvin pikakiväärillä.
Vuoden 1939 syksyllä
reservin korpraali Simo Häyhä sai kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin.
Mukaansa Häyhä otti erittäin tarkaksi todetun pystykorvan, SAKO:n valmistaman
jalkaväenkiväärin m/28-30.
Simo Häyhä komennettiin reservin
luutnantti Aarne Juutilaisen, Marokon Kauhun, komppaniaan. Se kuului
everstiluutnantti Ville Teittisen, Sota-Villen,
jalkaväkirykmentti 34:ään, joka puolestaan oli osa eversti Lauri Tiaisen 12.
divisioonaa.
Pappa Juutilainen oli
maailmaa nähnyt seikkailija, joka oli sotinut Pohjois-Afrikassa Ranskan
muukalaislegioonassa. Siitä nimi Marokon Kauhu. Juutilainen oli jatkuvien
rikkomustensa vuoksi erotettu kadettikoulusta ja lähti merille. Hän kyllästyi
kansien jynssäämiseen ja pestautui legioonaan. Viiden vuoden sotapalveluksen
jälkeen Juutilainen palasi Sortavalaan vuonna 1935.
Juutilainen tunsi Häyhän
ja määräsi hänet Merimetso 6:ksi nimetyn komppaniansa tarkka-ampujaksi. Rykmentti
sai varusteensa ja lähti matkaan kohti Hyrsylän mutkaa Laatokan
pohjoispuolelle.
Talvisota alkoi aamulla marraskuun 30.
päivänä. Juutilaisen komppania puolusti ainoaa tietä, joka johti Hyrsylän
mutkasta omien puolelle.
Komppanian selustan varmisti luutnantti Toiviaisen viides komppania. Jos se olisi pettänyt, Juutilaisen komppania olisi ollut saarroksissa. Mutta suomalaiset pitivät asemansa kunnes tuli käsky perääntyä.
Merimetso 6 vetäytyi Suvilahden
kautta kohti pientä puropahasta joka kantoi komeaa nimeä, Kollaanjoki. Simo
Häyhä ryhtyi pystykorvallaan harventamaan vihollisen muonavahvuuksia.
Joulupyhät ja kirjeenvaihtajat tulivat ja menivät.
Suomalaisia oli kauan häirinnyt
vihollisen erittäin taitava tarkka-ampuja. Juutilaisen komppaniasta oli jo
kaatunut neljä joukkueenjohtajaa. Epäiltiin, että asialla oli yksi ainut
tarkka-ampuja. Juutilainen oli itse yrittänyt kiikarikiväärillään napata
taitavan vihollisen, turhaan.
”Koeta saada se ryssä
pois”, Juutilainen sanoi lopulta Häyhälle.
”Herra luutnantti, teen
parhaani.”
”Onnea matkaan”, Pappa
sanoi ja puristi Simunan kättä.
Aikaisin seuraavana
aamuna Häyhä söi tukevan aamiaisen, pukeutui lämpimästi ja otti piristeeksi
mukaansa muutaman sokerinpalan. Ampuma-asema oli huolella valittu.
Tarkkailijaksi lähti mukaan eräs vänrikki.
Joskus Häyhä oli
kokeillut kiikaritähtäimellä varustettua kivääriä, mutta hän suosi
avotähtäintä. Eräs syy valintaan oli, että avotähtäimellä ammuttaessa päätään
ei tarvitse nostaa niin ylös kuin kiikarikiväärillä. Avotähtäin ei myöskään
heijasta auringonvaloa.
Häyhä tarkkaili edessään olevaa maastoa. Tunnit kuluivat. Asemasota oli verkkaista, välillä ampuivat vihollisen
pikakiväärit, välillä suomalaisten konekiväärit. Kuului tykistön jylyä
vihollisen puolelta.
Sitten vihollisen
tarkka-ampujan valppaus petti. Häyhä huomasi, miten hänen selkänsä taakse
laskeva aurinko välähti kiikaritähtäimen linssistä. Matkaa oli 450 metriä. Hän
otti paikan tasajyvälle. Kun vihollinen varomattomasti kohottautui, Häyhä
ampui. Hän latasi nopeasti kiväärinsä uudestaan. Uutta laukausta ei tarvittu,
se oli laaki ja vainaa.
Puna-armeijan 56.
divisioonan 213. jalkaväkirykmentillä oli yksi tarkka-ampuja vähemmän.
