Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

	Robert Brantberg Sotasankarit 21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite Revontuli 2000
	Robert Brantberg Suuret suomalaiset sotasankarit 240 sivua suurikokoinen, kuvitettu Revontuli 2007

Johan Similä (1906−2002) oikealla kantamassa Mannerheimin arkkua

sotamies Eero Seppäsen kanssa

Korpraali Johan Similä

Lähes kuuro Marskin ritari

Miehet makaavat Kiskis-kukkulan rinteellä Vienan Karjalassa aamuyöllä elokuun 11. päivänä vuonna 1941. Ylivoimainen vihollinen hyökkää kiivaasti suomalaisten asemia vastaan, tykistökeskitys on tappavan voimakas.

– Nyt lähdetään ja äkkiä, suomalainen alikersantti huutaa puolustajille.

Korpraali Johan Similä havahtuu. – Olin sen verran kuuro, etten kuullut vetäytymiskäskyä, Similä kertoi. – Vanjaa tuli rinteen täydeltä kohti mäen lakea.

Alikersantti häipyy paikalta ja Similä jää yksin kaatuneiden joukkoon.

– Yritin nostaa päätäni korkeammalle. Mutta luodit vinkuivat niin ilkeästi, ettei siitä mitään tullut. Ei siitä elävänä olisi päässyt. Paukuttelin takaisin sellaista kenttäammuntaa, pikatahtiin.

– Otin hyvän sihdin, korpraali Similä kertoi. – Se oli laaki ja nuppi. Oli se touhua, kiirettä piti.

Hyökkäävässä viholliskomppaniassa on noin sataviisikymmentä miestä ja kaksi konekivääriä. Vastassa on yksi mies ja tavallinen suomalainen jalkaväenkivääri, pystykorva. Ainoakaan vihollinen ei pääse läpi, noin kolmekymmentä heistä kaatuu Similän tuleen. Suoritus on Mannerheim-ristin arvoinen.

– Taisteluosastollemme elintärkeä kukkula pysyi hallussamme, eversti Uno Fagernäs kertoi. – Pääasiassa korpraali Similän rauhallisen ja rohkean toiminnan ansiosta.

Uhtua

Suomi oli käynyt hyökkäyssotaa saksalaisten rinnalla toista kuukautta sunnuntaina elokuun 10. päivänä vuonna 1941. Eversti Uno Fagernäsin pohjoispohjalainen 3. divisioona oli edennyt talvisodasta kuuluisan Raatteen tien kautta rajan yli Uhtuan edustalle. Taistelut olivat kiivaat, suomalaisia kaatuneita oli paljon.

Kevyt osasto 5 makasi asemissa Kivikukkulan rinteillä. Kukkula sijaitsee Uhtuan luoteispuolella Ison Kiiskisjärven rannalla ja miesten suussa mäkeä kutsuttiinkin Kiskis-kukkulaksi. Heti puolenyön jälkeen venäläiset tiedustelivat suomalaisten asemat. Tämän jälkeen alkoi kiivas tulivalmistelu.

– Vihollistykistö jyskytti maata hirvittävällä jytinällä ja teholla, korpraali Johan Similä kertoi. – Vainajia tuli.

Similä puristi kuitenkin pystykorvaansa luottavaisin mielin, hyvä ampuja kun oli. Tykistökeskitys suomalaisten asemiin jatkui ja venäläinen komppania hyökkäsi kiivaasti rinnettä ylös. Vihollinen pääsi kuolleeseen kulmaan neljänkymmenen metrin päähän suomalaisista ja alkoi heittää käsikranaatteja.

– Naapuri oli kuitenkin unohtanut osan käsikranaateista kotiinsa, Similä kertoi. – Nähtävästi he luottivat liikaa tykistöönsä ja kranaatinheittimiinsä.

Sitten Similän patruunat loppuivat. Hän jatkoi taistelua ylivoimaista vihollista vastaan käsikranaateilla.

– Niitä sattui olemaan riittävästi. Niin siinä kävi, ettei yksikään vanja päässyt minun kohdaltani läpi. Monta minä nitistin sivuiltakin.

Eversti Uno Fagernäsin mukaan Similä pysyi rohkeasti paikallaan vihollisen tulesta ja käsikranaateista välittämättä.

– Korpraali Similä pelasti tilanteen, Fagernäs kertoi. – Kivikukkulan vasemmalla reunalla miehemme alkoivat jo perääntyä, mutta Similä pysyi tyynesti asemissaan.

– Myöhemmin avuksi rientänyt ryhmä selvitti tilanteen vasemmalla siivellä järven rannalla.

Similä on kuitenkin vaatimaton. – Vihollisen konekiväärit eivät yltäneet minun asemaan, hän kertoi. – Työskentelin täydellä teholla. Se oli taistelua mies mieslaumaa vastaan, mutta ihmeen hyvin se sujui.

Taistelun jälkeen teki kuitenkin hyvää kuulla omien puolelta huuto.

– Onkos täällä Similää vai ei?

Korpraali Similä nimitettiin Kiskis-kukkulan taistelujen johdosta Mannerheim-ristin ritariksi numero 78 vuoden 1942 elokuussa.

Vartiossa vuoden 1918 sodassa

Tuleva Mannerheim-ristin ritari Johan Kustaa Similä syntyi 10. päivänä tammikuuta vuonna 1906 Temmeksen Kärsämän kylässä Oulun eteläpuolella. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Heikki Similä ja Anna o.s. Kärsämä. Perheessä oli yhteensä kaksitoista lasta. Kolme vanhinta lasta oli tyttöjä, muut poikia, joista Johan oli toiseksi vanhin.

Johan Similä oppi jo nuorena poikana aseenkäytön, taitoa tarvittiin metsällä. Karjaa paimentaessaan pojat ampuivat lintuja sekä muuta pikkuriistaa.

Similä liittyi monen muun nuorukaisen tavoin suojeluskuntaan. 12-vuotiaana hän osallistui vuoden 1918 sotaan valkoisten puolella. Tammikuun lopulla Limingan suojeluskunta oli riisunut venäläisten viidenkymmenen hengen varuskunnan aseista. Aseiden avulla Oulun suojeluskunta pääsi aloittamaan toiminnan myös kaupungissa.

Oulussa oli kuitenkin tuhatkunta venäläistä sotilasta, jonka vuoksi suojeluskunta joutui pyytämään apua etelästä. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim päätti lähettää avuksi miehiä ja tykkejä. Nuoren Similän tehtävänä oli vartioida asemaa Limingan Värminkoskella, kun valkoisten juna saapui Seinäjoelta matkallaan kohti Oulua.

Asepalvelukseen Similää ei kuitenkaan 1920-luvulla kutsuttu, koska oli nuoruudestaan asti ollut toisesta korvastaan lähes kuuro. Se ei kuitenkaan estänyt häntä menestymässä suojeluskunnan ampumakisoissa, lusikoitakin tuli.

Similä meni vuonna 1939 naimisiin Meimi Sofia o.s. Mikkolan kanssa. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, Anja Maria Tellervo vuonna 1940, Salme Aino Helinä 1944, Helka Maire Kaarina 1948 ja Juhani Henrikki 1955.

Vuoden 1940 kesällä kutsuttiin rauhanajan asepalveluksesta vapautetut miehet, nostomiehet palvelukseen. Heistä tehtiin asekelpoisia sotilaita. Puhuttiin Suomen salaisesta aseesta. Tähän joukkoon kuului myös Johan Similä.

Johan Similä määrättiin varusmiespalvelukseen Haapavedelle.

– Meistä muokattiin ripeitä sotilaita, Similä kertoi. – Olin jo 34-vuotias, en enää mikään vetreä nuorimies.

