Robert Brantberg
Sotasankarit
21 suomalaisen sotasankarin
elämäntarina.
288 sivua ja kuvaliite.
Revontuli 2000
Ylikersantti Onni Palaste
Sotiemme tuhoisin sissi-isku
Eletään aikaista aamua Rukajärven suunnan
asumattomassa erämaassa. On maaliskuun 16. päivä vuonna 1943. Majuri Jukka Puustinen pitää sissiosastonsa
päällystölle käskynjakoa. Kuudensadan suomalaisen korpisoturin joukko on
viisikymmentä kilometriä vihollisen etulinjan takana.
– Vankeja emme voi ottaa, kaikki viholliset ammutaan,
Puustinen sanoo tutun narisevalla äänellään.
Kohteena on vihollisen Jeljärven huoltokeskus. Kylässä on
kuutisenkymmentä hirsirakennusta ja rautatieasema. H-hetki on varttia yli
kymmenen. Aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta.
– Ei sitten hiihdetä kumarassa kyyristellen, jääkärijoukkueen
johtaja Onni Bovellan sanoo
lumipukuisille miehilleen. – Mennään reilusti, niin luulevat meitä omikseen.
Paltamolainen tukkijätkä haluaa keventää tunnelmaa.
– Just just, kersantti Möttönen sanoi kun eukko munia
koetteli.
Ylikersantti Bovellan antaa lähtömerkin. Miehet laskettelevat
röyhkeästi kylään ja helvetti on irti. Sotiemme tuhoisin sissi-isku on alkanut.
Edellisestä, legendaarisen majuri
Arnold Majewskin mammuttipartion iskusta on kulunut runsas vuosi. Tuolloin
Majewskin osasto hyökkäsi sadan kilometrin päähän Muurmannin radalle.
– Hyvät härrat, me on saatu Marsalkka kunniakas tehtävä,
Majewski oli sanonut miehilleen. – Me hiihtä Muurmannin rata ja pite se poikki
kolme päivä.
Majewskin osastossa oli 1 600 miestä ja yli 250
huoltohevosta. Yhden yön aikana partio tuhosi Mai-Guban rautatieaseman ja
kahdeksan vaihdetta, yhden rautatiesillan, 11 rautatievaunua ja lähes kymmenen
kilometriä rataa. Puhelin- ja lennätinjohdot katkaistiin, 90 rakennusta
poltettiin tai muuten tuhottiin, joukossa 14 kasarmi- ja varastorakennusta.
Majewskin onnistuneen retken
jälkeen päämajoitusmestari Aksel Airo, 14. divisioonan komentaja Erkki Raappana
ja panssarikenraali Ruben Lagus
suunnittelivat Vienan meren rannalla olevan Sorokan valtaamista ja Muurmannin
radan lopullista katkaisemista. Ylipäällikkö Gustaf
Mannerheim kuitenkin kieltäytyi toteuttamasta suunnitelmaa
lähinnä suurvaltapoliittisista syistä.
Mutta vuoden 1942 joulukuussa
päämajan sotaherrat esittävät kenraalimajuri Raappanalle uutta suurta
tuhoiskua vihollisen selustaan. Helmikuussa 1943 Raappana ja majuri Jukka
Puustinen, Mai-Guban retken veteraani, sopivat rohkeasta iskusta Jeljärven
suureen huoltokeskukseen.
Matkaan lähtee Jalkaväkirykmentti 10:n ensimmäinen
pataljoona, Majewskin entinen ja Puustisen nykyinen pataljoona.
Everstiluutnantti Majewski oli kaatunut vihollisen tarkka-ampujan luotiin
edellisenä syksynä.
16. päivänä maaliskuuta vuonna 1943
majuri Puustisen sissiosasto oli viidenkymmenen kilometriä vihollisen linjojen
takana. Puustinen antaa käskynsä.