Häyhä poistui nopeasti
paikalta Juutilaisen teltalle. Kranaatteja alkoi tulemaan Häyhän
jättämään tuliasemaan.
”Herra luutnantti,
luulen, että sain sen.”
Simunan mukana ollut
vänrikki vahvisti asian. Marokon Kauhu myhäili ja käski keittämään kahvit.
Naapurikomppanian miehet olivat pulassa, vihollisen tykistön tuli oli kiusallisen tarkkaa. Miehet tiesivät
tarkkaan missä vihollisen tulenjohtopaikka oli, suoraan heidän asemiensa
edessä. Haarakaukoputki nousi aina samasta paikasta. Jotain piti tehdä.
Suomalaiset yrittivät
nitistää tulenjohtajan tykillä, kranaatinheittimellä ja konekiväärillä, mutta
valmista ei tullut. Jalkaväkihyökkäystä ei voinut ajatella, vihollinen hallitsi
tulellaan koko aluetta.
”Haetaan Häyhä”, joku
keksi.
Tuumasta toimeen,
asiasta sovittiin kenttäpuhelimella. Aamuhämärässä Häyhä tuotiin paikalle
oikein hevoskyydissä. Kuulu tarkka-ampuja kahvitettiin ja hänelle selitettiin
tilanne. Häyhä lähti asemiin oppaansa kanssa.
Haarakaukoputki nousi
juuri siellä missä pitikin. Häyhä ehti ampua kolme laukausta. Vihollisen tykit
aloittivat tulen, ilma täyttyi surisevista sirpaleista ja oksista. Häyhän oli
vetäydyttävä asemastaan.
Simuna ei kuitenkaan
mokomasta lannistunut. Vielä samana päivänä hän valitsi huolellisesti uuden
tuliaseman. Haaraputki nousi jälleen. Häyhä laukaisi nopeassa tahdissa
kahdesti. Molemmilla kerroilla linssi helähti. Homma oli hoidettu.
Vihollinen kosti
välittömästi, olihan heidän tulenjohtajaansa ammuttu ja haaraputki tuhottu.
Tykistö alkoi kiivaasti rummuttaa viidennen komppanian majoitusaluetta. Eräs
korsu sai täysosuman sillä seurauksella, että yksi mies haavoittui
puunsiruista.
Miesten riemulla ei
kuitenkaan ollut rajoja, kaikki halusivat kätellä Simunaa. Kotiin lähetettiin
kirjeitä. ”Simo Häyhä kävi täällä.”
Tammikuun lopulla laskettiin, että
Häyhä oli ampunut komppanian verran vihollisia. Tähän ei luettu mukaan Häyhän
taistelujen aikana kaatamia vihollisia. Korpraalista tehtiin alikersantti ja
hänelle myönnettiin vapaudenmitali.
Helmikuussa ruotsalainen
liikemies ja Suomen ystävä Eugen Johansson päätti lahjoittaa SAKO:n valmistaman
huippukiväärin kenraalimajuri Woldemar Hägglundin IV
armeijakunnan ansioituneimmalle tarkka-ampujalle. Tieto lahjoituksesta eteni
pitkin komentoportaita kunnes mies löydettiin. Simo Häyhän tilillä oli 219
varmaa tapausta.
12. divisioonan
komentaja, eversti Lauri Tiainen oli sairastunut. Uusi komentaja, eversti Antero Svensson päätti sotilaspastori Antti J. Rantamaan
kehotuksesta luovuttaa kiväärin henkilökohtaisesti Häyhälle.
”Sillä olisi erinomainen
vaikutus mielialoihin”, Rantamaa sanoi. ”Etulinjassa taisteleville miehille on
tärkeä tietää, että esikunnassa arvostetaan heidän uhrauksiaan.”
”Olkoon niin”, Svensson
vastasi.
Rantamaa sai
tehtäväkseen ilmoittaa asiasta komppanianpäällikkö Juutilaiselle. ”Mainiota”, Marokon
Kauhu totesi.
Simuna lähti divisioonan esikuntaan,
jossa yöpyi, peseytyi ja ajoi partansa. Hän oli ensimmäistä kertaa poissa
etulinjasta.
Uutuuttaan hohtavassa
lumipuvussa Häyhä marssitettiin lauantaina helmikuun 17. päivänä seremoniaan
divisioonan esikunnan eteen. Pihalle oli järjestäytynyt esikunnan upseereita
eversti Antero Svenssonin johdolla.
Paikalla oli myös tiedotuskomppanian TK-mies. Kello oli 11.20, aurinko paistoi
pilvettömältä taivaalta.
”Tämä Ruotsista
lahjoitettu kunniakivääri annetaan alikersantti Simo Häyhälle tunnustuksena
hänen suurista ansioistaan ampujana ja aseenkäyttäjänä taisteluissa”, eversti
Svensson sanoi. ”Tätä kunniakivääriä on pidettävä erikoisista ansioista annetun
ansiomerkin veroisena.”
”Alikersantti Häyhä!”
”Herra eversti!” Häyhä
vastasi ja otti asennon.
”Suomen armeijan ja
erityisesti 12. divisioonan puolesta luovutan teille tämän kiväärin sekä siihen
liittyvän kunniakirjan.”
Miehet kättelivät,
TK-mies otti valokuvia. Simo Häyhä siristeli silmiään kirkkaassa auringonvalossa.
Simuna lähti takaisin
linjoille uuden hopeakilvillä varustetun pystykorvansa kanssa.
Helmikuun lopulla Sota-Ville Teittisen rykmentti pääsi lepovuoroon, ylijohdon reserviksi. Tilalle Kollaan
rintamalle tuli everstiluutnantti Kaarlo Raunion jalkaväkirykmentti 69. Marokon
Kauhun miehet pystyttivät korsukujaan tienviitaksi jäätyneen
venäläisen ruumiin. Jäykkien sormien väliin asetetussa lapussa luki
“tervetuloa”.
Simo Häyhä pääsi
kuntoisuuslomalle. Ympäri Rautjärven pitäjää käytiin ihmettelemässä
kunniakivääriä. Simuna kävi tarkkuuttamassa kivääriä sukulaismiehensä Aarre
Häyhän kanssa. Simuna palasi levänneenä rintamalle.
Maaliskuun alussa
puna-armeijan 128. divisioona työntyi erämaan halki suomalaisten sivustaan.
Jalkaväkirykmentti 34:stä ja yhdestä sissipataljoonasta muodostettiin
taisteluosasto Silppu vastaiskua varten.
Majuri Carl von
Haartmanin 2. pataljoona, johon myös kapteeniksi ylennetyn Juutilaisen
komppania kuului, sai erikoistehtävän. Pataljoonan oli Sissipataljoona 4:n
kanssa lyötävä vihollinen takaisin Ulismaajärveä ympäröivästä korvesta.
Vihollinen oli kaivautunut asemiin, hyökkäyksestä tulisi vaikea.
Hyökkäys alkoi keskiviikkona
maaliskuun 6. päivänä kello 5.30. Juutilaisen ja Toiviaisen
komppaniat olivat aluksi von Haartmanin reservinä. Kello 6.20 Juutilaisen
komppania sai käskyn hyökätä avoimen laakson yli kohti vihollista, joka ei
suostunut lähtemään asemistaan.
Vihollinen sai yllättäen
vahvistusta, hyökkäyksestä tuli verilöyly. Suomalaisten tappiot olivat puolelta
päivin jo sataneljäkymmentä miestä.
Simo Häyhä makasi
lumessa suuren kiven takana. Laskelmiensa mukaan hän oli kaatanut noin
neljäkymmentä vihollista. Suomalaiset käynnistivät yhden lukuisista vastaiskuistaan.
Venäläiset puolestaan huusivat uraata ja ryntäsivät suoraan kohti suomalaisia.
Häyhä ampui vihollisia
minkä kiväärillään ehti, konepistoolia ei ollut. Suomalaiset aloittivat
perääntymisen, vihollisia oli liikaa. Kello kaksi iltapäivällä Häyhä, joka oli
jäänyt suojaamaan vetäytymistä, kahlasi kyyryssä taaksepäin. Luodit piiskasivat
lunta hänen ympärillään.
Simuna pyörähti ympäri
ampuakseen takaisin. Hän tuijotti suoraan vihollisen kiväärin piippuun.
Räjähtävä luoti osui
Häyhän vasempaan leukaan.
Majuri von Haartman pyysi lupaa
irrottautua taisteluista. Päivä oli ollut verinen, liian verinen. Tosin
viholliselle oli aiheutettu suuret tappiot. Taistelutoverit onnistuivat
pelastamaan Häyhän maastosta.
Simuna makasi ahkiossa
mahallaan ja piti käsivarsillaan ylävartaloa hieman koholla. Siten oli helpompi
hengittää. Joukkosidontapaikalla Häyhälle annettiin morfiinia ja kasvoille
painettiin valkoista tuppoa. Koko vasen poski oli revennyt, leukaluu oli
murskana. Haavoittuminen näytti todella pahalta.
Tieto Häyhän
haavoittumisesta oli ankara isku Pappa Juutilaiselle ja koko
komppanialle.
Aseet vaikenivat
rintamilla keskiviikkona maaliskuun 13. päivänä kello 11. Korvessa ei ollut
tietoliikenneyhteyksiä, siellä sodittiin vielä puoli vuorokautta.
Häyhästä ei kuultu mitään koko
maaliskuun aikana. Sitten tuli suruviesti, Simuna oli kuollut haavoihinsa
sairaalassa.
Kapteeni
Juutilainen kertoi huhtikuussa pastori Rantamaalle Häyhän kohtalosta.
Rantamaa puhui ylistäen kaatuneesta Häyhästä rykmentin jumalanpalveluksessa
sunnuntaina huhtikuun 7. päivänä.
Simunan sukulaismies
Aarre Häyhä oli perheineen joutunut evakkoon kotikylästään. Hän oli
toimittamassa postiasioita, kun tuttu mies, Pärtty Munnukka pysäytti hänet.
”Se on sitten Simo
poissa”, Pärtty sanoi vakavana.
”Mitä vielä”, Aarre
sanoi. ”Sain eilen Simolta kirjeen. Mies makaa Jyväskylän lähellä Kinkomaan
parantolassa valkoisten lakanoiden välissä ja lihoo.”
”Ei ole totta, minä luin
lehdestä.”
”Niin on Simokin ja
sitähän se rupesi kirjoittamaan, että hautajaiset seis, vainaja puuttuu.”
Simuna oli viety
sidontapaikalta junalla Jyväskylään. Junassa hänen kurkkuunsa oli työnnetty
putki, että henki kulkisi. Sairaalassa hänet paikattiin ja aluksi hän joutui
syömään ruokansa pillillä. Hän keräsi voimia.
Pappa
Juutilainen, sotilaspastori Rantamaa ja reservin luutnantti Erkki Palolampi, sama mies, joka parhaillaan oli
kirjoittamassa maineikasta kirjaansa Kollaa
kestää, olivat kokoontuneet huhtikuun 7. päivänä ennen rykmentin viimeistä
kenttäjumalanpalvelusta. He keskustelivat asevelihengestä. Syntyi ajatus
Kollaan rististä, joka myönnettäisiin vain etulinjassa taistelleille
aseveljille.
Asia esiteltiin eversti Antero Svenssonille, joka piti ajatusta erinomaisena.
Hankkeen toteuttamiseksi perustettiin toukokuun 5. päivänä Kollaan Taistelijoiden Veljesliitto. Kollaan ristiä valmistettiin
lähes kahdeksantuhatta kappaletta, seitsemän ensimmäistä valettiin puhtaasta
hopeasta.
Ensimmäinen risti
luovutettiin marsalkka Gustaf Mannerheimille, toinen presidentti Kyösti Kalliolle
ja kolmas eversti Antero Svenssonille. Neljäs Kollaan risti myönnettiin
kuolleista heränneelle Simo Häyhälle.
Jyväskylästä Häyhä siirrettiin hoitoon Helsinkiin sairaala Mehiläiseen ja myöhemmin sairaanhoitajakouluun. Häyhä
sai Juvalta pika-asutuslain nojalla Vehmaan kartanon maista lohkotun 38
hehtaarin tilan. Muilla veljeksillä oli vastaavan kokoiset pellot.
Ylipäällikön
päiväkäskyllä alikersantti Simo Häyhä ylennettiin suoraan vänrikiksi elokuun
28. päivänä vuonna 1940.
Vuoden 1941 keväällä
Häyhä matkusti parinkymmenen suomalaisen veteraanin joukossa Tanskaan
ensimmäisen maailmansodan kansainvälisen invalidijärjestön lomanviettopaikkaan.
”Kävimme lihomassa”,
Häyhä kertoi.
Simuna halusi mukaan
jatkosotaan, mutta haavoittuminen laskettiin niin vakavaksi, ettei hän päässyt
joukkoihin. Vanhaan kotitaloonsa hän pääsi vuoden 1941 lokakuussa. Venäläiset
olivat rakentaneet pellolle kolhoosikämpän, joka toimi sotavankileirinä.
”Tuo mies on ampunut 542
teikäläistä”, vartija sanoi venäläisille vangeille.
”Onko hän jo tullut
normaaliksi?” eräs vanki kysyi hiljaisuuden jälkeen.
Häyhän kotitila jäi toisen kerran
rajan taakse vuoden 1944 syksyllä. Juvan tilasta oli luovuttu ja Häyhä sai oman
tilan Ruokolahdelta.
Sotien jälkeen Häyhä
tunnettiin taitavana metsästäjänä, koirankasvattajana ja etenkin
hirvenkaatajana. Hän kävi koirineen hirvimetsällä myös tasavallan presidentti
Urho Kekkosen kanssa.
Häyhä ehti koirineen
kaataa kaikkiaan 73 hirveä, ennen kuin päälle kaatunut kelopuu teloi hänen
jalkansa 1980-luvun puolivälissä.
Vuonna 1978 Simuna luovutti
Eugen Johanssonin lahjoittaman kunniakiväärin Karjalan Jääkäripataljoonalle.
Kivääriä säilytetään Kontiorannan varuskunnassa.
Simo Häyhä viljeli
maatilaansa aikansa, jonka jälkeen hän laittoi sen vuokralle. Myöhemmin hän
muutti tilan metsälle. Eläkepäivinään
hän asuu kerrostaloyksiössä luonnonkauniilla paikalla Ruokolahdessa.
Hänellä on edelleen hallussaan tarkka-ampujien maailmanennätys, yli viisisataa
varmaa tapausta.
Simo Häyhä kuoli
huhtikuun 1. päivänä vuonna 2002.
Lokakuinen päivä on muuttumassa sateiseksi. Olemme vuoden 1998 syksyllä sotakirjailija Onni Palasteen ja kuvaaja Pekka Kuparisen kanssa matkalla
Lieksaan. Päätämme pysähtyä Ruokolahdella.
Tarkka-ampujan kuulo on mennyt.
Vieras saa soittaa ovikelloa useita minuutteja. Naapuri kehottaa jatkamaan
rimputtelua, kyllä se kotona on. Sitten ovi aukeaa.
”Sisään, sisään.”
Talvisodan legenda
pyytää istumaan, hakee kuulolaitteensa piirongin päältä, asentaa sen korvansa
taakse ja istuu viereen.
Kävely ja kulku on
vaikeaa, hissittömässä talossa. Kodinhoitaja käy harvakseltaan pitämässä
paikkoja kunnossa. Mutta kerrostalon kolmannen kerroksen yksiön suuresta
ikkunasta avautuu kaunis näköala Saimaalle, selkää riittää kymmeneen kilometriin
asti.
Simo Häyhän tarkka näkö
on tallessa
Onni Palaste ojentaa matkassa olevan
kiväärinsä Häyhälle. ”On se ihmeellistä, miten tämä pystykorva vuosi vuodelta
tulee yhä raskaammaksi”, Palaste sanoo.
93-vuotias Häyhä
nyökkää. Hän on viime vuosina ampunut ainoastaan ilmakiväärillä. Metsästys on
saanut jäädä.
Mutta mielikuvat ovat
tallessa, tulevat jopa uniin. Seinällä on valokuvia, niiden joukossa
syystalvinen kuva 1960-luvulta. UKK, Simo ja pystykorva, siis koira, ovat
hirvimetsällä. Vieressä ovat kunniakirjat ja sotamuistot.
Keskustelemme
nykypäivästä, sotatiedot kirjailija Petri Sarjanen on jo ottanut talteen. Häyhä
on avautunut, viime vuosiin saakka hän ei ole suostunut antamaan minkäänlaista
haastattelua.
Herrat veteraanit
ottavat pystykorvan mukaansa parvekkeelle, kuvaajan toivomuksesta.
Puristamme legendan
kättä ja jatkamme matkaa. Alkaa sataa. Kahden päivän kuluttua tulisi ensilumi.
Teksti: Robert
Brantberg 1998, 2009
Wikipedia: Simo Häyhä
Kansallisbiografia: Häyhä, Simo