– Lääkäri oli aikoinaan raakannut minut kuurouden takia, mutta älyä oli kuitenkin se verran, että osasin tehdä saman kuin muut. Olihan minulla sentään silmät.

Varusmiespalveluksen jälkeen Similä pääsi takaisin siviiliin kirvesmiehen töihin. Mutta vuoden 1941 kesällä syttyi jatkosota ja Suomen armeija tarvitsi jälleen miehiä riveihinsä.

Kevyt osasto 5

Limingan ja ympäristökuntien asevelvollisista perustettiin pataljoona, joka sai nimekseen kevyt osasto 5, komentajana oli ratsumestari Soini Talaskivi. Tämän osaston 1. komppaniaan määrättiin myös kiväärimies Johan Similä. Komppania oli koottu pääasiassa Rantsilan miehistä.

– Vaihdoin kirveen pystykorvaan, Similä kertoi. – Ei ollut ruosteessa sekään työkalu. Piippu välkkyi kuin oman kirveen terä.

Kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon, Raatteen tien sankarin kolmas armeijakunta hyökkäsi tiistaina heinäkuun 1. päivänä kello 2.30 yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa Vienan Karjalaan. Hyökkäyskäskyn alla komeili saksalaisen kenraalieverstin Nikolaus von Falkenhorstin nimi. Tavoitteena oli Vienan meren ranta.

Siilasvuon joukoissa oli myös kevyt osasto 5 ja korpraali Johan Similä. Osasto oli hyökkäysryhmityksessä alistettu Panssariosasto W:lle, johon kuului saksalainen yliluutnantti Walterin komentama panssarivaunukomppania. Osasto hyökkäsi painopistesuunnan toisessa aallossa, edessä oli eversti Sulo Malmin komentama Osasto M.

Oli tulossa lämmin päivä, aurinko oli jo noussut. Hyökkäys Raatteen tietä pitkin rajan yli alkoi vauhdikkaasti. Ensin vihollinen sai niskaansa tykistökeskityksen. Tämän jälkeen yksitoista saksalaista syöksypommittajaa möyhensi puolustajien kenttävartion rajan toisella puolella. Vasovaara peittyi pöly- ja savuverhoon. Tunnin kuluttua vaara oli suomalaisten hallussa.

Tämän jälkeen tie itään oli auki. Majuri Alfons Järven komentama panssariosasto W lähti rajuun iskuun. Panssarivaunut herättivät ihailua suomalaisissa.

– Se näky ei hevillä unohdu, paikalla ollut Kainuun Sanomien toimittaja kirjoitti. – Verrattain hiljaisesti kohisten ne lähestyvät näkyviin tienmutkan takaa tehden taivalta järkkymättöminä kuin eteenpäin vyöryvä kallio. Suomalaisen sydän ailahtaa oudosti tätä näkyä katsellessa ja hänen uskonsa taistelun lopulliseen voittoon varmistuu lopullisesti.

Raatteen tie oli kapea ja huonokuntoinen, mutta saksalaisten salamasotaoppien mukaan osasto eteni samana tiistai-iltana vajaat 40 kilometriä lähes Vuokkiniemeen asti. Venäläiset rajajoukot vetäytyivät järkyttyneinä.

Vuokkkiniemi

Eteneminen kohti itää jatkui. Taistelut käytiin päivisin uuvuttavassa helteessä, mutta yöt olivat kylmät. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä kevyt osasto 5:n komentaja, ratsumestari Talaskivi, haavoittui vaikeasti venäläisten partioiskussa. Tilalle määrättiin majuri Alfons Järvi.

Suomalaiset valtasivat Vuokkiniemen torstaina 3. heinäkuuta. Kärjessä olivat panssariosasto W ja jalkaväkirykmentti 11:n ensimmäinen pataljoona. Venäläisten vastarinta oli heikkoa ja suomalaiset seurasivat heitä kymmenkunta kilometriä aina Ponkalahden kylän edustalle. Hyökkäys pysähtyi.

Venäläisten vastarinta sitkistyi. Kevyt osasto 5 lähetettiin tiistaina heinäkuun 22. parhaaseen suomalaiseen tapaan erämaan kautta häikäilemättömään iskuun kohti Uhtuaa. Osasto saapui Pinkojärven kaakkoispuolelle, josta se onnistui katkaisemaan tärkeän Korpijärveltä Uhtualle johtavan maantien. Venäläiset lisäsivät kuitenkin painostustaan ja tiestä jouduttiin luopumaan.

Käsky oli kuitenkin vallata Uhtua. Kiivaiden taistelujen jälkeen suomalaiset katkaisivat tien uudestaan torstaina. Vihollinen oli vetäytymässä tietä pitkin uusiin asemiin Uhtuan edustalle ja jälkijoukot jäivät saarroksiin. Saaliiksi suomalaiset saivat panssariajoneuvoja, panssaritorjuntatykkejä, kranaatinheittimiä ja runsaasti kevyempiä aseita.

Korpraali Similän maine kasvoi näiden taistelujen aikana. Aseveljet luonnehtivat häntä rauhalliseksi ja pelottomaksi taistelijaksi ja hänen erämiestaitojaan kunnioitettiin.

Suomalaiset eivät kuitenkaan onnistuneet valtaamaan Uhtuaa suoralla hyökkäyksellä. Eversti Uno Fagernäs päätti koukata Kiiskisjärven pohjoispuolelta elokuun alkupäivinä.

Tässä yhteydessä kevyt osasto 5 määrättiin Kiskis-kukkulalle etulinjaan venäläisten vastahyökkäyksen varalta. Vihollinen hyökkäsikin heinäkuun 11. päivänä ja korpraali Johan Similä ansaitsi Mannerheim-ristinsä.

Sitkeistä yrityksistä huolimatta Uhtuaa ei koskaan vallattu. Tämä johtui sitä, että eversti Fagernäs joutui luopumaan useasta pataljoonasta pohjoisemman Kiestingin suunnan hyväksi. Joukkoja ei riittänyt Uhtualle.

Pistojoki

– Toisen oikein kovan ottelun koin Pistojoella, Johan Similä kertoi. – Sumussa käytiin pirunmoinen taistelu, kun vihollisen näki vasta muutaman metrin etäisyydeltä.

Suomalaiset keksivät oivallisen metkun. He päättivät olla liikkumatta metriäkään.

– Jokainen, joka liikkui maastossa, oli siis vihollinen, Similä kertoi. – Sumusta huolimatta nappasimme tällä luonnonmenetelmällä vastustajat vähiin ja pääsimme tilanteen herroiksi.

Tilanne oli kuitenkin täpärä. – Hurjaakin hurjempaa se oli. Karvas veren maku tuntui koko ajan suussa.

Similä ei kuitenkaan antanut pelolle ylivaltaa. – Tähystin valppaana vihollisen liikettä ja pidin sormeni herkkänä liipaisimella. Se oli paras apu siihen tilanteeseen. Kävi kuten Kiskis-kukkulalla. Aloin pelätä vasta taistelun jälkeen.

Vuoden 1942 huhtikuussa Similä kotiutettiin. – Lähdin mielelläni, Similä kertoi. – Sota on ankara paikka kuurolle miehelle. Toisaalta taisi siitä olla apuakin. Vaihdoin taas pystykorvan kirveeseen.

Kutsua päämajaan Similä ei saanut Mannerheim-ristin johdosta. Luovutustilaisuus järjestettiin Temmeksen suojeluskuntatalolla syyskuun 20. päivänä.

– Eversti Aksel Vuokko ripusti Mannerheim-ristin rintaani tätä varten järjestetyssä tilaisuudessa, Similä kertoi. – Sain myös saksalaisilta Rautaristin, omat olivat kai kertoneet tempauksistani heillekin.

Mannerheim-ristin ritari Johan Similä määrättiin erikoistehtävään vuoden 1951 helmikuun alussa. Marsalkka Gustaf Mannerheim oli kuollut Sveitsin Lausannessa 28. päivänä tammikuuta ja hautajaiset oli määrä pitää Helsingissä. Similää tarvittiin arkunkantajaksi Marskin viimeisille metreille.

Similä oli tuolloin Rantsilassa veistokoulun jatkokurssilla. Rantsilan pappilaan soitettiin, mutta kirkkoherralla ei ollut aavistustakaan siitä, että siellä olisi joku Mannerheim-ristin ritari. Asia kuitenkin selvisi.

Arkkua kantamassa

Kyseessä oli Similän ensimmäinen Helsingin matka, kaupunki oli outo. Kirkkoherra paikkasi tietämättömyyttään lupaamalla, että rautatieasemalla vastassa olisi hänen veljensä. Tunnusmerkkinä oli piippu kädessä.

Hautajaiset pidettiin helmikuun 4. päivänä. Suomen lipulla verhoiltu loimukoivusta tehty arkku kuljetettiin hevosten vetämällä tykkilavetilla Suurkirkosta Hietaniemen hautausmaalle.

Arkun kantoi lavetilta hautaan kuusi Mannerheim-ristin ritaria. Eturivissä olivat vuonna 1924 syntynyt sotamies Eero Seppänen ja vuonna 1906 syntynyt korpraali Johan Similä. Seppänen oli ritareista kolmanneksi nuorin, Similä vanhimpia miehistöön kuuluvia. Molemmat olivat kirvesmiehiä.

Vuonna 1954 Similän perhe muutti Ouluun. Johan Similä oli kotitilallaan Kärsämän kylässä rakentanut talon hirsikehikon, rakennus pystytettiin Oulun Kastellin kaupunginosaan. Myös muut tarvitsivat Similän kirvesmiestaitoja.

– Tuotakin taloa olin rakentamassa, Similä saattoi kävelyllä sanoa lapsilleen.

Similä toimi vuosina 1956−1968 puuseppänä Oulunsuun sairaalassa. Harrastuksena hänellä on ollut lähinnä kuntourheilu, erityisesti hiihto. Eläkepäivinään hän rakensi itselleen kanteleen, jota mielellään soitti.

Rouva Meimi Similä kuoli vuonna 1978. Johan Similä asui rakentamassaan omakotitalossa Oulun Kastellissa kahden tyttärensä kanssa. Hän kuoli elokuun 18. päivänä vuonna 2002.

Marskin viimeinen matka

Suomen marsalkka Gustaf Mannerheim kuoli Lausannessa Sveitsissä tammikuun 28. päivänä vuonna 1951. Marsalkan ruumis kuljetettiin Suomeen sveitsiläisessä ruumisarkussa, josta hänet Suurkirkossa siirrettiin suomalaiseen loimukoivusta tehtyyn arkkuun. Eversti Adolf Ehrnrooth oli paikalla todistamassa, että arkussa oleva vainaja oli Suomen marsalkka.

Arkku verhottiin Suomen sotalipulla.

Helmikuun 4. päivänä marsalkka siunattiin Suurkirkossa. Hautajaismenoihin osallistuivat hallituksen edustajina pääministeri Urho Kekkonen ja ulkoministeri Åke Gartz. Eduskunnan puhemies Karl-August Fagerholm esitti valtion tervehdyksen

Siunaustilaisuuden jälkeen kenraalit kantoivat arkun kirkosta tykkilavetille jonka eteen oli valjastettu kaksi hevosta. Valtava hautajaiskulkue marssi läpi Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Hietaniemessä kuusi Mannerheim-ristin ritaria kantoi Suomen marsalkan arkun hautaan.

Teksti: Robert Brantberg 2000, 2009

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta