Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

	Robert Brantberg Sotasankarit 21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 2000
	Robert Brantberg Suuret suomalaiset sotasankarit 240 sivua suurikokoinen, kuvitettu Revontuli 2007

Korpraalit vasemmalta Niilo Petroff,

Sergei Sipakko ja Pekka Gratshoff.

Alikersantti Niilo Petroff

Radiotiedustelumies

Eletään vuoden 1942 heinäkuuta Maaselän kannaksella, kello on kolme aamulla. Sää on kirkas ja kuulas. Rintamalla on hiljaista.

Yhtäkkiä suomalaisten linjojen edessä alkaa kuulua uraa-huutoja ja aseiden räiskettä. Puna-armeija on käynnistänyt, kuten he luulevat, yllätyshyökkäyksen Maaselän hautausmaan kohdalla.

Mutta venäläiset saavat niskaansa tarkan keskityksen, suomalaisten tykit ja kranaatinheittimet tietävät mihin kohdistaa tuli-iskunsa.

Keskitys loppuu muutaman minuutin kuluttua. Hiljaisuuden keskeltä kuuluu venäjänkielistä huutoa.

– Auttakaa, pelastakaa!

Korpraali Niilo Petroff, taistelulähetti ja tuleva radiotiedustelumies, on saavuttanut ensimmäisen tiedusteluvoittonsa.

– Hyökkäys loppui siihen, Petroff kertoi.

Suomalaiset ovat kesällä 1942 keksineet nerokkaan menetelmän venäläisten puhelinliikenteen sieppaamiseksi. Linjojen väliin, kosteaan maastoon, isketään pystyyn venäläisen kiväärin pitkä teräspistin. Siihen kiinnitetään tapsi, joka vedetään suomalaiseen kenttäpuhelimeen.

Venäläisten puhelimet olivat maadoitettuja. Puna-armeijan etulinjan komennot kantautuivat kosteaa maaperää pitkin pistimeen ja sitä kautta suomalaisille.

Ei kulunut aikaakaan ja suomalaisilla oli tiedossaan venäläisten koodit ja peitenimet. Tiedettiin milloin ja mihin oli tulossa keskityksiä ja hyökkäyksiä.

Niin myös tuona vuoden 1942 kirkkaan kuulaana heinäkuun aamuna Maaselän hautausmaan kohdalla. Suomalaiset eivät antaneet venäläisille pienintäkään mahdollisuutta. Yllättävä keskitys pysäytti hyökkäyksen alkuunsa.

Kotoa peritty kielitaito

Vapun päivänä vuonna 1920 Perkjärvellä syntynyt Niilo Petroff oli Terijoen poikia, joka kotoaan peri venäjänkielen taidon. Tuntumaa naapurin radiokuunteluun hän sai jo talvisodan aattona.

– Marraskuun loppupuolta se oli, Petroff kertoi. – Leningradin uutiset tulivat aina varttia yli seitsemän Suomen aikaa. Minulla oli radio auki työpaikallani.

Yhtäkkiä radiosta tuli kiireellinen venäjänkielinen ilmoitus. – Kuunnelkaa, kuunnelkaa, tässä Leningrad. Suomalaiset bandiitit ovat hyökänneet Venäjän aluetta vastaan.

Näin käynnistyi venäläisten provokaatio, joka maailmalla tuli tunnetuksi Mainilan laukauksina.

– Radiosta kuului myös lasten ja naisten huutoja. Siitä se sitten alkoi. Tykistöä suomalaisilla ei ollut 25 kilometrin säteellä Mainilasta. Kyllä meillä oli monttu auki.

Leningradin radion bandiittilähetys lähti eetteriin marraskuun 26. päivänä 1939. Talvisota syttyi neljä päivää lähetyksen jälkeen. Myöhemmin osoittautui, että Mainilan laukaukset olivat puna-armeijan oman tykistön ampumia.

19-vuotias Petroff määrättiin rakentamaan piikkilankaesteitä Terijoen rantatielle. Ylimääräisen ohjelmanumeron tarjosi venäläinen taistelulaiva, joka kokeili rannikkopuolustuksen kestävyyttä.