– Ahvenaisen
komppania hyökkää kylän länsipuolelta, Raevaaran
komppania itäpuolelta. Osasto Penttilä
hyökkää rautatieaseman alueelle ja tuhoaa kaikki rakennukset ja vaihteet.
Bovellanin jääkärijoukkue hyökkää etelän suunnalta.
– Notkelmia seuraten pääsimme hiihtämään lähelle kylän
etelälaitaa, Onni Palaste sanoo. – Kiipesimme jännittyneinä viimeisen
harjanteen päälle. Huoltokeskus oli edessämme kuin tarjottimella.
– Ohje “polttaa, räjäyttää ja tappaa” koski jokaista mukana
olijaa.
Kylän itäpuolelta kuuluva
laukausten vaihto antoi lähtömerkin.
– Nousimme suksille ja ripustimme konepistoolit kaulasta
kainalon alle, Palaste sanoo.
Jääkärijoukkue lasketteli mäkeä alas ja ylitti vauhdissa
Rukajärven ja Kotskoman välisen lumisen päätien.
– Kyllä se hurjaakin hurjemmalta hommalta tuntui hyökätä
vihollisen tukikohtaan avoimessa maastossa keskellä kirkasta kevätpäivää.
Ensimmäiset hirsitalot olivat heti tien takana. Pihalle tuli
aseistamaton mies, avopäin ja villapaidassa.
– Kukaan kunnon sotilas ei pysty aseetonta miestä ampumaan,
Palaste sanoo. – Onneksi hänen taakseen käveli vartiomies kivääri olalla. Tämä
tajusi, että me olemme vieraita ja rupesi ottamaan kivääriä olalta. Myllylahden Matin konepistooli pärähti.
Kuulimme vasemmalta ja oikealta miten suomalaiset aloittivat helvetillisen
tulileikin. Siihen yhdyimme mekin.
Joukkue jätti suksensa kylän
laitaan, yksi ryhmä jäi selustavarmistukseen. Muu joukkue eteni juoksujalkaa
talo talolta kohti kylän keskustaa. Ikkunoista heitettiin kasapanoksia ja
termiittirasioita, jotka toimivat palopommin tavoin.
– Pihkoittuneet vanhat hirsitalot syttyivät iloisesti
liekkeihin. Kun nuoret urheat miehet joutuvat tuollaiseen korttelisotaan, niin
sitähän riehutaan hurmostilassa. Räjäytetään ja poltetaan mitä eteen sattuu ja
ammutaan kaikkea, mikä liikkuu. Ei siinä ole aikaa muuhun valikointiin kuin
lähin ryssä aina ensin.
– Hyökkäys vyöryi läpi tulen ja savun. Valitettavasti
jouduimme ampumaan pakenevia miehiä selkään. Kun pääsimme kylän keskustaan
vihollinen sai rivinsä jonkinlaiseen järjestykseen. Vastaan tuli
konekiväärisuihkuja ja kiväärin laukauksia arvaamattomista paikoista. Silloin
oli tehtävä täyskäännös, mutta pahin oli vielä edessä.
Hirsitalot roihusivat täydessä liekissä tien molemmin puolin.
Tulipalot kehittävät niin voimakkaan kuumuuden, että kasvot oli suojattava
palamiselta toisen käden rukkasella. Lumi suli kadun varsilta, vihreä nurmikko
paistoi. Palavat kekäleet polttivat reikiä lumipukuihin, miehet joutuivat
sammuttamaan palonalkuja toistensa selästä.
– Muutama kivääriä käteensä hamunnut haavoittunut vanja oli
nukutettava kaiken kiireen keskellä ja niin vain selvisimme suksien luo.
Miehet kokoontuivat majuri
Puustisen komentopaikalle. Vihollisen lentokoneet ilmestyivät taivaalle ja
yrittivät pommittaa suomalaisia. Tilanne oli uhkaava kunnes omat koneet tulivat
apuun.
– Oli ilo katsella oikein railakasta ilmataistelua. Samassa
savusi kaksi tai kolme viholliskonetta, jotka syöksyivät nurin niskoin maahan.
Pakoon lähtiessään vihollisen pommikoneet pudottivat lastinsa metsään.
Miehet lähtivät paluumatkalle. Kymmenen kilometrin hiihtomatkan
jälkeen miehet pitivät taukoa. Tässä vaiheessa kapteeni Raimo Raevaaran
komppania erkani pääjoukosta ja lähti lääkintäjoukkueen, yhden kaatuneen ja
neljän-viiden vaikeasti haavoittuneen suomalaisen kanssa helpompaa reittiä
takaisin. Päätös oli kohtalokas.
Komppanian kärki suunnisti yöllä väärin ja joutui erään
harjanteen juurella vihollisen väijytykseen. Miehiä kaatui runsaasti kiivaassa
tulituksessa ja komppania hajosi pimeään erämaahan. Vaikeimmin haavoittuneet
jouduttiin jättämään vihollisen käsiin.
Myös pataljoonan pääosa joutui
muutaman kerran tulitaisteluun ja Ontajärven ylitys omien puolelle oli tehtävä
vihollisen konekivääreiden ja lentokoneiden tulituksessa. Onneksi omat Morane-hävittäjät saapuivat paikalle ja
suomalaiset pääsivät lähes ehjin nahoin järven yli.
Retkellä kaatui noin 30 ja haavoittui kuusi suomalaista.
Lähes kaikki tappiot tulivat Raevaaran komppanian osalle. Raevaara itse selvisi
hengissä retkestä, vaikka olikin hiihtänyt komppaniansa kärjessä. Hän kaatui vuoden
1943 marraskuussa samalla tavalla kuin Majewski, tarkka-ampujan luotiin.
Suomalaiset hävittivät Jeljärvellä
noin kolmekymmentä varastoa ja muuta rakennusta, kaksi ammus- ja kaksi
rehuvarastoa, yhdeksän tallia, valjasvaraston, bensiinivaraston ja autokorjaamon.
He tuhosivat myös kaksi maatiesiltaa, kaksi pienempää rautatiesiltaa,
vaihteita, rautatieaseman, viisi kuorma-autoa, traktorin ja 20 hevosta. Yli 200
vihollista kaatui ja ehkä saman verran haavoittui.
Retken yhteydessä käydyissä ilmataisteluissa suomalaiset
pudottivat yhdeksän venäläistä konetta.
Retkeä pidettiin omista tappioista huolimatta onnistuneena.
Elokuun 1. päivänä retken johtaja, majuri Jukka Puustinen, nimitettiin
Mannerheim-ristin ritariksi. Samassa tilaisuudessa, jossa kenraali Erkki Raappana
ojensi Puustiselle Mannerheim-ristin, ylikersantti Onni Bovellan sai Saksan II
luokan rautaristin sotamarsalkka Wilhelm
Keitelin allekirjoittaman kunniakirjan kanssa.
Tilaisuudessa jaettiin myös toinen rautaristi. Kunniamerkki
oli harvinainen Rukajärven suunnalla. Saksalaisten halukkuus ristien
myöntämiselle tämänkaltaisen operaation sankareille on asetettava sitä taustaa
vasten, että saksalaiset jatkuvasti painostivat suomalaisia jatkamaan
hyökkäystään Muurmannin radalle.
Sotaveteraani ja rautaristin ritari
Onni Bovellan syntyi köyhän perheen kuudentena lapsena savusaunassa
Kiuruvedellä joulukuun 27. päivänä vuonna 1917. Hänen isänsä oli
ompelukonekauppias Joona Bovellan ja
äitinsä Brofeldtin pappilan karjakko
Olga o.s. Kärkkäinen. Bovellanin suku on lähtöisin Ranskan Lyonista, josta
1700-luvulla kantaisä on asettunut Iisalmeen. Suvun jäseniä on muun muassa
ohjaaja Edvin Laine.
– Ei tuosta Onnista kyllä elävää näy tulevan, kylän eukot
sanoivat heiveröisestä Onnista vielä puolivuotiaana.
Mutta Onni selvisi naisten puheista huolimatta.
Kajaani-yhtiö ryhtyi rakentamaan paperitehdasta ja sahaa
Kajaaniin, jonne myös Bovellanin perhe muutti.
– Kajaani oli tuohon aikaan pohjois-savolaisten Amerikka,
Onni Palaste sanoo.
Isä pääsi paperitehtaalle ja äiti sahalle töihin. Perheelle
syntyi kaksi lasta lisää. Onni kävi kansakoulun. Isä sairastui vaikeasti ja
perheen oli tultava toimeen äidin palkalla, kunnes vanhin poika tuli
työikäiseksi.
Urheilu ja liikunta kiinnostivat
Onnia jo kansakouluajoista lähtien. Läheisiä lajeja olivat uinti ja hiihto.
Kaksitoistavuotiaana hän liittyi suojeluskunnan poikaosastoon.
– Leireillä järjestettiin erilaisia otteluita ja talvella
hiihtokilpailuja, Palaste sanoo. – Meille opetettiin myös suunnistusta, jo
nuorista lapsista koulutettiin sotilaita.
Viisitoistavuotiaana Bovellan pääsi kokeilemaan ampumista
pienoiskiväärillä. Pari vuotta myöhemmin, vuonna 1935, hän pääsi miesten
osaston kirjoihin.
– Silloin käytiin kovasti ampumaharjoituksissa.
Opettajat patistivat Onnin oppikouluun, joka kuitenkin jäi
kesken.
– Syynä olivat urheiluharrastukset ja köyhä koti, Palaste
sanoo.
Töissä piti käydä mahdollisimman varhain. Bovellan oli jo
14-vuotiaana lankkipoikana Kajaanissa. 17-vuotiaana hän oli uitossa, teki
halkomotteja urakalla ja oli Kajaani-yhtiön sahalla. Syksyllä poimittiin talven
marjat.
– Piti tienata kaikilla mahdollisilla tavoilla, Palaste
sanoo.
Vuoden 1938 tammikuussa Bovellan
meni armeijaan Viipurin viestirykmenttiin.
– Ikävin muisto oli asiaankuulumaton simputus, se oli
maankuulua, Palaste sanoo.
Eräiden patjasulkeisten jälkeen Bovellan oli mennyt rantaan pesulle
ja uimaan. Päivystäjä huomasi, että mies oli kadonnut ja teki ilmoituksen
punttaamisesta.
– Sain seitsemän vuorokautta yksinkertaista arestia, josta
tuli merkintä sotilaspassiin.
Merkintä oli harmillinen, sillä se esti jatkosodan aikana
Bovellanin pääsyn Reserviupseerikouluun.
Armeijan aikana Bovellan osallistui Lahden hiihdon
maailmanmestaruuskilpailuihin.
Keväällä 1939 Bovellan pääsi armeijasta viestialikersanttina.
Kesällä hän osallistui vapaaehtoisena Karjalan kannaksen linnoitustöihin.
– Saksan valloitushalut olivat tiedossa ja sodan uhka oli
olemassa keväästä lähtien.
Bovellanilla oli paikka tiedossa metsäkoulussa, sitä varten
hän oli syksyllä Lieksassa harjoittelemassa. Mutta sitten tuli 10. päivä
lokakuuta ja YH, ylimääräiset harjoitukset. Hänet komennettiin Lieksaan
viestijoukkoihin.
– Otimme Lieksan, Viekin ja Nurmeksen puhelinkeskukset
hallintaamme. Rakensimme Nurmijärvelle oman keskuksemme, johon vedettiin tapsit
etulinjaan ja esikuntiin. Etuoikeutetut sotilaspuhelut lisääntyivät.
Talvisota syttyi 30. päivänä
marraskuuta.
– Sitä oli odotettu ja pelätty.
Vihollinen hyökkäsi Repolasta tulevaa tietä pitkin Kivivaaran
kautta kohti Nurmijärveä ja Lieksaa. Vastassa oli eversti Erkki
Raappanan kaksi pataljoonaa.
Bovellan oli Nurmijärvellä viestikeskuksen päällikkönä.
Rintama läheni ja lopulta myös Nurmijärven kylä oli puna-armeijan tykistön
kantaman sisäpuolella. Viestikeskukseen ei kuitenkaan osunut.
– Rintamalta tuli tietoa, haavoittuneita ja kaatuneita,
Palaste sanoo. – Jännittävintä oli, kun joutui menemään etulinjaan korjaamaan
tykistön tulessa poikki menneitä tapseja.
Kun rintama asettui ruvettiin haalimaan hyviä hiihtäjiä
partioon. Bovellan ilmoittautui ensimmäisten joukossa. Miesten tehtävänä oli
kiertää Kivivaaran etelänpuoleisen sivustan kautta ja hankkia tietoa vihollisen
aikeista.
– Ensimmäisen partionsa muistaa ikänsä. Johtajana oli
rajakersantti Toivo Korhonen. Oli
kuutamoyö, pakkasta oli 15-20 astetta. Keli ei ollut paras mahdollinen, suksien
rahina kuului kauas.
– Tietysti pelotti, mutta ajattelin, että meitä on porukassa
20 miestä, eihän minulla sen kummempi hätä ole kuin muillakaan.
Partio löysi vihollisen majapaikat ja huomasi, ettei heistä
ollut uhkaa. Etulinjassa oli suhteellisen vähän joukkoja.
– Välttelimme vihollista, emme joutuneet taisteluun.
Tehtävänä oli tuoda tietoa.
Talvisodan aikana Bovellan ehti
mukaan vielä toiselle partioretkelle. Tuli rauha.
– Rauhanehdot olivat järkyttävät. Se, että heidän piti
Kannaksella saada aluetta paljon enemmän, kuin puna-armeija oli pystynyt
etenemään, Viipurit, Sortavalat, Käkisalmet. Parhaat puolustuslinjat
Kannaksella jäivät sinne.
– Tuntui, että ehkä se sota ei loppunut vielä. Alitajunnassa
oli ahdistava olo, että kyllä Moskova vielä yrittää Suomen vallata.
Talvisodan jälkeen Bovellania pidettiin jonkin aikaa
armeijassa, kouluttajista oli pula. Kesällä hänet ylennettiin kersantiksi.
Armeija ei kuitenkaan kiinnostanut. Metsäkoulu oli jäänyt kesken, Bovellan
lähti opiskelemaan Vierumäen urheiluopistolle.
– Koulun johtaja, eversti K. Levälahti, tiesi jo toukokuussa 1941, että Saksa hyökkää
Neuvostoliittoon. Kun meidät kutsuttiin palvelukseen 16. päivänä kesäkuuta, hän
piti sitä luonnollisena asiana ja jakoi meille kaikille kompassit. “Näitä te
tarvitsette”, Levälahti sanoi.
Bovellan määrättiin aluksi eversti Erkki
Raappanan 14. divisioonan Jalkaväkirykmentti 10:n
panssarintorjuntakomppaniaan. Heinäkuun 3. päivänä Raappana sai käskyn ottaa
haltuunsa rajan itäpuolella olevan lähimaaston. Viisi päivää myöhemmin joukot
valtasivat Repolan.
Hyökkäysvaunuja ei tullut ja pst-tykeillä ammuttiin jonkin
verran vihollisen asemia etulinjassa. Bovellan siirrettiin jääkärijoukkueeseen
ja ylennettiin ylikersantiksi. Bovellan oli joukkueen varajohtaja ja välillä
johtaja, kun vakanssilla olevat upseerit vaihtuivat tiheään.
– Siinä aina kävi joku upseeri, Palaste sanoo.
Partioretkiä tehtiin säännöllisesti vihollisen sivustaan ja
selustaan. Huoltoteitä miinoitettiin, vankeja otettiin, partiot järjestivät
toisilleen väijytyksiä.
Vuoden 1942 keväällä Bovellan sai
siirron everstiluutnantiksi ylennetyn Arnold Majewskin pataljoonan
jääkärijoukkueeseen. Toiminta jatkui samalla tavalla, upseerit vaihtuivat,
Bovellan oli joukkueen varajohtaja, joka hoiti partiot vihollisen selustaan.
Majewski anoi käskyt suoraan Bovellanille.
Majewskin pataljoonan jääkärijoukkuetta käytettiin
divisioonan molemmilla sivustoilla partiointiin. Syksyllä 1942 Majewski kaatui,
tilalle tuli majuri Jukka Puustinen.
Keväällä 1943 pataljoona iski Jeljärven huoltotukikohtaan.
Syksyllä Bovellan sai kolmen kuukauden opintoloman ja suoritti Vierumäen
urheiluopistolla liikunnanohjaajan loppututkinnon. Hänet siirrettiin
divisioonan urheilu-upseerin apulaiseksi.
– Järjestimme ampuma-, suunnistus- ja juoksukilpailuja, ettei
miehet vain makaa, syö ja haise, Palaste sanoo.
Bovellan pärjäsi myös itse hyvin kilpailuissa, hän voitti
muun muassa Rukajärven yhdistetyn mestaruuden. Voittajille myönnettiin
runsaasti lomia, jopa niin runsaasti, että myöntäminen lopetettiin.
Syksyllä 1944 tuli rauha.
– Se oli järkyttävää, pakkorauha se oli, Palaste sanoo.
Marraskuussa 1944 Bovellan pääsi
siviiliin. Hän sai työpaikan Suomen Ladusta Helsingissä. Vuonna 1945 hänet
nimitettiin Vuokatin urheiluopiston ensimmäiseksi johtajaksi Sotkamoon.
Bovellan muutti nimensä Palasteeksi.
Vuonna 1947 Palaste meni naimisiin opettaja Kerttu o.s. Klemetin kanssa. Heillä on neljä lasta, Riitta syntyi vuonna 1947, Kaija
1948, Kari 1950 ja Leena 1953.
1950-luvun puolivälissä Onni Palaste perusti Kainuun Urheilu
-nimisen liikkeen Kajaaniin. Tätä hän pyöritti toistakymmentä vuotta. 1960-luvun
puolivälissä hän myi liikkeensä ja jatkoi jonkin aikaa liikkeen johtajana.
Tämän jälkeen hänet palkattiin Sotaveteraaniliiton kenttäsihteeriksi. Hän
perusti bingoja ympäri Suomea.
Palaste oli sotien aikana voittanut
rintamalla järjestettyjä kirjoituskilpailuja ja 1960-luvulla aseveljet
patistivat häntä kirjoittamaan.
– Rukajärveltä ei ole tehty yhtään kirjaa, Palasteelle
sanottiin.
Palaste rupesi kirjoittamaan. Ensimmäistä käsikirjoitusta
WSOY ei hyväksynyt.
– Tunsin Veikko
Huovisen ja kysyin häneltä neuvoa, Palaste sanoo. – Huovinen luki
käsikirjoituksen ja piti sitä hyvänä, mutta korjauksia se vaatisi.
Palaste korjasi Huovisen ohjeiden mukaan käsikirjoitusta,
jonka WSOY julkaisi syksyllä 1967 nimellä Rukajärven sissit. Kirja menestyi,
ennen joulua siitä otettiin neljä painosta, tammikuussa viides.
– Se oli lennokas alku. Kirjaa on myyty yli 40 000
kappaletta.
Palaste oli vakituisessa työssä ja
kirjoitti iltaisin. Seuraava kirja Minä desantti ilmestyi ja Palaste pääsi
luovuttamaan kirjansa henkilökohtaisesti tasavallan presidentti Urho Kekkoselle.
– Kekkonen oli lukenut Rukajärven sissit ja hän tunsi sen
paremmin kuin minä.
Kekkonen kysyi Palasteelta oliko hän ajatellut siirtymistä
ammattikirjoittajaksi.
– Herra presidentti, tulen harkitsemaan asiaa, Palaste
vastasi.
Palaste harkitsi ja näin hän siirtyi kokopäivätoimiseksi
kirjailijaksi. Hän kiersi ympäri Suomea haastattelumatkoilla.
Neljän sotakirjan jälkeen hän julkaisi Simo Hurtta -trilogian, joka kertoo 1700-luvulla eläneestä Kainuun
ja Pohjois-Karjalan rajakapteenista Simo Affleckistä, säälimättömästä
veronkantajasta. Tämän jälkeen on ilmestynyt yksitoista kirjaa, joukossa
vakoilukirja Irina ja Mannerheim.
Tuoreimman kirjansa Korpisodan sankarit Palaste julkaisi vuoden 1998 kesällä.
Tapaan Onni Bovellanin 55 vuotta
Jeljärven tuhoiskun jälkeen. Nykyisin hänet tunnetaan nimellä Onni Palaste,
kirjailijana, joka on kunnostautunut 14. divisioonan vaiheiden kuvaajana.
Matkaamme henkilöautolla Helsingistä Lieksaan tutustumaan talvi- ja jatkosodan
maisemiin. Ennen reissua käydään lyhyt puhelinkeskustelu, jossa sovitaan matkan
yksityiskohdista.
– Onko toimittajalla kivääriä? Palaste kysyy.
– Ei ole.
– Onko toimittajalla lyhytpiippuisempaa asetta?
– Ei valitettavasti ole sitäkään.
– Sitten minä voisin ottaa mukaan pystykorvan, karhujen
varalta.
Lähdemme pitkälle matkalle
Pohjois-Karjalan rajaseudulle. Lieksassa Palaste ei ole käynyt kymmeniin
vuosiin, mutta ihmiset ovat tuttuja. Sodanaikaiset lotat pysähtyvät
tervehtimään, aseveljet tarjoavat konjakkia.
Pysähdymme Nurmijärvellä, jossa Palasteen viestikeskus
sijaitsi talvisodan aikana. Seisomme tien varrella. Edessämme on kapeikko,
jonka yli puna-armeija ei koskaan päässyt. Tätä kautta haavoittuneet tuotiin
rintamalta. Kirjailija Palaste kertoo tapauksesta, joka hätkähdytti nuorta
viestimiestä.
– Talvisodan alkupäivinä näin ihailemani pikahiihdon Suomen
mestarin, konekivääriampuja Aarne
Kiiskisen, silmäpuoleksi ammuttuna. Se hätkähdytti, ajattelin, että näin
voi käydä minullekin. Pelkäsin, että Venäjä miehittää Suomen ja että maamme sen
jälkeen on silmäpuoli.
– Sain uutta rohkeutta ja sisua. Tätä maata on puolustettava
vaikka viimeiseen hengenvetoon.
Käymme ihmettelemässä Kivivaaralle
johtavan tien varrella olevia juoksuhautoja, panssariesteitä ja valtavaa
kalliobunkkeria, jotka ovat osa Salpa-linjaa. Pääsemme rajalle asti rajamiesten
kyydissä. Karhuja ei näy, mutta rajavartijoiden mukaan seudulla liikkuu
seitsemän karhua, jokaisella on jopa oma nimensä.
– Tästä sitä mentiin kesällä 1941, Palaste muistelee.
Illalla käymme savusaunassa ja juttelemme myöhään yöhön.
Rukajärven suunta muuttuu tarinoiden kautta todellisuudeksi.