– Yritin kiikaroida laivaa, mutta en saanut selvää nimestä, Petroff kertoi.

Kyseessä oli todennäköisesti taistelulaiva Oktjabrskaja Revolutsija tai Marat.

Mitä ne posmittaa?

– Heti kun talvisota loppui, jouduin uudestaan armeijaan. Maaliskuun 26. päivänä minut määrättiin erilliseen vahvistettuun rajakomppaniaan, Vainikkalan ja Ylämaan kirkon välille. Olin konekiväärissä.

– Jatkosota alkoi meidän kohdaltamme siten, että juhannuksen aatonaattona 1941 teltta-aluettamme pommitettiin palopommeilla, Petroff kertoi.

Juhannuksen jälkeen komppania hajotettiin. Petroff joutui eversti Aladár Paasosen, päämajan tulevan tiedustelupäällikön jalkaväkirykmentti 5:een ja sai taistelulähettikoulutuksen.

Rykmentti hyökkäsi ensin Ihantalassa, jossa suomalaiset tekivät jättimäisen Sommeen motin ja myöhemmin Suojärven ja Hyrsylän mutkan kautta kohti Äänislinnaa. Rykmentti eteni pohjoisen suuntaan Kontupohjan ja Karhumäen kautta Maaselän kannakselle.

– Hyvä kaverini, joukkueenjohtaja ja ylikersantti Kalevi Pokki sanoi vuoden 1942 kesällä, että tule kuuntelemaan mitä ne posmittaa, Petroff kertoi.

Pokki oli pannut linjojen väliin kosteaan maastoon metalliseen venäläisen pistimen ja siihen tapsin joka oli kytketty kenttäpuhelimeen.

– Sieltä alkoi kuulua vastapuolen keskustelua. Ne antoivat kaikenlaisia määräyksiä.

Keksintö osoittautui oivalliseksi. Suomalaiset rakensivat pieneen korsuun kuunteluaseman.

– Sieltä tuli muun muassa tykistön komentoja. Kerrottiin esimerkiksi mihin lohkoon ammutaan ja milloin. Muutaman viikon kuluttua olin aika selvillä niistä asioista. Kuuntelin koko vastapuolen toiminnan.

– Eräänä päivänä vuoden 1942 heinäkuussa kuulin, että huomenaamulla kello kolme alkaa väkivaltainen tiedustelu, jonkinlainen hyökkäys. Sain selville millä lohkolla, missä kohdassa se tehtäisiin.

– Ataka, hyökkäys, he sanoivat.

– Hyökkäys oli tulossa Maaselän hautausmaan reunan kohdalla. Minähän ilmoitin siitä komppanianpäällikölle, kapteeni Heikki Virtaselle, joka tiedotti asiasta edelleen pataljoonan komentajalle.

– Oletko sinä varma asiasta, majuri Toivo Luukko kysyi Petroffilta.

– Näillä tiedoilla mitä minulla on, kyllä olen.

– Kuule poika, tämä on iso juttu. Täytyy panna joukot valmiustilaan, tykistö, heittimet ja muut.

– Kello kolme alkoi kuulua uraa, uraa, Petroff kertoi. − Se oli hyökkäys. Olimme valmiit. Kaikki putket lauloivat viitisen minuuttia ja sitten sieltä ei kuulunut muuta kun että auttakaa, pelastakaa. Se oli täysi nakki. Hyökkäys loppui siihen.

Uusi komennus

– Seurasin vielä vähän aikaa puhelinliikennettä ja kun sieltä ei mitään kummempaa kuulunut panin korsun oven kiinni ja läksin komentokorsuun nukkumaan.

Kuuntelupaikalta korsuun johtavan polun varrella pataljoonankomentaja Luukko käveli vastaan. – Mihinkä se Petroff menee?

– Komentokorsuun nukkumaan, herra majuri. – Keskustelut ovat loppuneet.

Pataljoonan komentaja ojensi kouransa.

Tämän jälkeen Petroff jäi pois komppanian lähetin tehtävistä. Hänet määrättiin seuraamaan venäläisten puhelinliikennettä. Hän sai kaverikseen toisen venäjänkieltä taitavan miehen, Edvard Holmströmin.

– Vuoron perään kuunneltiin venäläisiä. Sitten eräänä päivänä meille tuli sellaiset kaavakkeet. Täytettiin ne ja ensilumen aikoihin tuli määräys että reput selkään ja divisioonaan. Noustiin autoihin ja ajettiin Paalun pysäkille. Sieltä mentiin Karhumäen kautta Luumäen asemalle. Siellä olikin jo paljon lapsuuden aikaisia tuttuja, venäjänkielen taitoista porukkaa.

– Kurssit alkoivat loppuvuonna 1942 Taavetissa. Sinne tuli äijiä pohjoisesta saakka. Kurssi kesti sen talven, meille opetettiin sähkötystä ja kansainvälistä liikennettä.

– Me emme tienneet kurssin tarkoitusta, meillä ei ollut haisuakaan siitä. Siellä oli monenlaista, tosi kirjavaa porukkaa. Paroneista, maistereista ja lakimiehistä alkaen. Kaikki kielimiehet kasattiin sinne.

– Jouduimme allekirjoittamaan kymmenen vuoden vaitiolosopimuksen.

Helluntain tienoilla vuonna 1943 porukka siirrettiin Lahdenpohjaan Laatokan rannalle. Siellä heille opetettiin kuuntelua ja suuntimista.

– Vei oman aikansa ennen kuin tottui ottamaan eetteristä tietoa.

Syyskuussa porukka hajaantui eri puolille pitkää rintamaa. Petroff komennettiin kuunteluasemalle, joka sijaitsi kymmenen kilometrin päässä Juurikorven hävittäjäkentältä.

– Kentällä oli kaksitoista Messerschmittiä. Porukka sijoitettiin yleensä lentokenttien lähettyville. Olin siellä muutaman viikon. Sen jälkeen minut sijoitettiin Pikkusuon suuntimolle Juurikorvesta Kotkaan päin. Se oli ihan korpea. Olen hanakka metsästäjä, menin sinne mielelläni. Siellä olin sodan loppuun asti.

Suuntimo oli kevytrakenteinen talvieristetty koppi, jossa oli pieni kamiina ja pöytä. Itse kone oli pöydällä. Maastossa oli neljä teleskooppityyppistä noin neljän metrin korkuista antennia.

– Meillä oli hyvät Reino Hallamaan hommaamat saksalaiset laitteet. Laite painoi noin neljäkymmentä kiloa. Me peilasimme venäläisten lähetyksiä aina Mustanmeren rannikolle saakka. Sieltä kuului kaikkea mahdollista.

Keski-Venäjää myöten

Petroff sai ohjeensa kapteeni Mauri Hartikaisen taktillisesta toimistosta. Tiedustelumiesten piti kuunnella määrättyjä taajuuksia ja seurata tiettyjä koodeja.

– Koodit olivat esimerkiksi KB7 tai Tshaika 3. Joka lentokentällä ja lentokoneella oli oma numeronsa. Lähetyksen tarkka suunta peilattiin. Tarkkuus vaihteli kelin mukaan.

Näin taktillisessa toimistossa pystyttiin seuraamaan mikä kone oli milläkin kentällä ja minne koneet olivat menossa. Sijainnit merkittiin nuppineuloilla suurelle seinän kokoiselle kartalle. Suomalaiset tiesivät koneet ja kentät Keski-Venäjää myöten.

Hävittäjälentäjät keskustelivat selväkielellä, pommikoneissa tieto välitettiin sähkötyksellä. Venäläisillä oli tapana, että hävittäjät ottivat yhteyttä toisiinsa maassa ennen lähtöä. Kun koneet nousivat ilmaan, ohjaajat ottivat yhteyden johtokoneeseen.

– Siinä sitten alettiin suuntia.

Koneet suunnittiin parista kolmesta pisteestä, jolloin ne voitiin paikallistaa.

– Naapurilla oli hävittäjäkenttä Suursaaressa. Kerran kuuntelimme, kun koneet jälleen ottivat yhteyttä toisiinsa ennen lähtöä. Omat koneet menivät vastaan ja pudottivat naapurin koneet mereen.

– Myöhemmin lentäjät tulivat meille juhlimaan. Heillä oli tuliaisina kuusi askia Työmies- ja Saimaa-tupakkaa, sokeria ja keksejä. Kerran toivat myös pienen paketin kahvia. Porkkanoita tarjottiin jo silloin. Bonukset tulivat.

Yöpommitukset tiedossa

Helsingin ja muiden Etelä-Suomen kaupunkien yöpommitukset helmi-maaliskuussa 1944 olivat etukäteen suomalaisten tiedossa.

– Me tiedettiin kaksi-kolme viikkoa aikaisemmin, että pommitukset olivat tulossa. Venäläiset keskittivät pommikoneitaan kauempaa tänne lähelle.

Kesällä 1944 radiotiedustelumies Petroff ylennettiin alikersantiksi. – Kun Kannas alkoi murtua, puuhaa oli kovasti. Seurasimme myös maataistelukoneita. Sieltä tuli sekä puhetta että sähkötystä. Lyökää, tappakaa, komennettiin.

– Tapahtui juhannusaattona. Olin käymässä taktillisessa toimistossa, kävin siellä kerran viikossa. Yksi mies jäi suuntimoon. Sitten puhelin soi. Siellä oli suuntimoon jäänyt Karatiginin Jussi.

– Mitä minä teen, kaksi konetta laskeutui tähän. Sieltä tulee pistoolien kanssa kaksi ukkoa.

Kahdelta venäläiseltä Airacobralta oli taistelujen melskeessä loppunut polttoaine. Suuntimon ainut kivääri oli jossain asetarkastuksessa, Karatiginin ainoa ase oli linkkuveitsi. Suuntimokopissa oli takaikkuna.

– Sanoin, että jos tulevat lähelle niin ei kuin ikkunasta ulos ja alat vetää. Mutta venäläiset näkivät liikettä suuntimokopissa ja perääntyivät.

– Tempaisin seinältä konepistoolin ja lähdin rataa pitkin resiinalla paikalle. Mentiin katsomaan koneita. Koneen keskellä oli 25 millimetrin tykki ja kahta puolta oli 13 millimetrin konekiväärit. Koneilla oli kovasti taisteltu, lattia oli täynnä patruunavyöstä lähtenyttä silppua. Otin muistoksi koneen kellon.

Pako Ruotsiin

Sota Neuvostoliittoa vastaan loppui syyskuun alussa.

– Oli kaunis aamu, olin käynyt metsällä ja ampunut ison metson. Kun tulin metsältä, paikalla oli kuorma-auto. Käsky oli, että koneet mukaan ja suuntimokoppi palamaan. Lähdettiin kuorma-autolla Kausalaan.

– Siellä tuli komento, että pitää lähteä Ruotsiin. Eräälläkin kaverilla oli sairas äiti, hän ei halunnut lähteä. Luutnantti avasi pöytälaatikon ja otti esiin pistoolin.

– Otatko sinä tästä vai lähdetkö Ruotsiin, luutnantti sanoi.

Kaveri lähti.

– Meidän oli mentävä kotiin ja vaihdettava armeijan vehkeet siviilivaatteisiin. Sen jälkeen lähdettiin Kaskisiin.

Siellä miehiä odotti laivanvarustajaeversti Ragnar Nordströmin alus S/S Karhula.

– Siitä sitten syntyi se operaatio Stella Polaris. Lastasivat laivaan koko porukan, varmaan jotain neljäsataa henkeä. Kalusto otettiin mukaan. Illalla lähdettiin ja aamulla saavuttiin Härnösandiin. Se on Kotkan kokoinen kaupunki, joka on erittäin kuuluisa vaihdelaatikkoteollisuudestaan.

Kaiken kaikkiaan Ruotsiin lähti 700−800 tiedustelumiestä ja -naista sekä noin 350 laatikollista kalustoa ja asiakirjoja. Loput asiakirjat poltettiin tai kätkettiin.

Perillä miehet olivat toimettomina ja saivat Ruotsin armeijan palkkaa kaksi kruunua päivässä.

– Ruoka oli hyvää ja saatiin kulkea vapaasti kaupungissa.

Suomalaiset olivat etukäteen sopineet ruotsalaisten kanssa tiedustelumateriaalin siirtämisestä Ruotsiin, mutta sadoista ihmisistä ei ollut mitään puhetta. Toivuttuaan hämmästyksestään ruotsalaiset oivalsivat kuitenkin suomalaisten arvon.

– Meille tehtiin Ruotsissa tarjous, että jäisittekö tänne samanlaisiin hommiin kuin teitte siellä. Kovaa palkkaa lupasivat. Asia jäi kuitenkin siihen.

– Kuusi viikkoa ehdittiin olla siellä. Eräänä kauniina yönä tuli määräys, että nyt junaan. Porukka hajosi kuin lutikkalauma. Olin porukassa, joka tuli Haaparannan kautta. Yövyttiin Torniossa, jonka jälkeen lähdimme pienellä laivalla kovassa myrskyssä Ouluun. Laivan kannella oli heinäpaaluja. Kun Ouluun tultiin, laivan kannella ei ollut mitään, se oli kuin pesty.

– Oulusta matkustettiin Helsinkiin, jossa jälleen pantiin armeijan vehkeet päälle. Matka jatkui Kausalaan. Sieltä meidät määrättiin Hämeenlinnan viestikouluun, jonka jälkeen kokardit luovutettiin pois. Saimme sotilaspassit kouraan ja lähdettiin kotiin.

Radiotiedustelumies Niilo Petroffin sota oli päättynyt.

Valtiollinen poliisi, punainen Valpo, ei ahdistellut Petroffia sotien jälkeen, mutta hänen esimiehensä, kapteeni Mauri Hartikainen joutui pitkiksi ajoiksi Valpon kuulustelukoppiin.

Tiedustelumiehet pelkäsivät kuitenkin Valpon toimia, varovaisia oltiin. Muun muassa Petroffin kaikki sodanaikaiset valokuvat hävitettiin. Muuallakin eversti Reino Hallamaan 1 200 hengen organisaatiossa tuhottiin papereita. Ehkä siinä on syy siihen, että tieto Petroffin ylennyksestä alikersantiksi hävisi sotien jälkeen.

Toisen kerran Petroff ylennettiin alikersantiksi vuonna 1969.

Venäläiset tiesivät

Venäläisillä oli jonkinasteista hajua siitä, että heidän radioliikennettään kuunneltiin. Siitä huolimatta he ilmeisesti eivät olleet tietoisia siitä, että peilauksella suomalaiset osasivat selvittää koneiden ja kenttien tarkat sijainnit.

Radiotiedustelumies Niilo Petroff muistaa hauskan tilanteen, joka aluksi eteni tavalliseen tapaan. Kentällä punalentäjät olivat yhteydessä toisiinsa ja ilmaan päästyään johtokoneeseen. Suomalaiset peilasivat sijainnin tavalliseen tapaansa.

Tällä kertaa lentäjät jatkoivat lähdön jälkeen keskusteluaan. Pojat olivat edellisenä iltana viettäneet ilmeisen railakasta kaupunki-iltaa.

– Miten sen eilisen tytön kanssa kävi, pääsitkö saatille, eräs lentäjä kysyi toiselta.

Viatonta juoruilua, mutta siitäkös lentueen johtaja hermostui.

– Olkaa hiljaa, suomalaiset saattavat kuunnella, lentueen johtaja keskeytti tylysti.

Radiot vaikenivat.

Teksti: Robert Brantberg 1998, 2009

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta