|
Adolf Ehrnrooth
1905−2004 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnroothin
elämäkerta 288 sivua ja kuvaliite |
|
Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth
Sodassa
on kyse
hengen
ottamisesta
Eletään talvisodan toista päivää
Uudellakirkolla Etelä-Kannaksella. Ilmatorjunta ampuu alas venäläisen
pommikoneen ja miehistö pelastautuu laskuvarjoilla. Ratsumestari Adolf Ehrnrooth,
34, lähtee illalla partion mukana vangitsemaan neuvostolentäjiä.
Navettaan piiloutuneet
punalentäjät ehtivät ampua ensin. Luutnantti Jorma Gallen-Kallelaan osuu
kuolettavasti. Hän kaatuu Ehrnroothin päälle. Luutnantti oli pelastanut
ratsumestarin hengen.
”Silloin minä opin,
ettei sodassa ole kysymys muusta kuin hengen ottamisesta vastustajalta”,
Ehrnrooth kertoi.
”Minä luulin, että tarvitsee vain
sanoa ruki verh, kädet ylös ja
antautukaa, jonka jälkeen lähdetään Uudellekirkolle kahville. Kahvireissusta ei
tullut mitään, tapaus oli järkyttävä.”
”Sain partiomieheltä
kiväärin ja ammuin navetan oven läpi lähes viisitoista laukausta. Ulos syöksyi
venäläinen upseeri ja ammuin hänet siihen.”
”Etenin katsomaan oliko
navetassa muita. Lantaluukku oli auki ja ryntäsin navetan taakse. Näin
kuutamossa miehen juoksevan ja ammuin. Mies haavoittui vaikeasti ja kuoli
kenttäsairaalassa Uudellakirkolla. Hän oli kapteeni Nikolai Grivošin, laivueen
komentaja.”
Luutnantti Jorma
Gallen-Kallela oli ensimmäinen kaatunut suomalainen upseeri talvisodan aikana.
Hän oli Akseli Gallen-Kallelan poika.
”Mutta minun teitäni
suojeltiin ja varjeltiin, kuten koko sodan aikana. Läheltä on pitänyt monta
kertaa. Tämä oli ehkä kaikesta lähin, koska matkaa välillämme ei ollut kuin
muutama metri.”
”Mutta tässähän minä vielä
istun”, kenraali Ehrnrooth kertoi vuonna 1997 Solgårdenissa, Turun ulkopuolella
Kakskerrassa sijaitsevassa kodissaan.
Ratsumestari Adolf Ehrnrooth toimi
talvisodan syttyessä Uudenkaupungin ryhmän operatiivisen toimiston päällikkönä
ja hoiti muun muassa tiedusteluasioita. Hän joutui viisi päivää ennen
tulikastettaan tekemisiin uhkaavan sodan kanssa.
”Venäläiset lavastivat
Mainilan laukaukset vastapäätä meidän aluettamme. Ensimmäiset ilmoitukset
rajavartioston tähystystornista tulivat minulle. Muistan hyvin kun sanottiin,
että nyt siellä tapahtuu kummia, ryssät ampuvat omiaan.”
”Ja siitä tehtiin sitten
tämä lavastettu hyökkäys, Mainilan laukaukset.”
Paljon myöhemmin
Ehrnrooth tapasi Suomessa Venäjän entisen suurlähettilään Juri Derjabinin,
nimimerkki Komissarovin.
”Tiedättekö, että Suomen
kielestä löytyy kaksi sanaa, jotka täytyy muistaa”, Ehrnrooth kysyi
Derjabinilta.
”Mitkä ne ovat?”
”Toinen on kiitos ja
toinen anteeksi. Nyt minä käytän toista. Kiitos, että kävitte laskemassa kukkia
sankariristille Hietaniemen hautausmaalla. Mutta minä odotan teiltä sanaa
anteeksi, sillä ette ole vielä kumonneet Mainilan laukauksia.”
Juri Derjabin oli hetken
hiljaa.
”Sitten hän sanoi, että
se ei ole meidän asiamme, se on valtakunnallinen asia. Mutta sain kyllä sen
käsityksen, että hän oli vaivautunut siitä.”
”Kyllähän se on ikävää
että meidät mustamaalattiin maailman silmissä. Olimme muka niin sotahulluja,
että kun kiltti Neuvostoliitto ei ryhtynyt sotaan niin me järjestimme tällaisen
hyökkäyksen ja ammuimme. Sitä paitsi me emme olisi edes voineet ampua.
Tykistömme oli Vammeljoen takana, aivan liian kaukana.”
”Se oli aika ruma teko.”
Tuleva Mannerheim-ristin ritari Adolf
Erik Ehrnrooth syntyi helmikuun 9. päivänä vuonna 1905 Helsingissä. Hänen vanhempansa
olivat professori Ernst Hjalmar Ehrnrooth ja Karin o.s. Selin.
Ehrnroothin suvussa on
seitsemän kenraalia ja seitsemän everstiä. Kuuluisin heistä on vuonna 1833
syntynyt tsaarin kenraali Casimir Ehrnrooth, Adolfin isoisän
veli.
Casimir Ehrnrooth
osallistui vuoristokansoja vastaan tehtyyn sotaretkeen Kaukasiassa, Puolan
kapinan kukistamiseen ja Turkin sotaan. Myöhemmin hän ehti toimia Bulgarian
sota-, sisä- ja ulkoministerinä sekä Suomen ministerivaltiosihteerinä Pietarissa.
Adolf Ehrnroothille
hirmuhallitsijaksi mainittu entinen sotaministeri oli kuitenkin farbror Casimir, ystävällinen setä Casimir,
se rikas setä.
Kuusivuotiaana Adolf sai
joululahjaksi Casimir-sedältä pienoiskiväärin, salonkikiväärin.
”Se oli erityisen hieno
kivääri. Sillä ammuttiin monta rastasta, jotka kävivät maatilallamme
verottamassa mansikkamaitamme.”
”Mutta ennen kaikkea
kyttäsin siimahäntiä, tallissa olevia rottia. Kerran minä sain oikein
jättiläisrotan ja kun isäni tuli kotiin näytin rotan hänelle. Sain siitä
50-pennisen, hopearahan.”
”Vieressä seisova
vanhempi sisar rupesi itkemään, jolloin isäni taitavana psykologina antoi
hänelle 25-pennisen.”
”Koska sinulla on niin
hyvä pikkuveli", isä sanoi.
Adolf Ehrnrooth
kirjoitti ylioppilaaksi ruotsinkielisestä Normaalilyseosta vuonna 1922, jonka
jälkeen hän astui varusmiespalvelukseen Uudenmaan rakuunarykmenttiin. Hän meni
vielä samana vuonna kadettikouluun.
Kadettikoulun jälkeen
Ehrnrooth aloitti upseerinuransa kornettina Uudenmaan rakuunarykmentissä vuonna
1924. Hänet ylennettiin luutnantiksi vuonna 1926.
Vuosina 1928−1929 Ehrnrooth kävi Strömsholmin ratsastuskoulun Ruotsissa ja hänet ylennettiin
ratsumestariksi. Ehrnrooth määrättiin vuoden 1931 syksyllä ratsuväkiprikaatin
esikuntaan.
Upseereiden piirissä
keskusteltiin 1930-luvun alussa lapuanliikkeestä ja Mäntsälän kapinasta.
”Lapuanliike oli
alkujaan hyvin isänmaallinen ja ajatteli oikein. Mutta joskus liike, jossa ei
ole vahvaa johtoa, suistuu raiteiltaan. Tässä ei ollut vahvaa johtoa. Tulivat
kostokyyditykset, jopa Ståhlbergin kyyditys.”
”Upseeriston sympatiat
olivat alussa lapualaisten puolella. Mutta sitten tulivat ylilyönnit ja
Mäntsälän kapina. Mietimme, miten menetellä. Tuleeko tästä taas taistelu, joka
olisi valitettavaa, kun Mäntsälässä oli samalla tavalla ajattelevia miehiä kuin
puolustusvoimissa? Mutta onneksi presidentti Svinhufvud ja eräät muut ratkaisivat
asian omalla arvovallallaan.”
”Leikillisesti
sanottiin, että Mäntsälän kapina kukistettiin yhdellä hevosella, nimittäin White Horse -viskipullolla”, Ehrnrooth kertoi
hymyillen.
Vuosina 1933−1935
Ehrnrooth suoritti sotakorkeakoulun yleisesikuntalinjan.
Talvisodan alussa Ehrnrooth palveli Uudenkirkon ryhmän esikunnassa ja vuoden 1940 tammikuusta alkaen majuriksi ylennettynä eversti Aarne Blickin 7. divisioonan esikuntapäällikkönä. Divisioona vastasi Taipaleen puolustuksesta.
”Tappiot olivat hirveän
suuret. Joukot hupenivat, komppanioissa ei ollut jäljellä kuin pienen joukkueen
vahvuinen porukka, mutta periksi ei annettu.”
”Seurasin Kirvesmäellä
tukikohdan vaihtoa. Sinne tuli uusia miehiä vasta rintamalle tulleesta
Jalkaväkirykmentti 61:stä. Harvapuheinen keskisuomalainen mies seisoi
likaisessa ja repaleisessa lumipuvussaan konekiväärinsä takana.”
”Nuoret miehet”,
veteraani sanoi. ”Älkää jättäkö tätä tukikohtaa, se on vaatinut paljon hikeä ja
verta.”
7. divisioonan tappiot
olivat talvisodassa noin 3 900 miestä. Aseet vaikenivat 13. päivänä maaliskuuta
1940 kello 11. Tulen tauottua miehet olivat hetken hiljaa. Sitten miehet
kömpivät pystyyn asemistaan.
”Tulkaa vain kaikki
esille, emme me enää ammu”, joku suomenkielen taitoinen puna-armeijan sotilas
huikkasi.
”Ei meitä ole tämän
enempää!”
”Taipale kesti,
taistelupaikat olivat samat sodan alkaessa kun sen päättyessä. Moni ajatteli,
minkä takia me luovutamme toista sataa kilometriä sellaista maata, johon
vainolainen ei ole tullut muuten kuin sotavankina.”
Välirauhan aikana
Ehrnrooth toimi 7. divisioonan esikunnasta muodostetun Itä-Savon sotilasläänin
esikuntapäällikkönä Savonlinnassa.
”Jatkosodan alkaminen oli joukkojen kannalta katsottuna tunnekysymys. Olimme kärsineet vääryyttä. Meiltä oli otettu liian paljon maata ja nyt tarjoutui tilaisuus saada maata takaisin, kuten luultiin, kun meidän vihollista vastaan taisteli myös Saksan suurvalta. Minä korostan, että taisteli, me emme olleet liittolaisia, me vain taistelimme samaa vihollista vastaan.”
”Täytyy itse elää sitä
hurmiokautta. Nyt annetaan ryssille turpiin, nyt otetaan takaisin menetettyjä
maita, ajateltiin.”
Aluksi Ehrnrooth toimi eversti
Aarne Blickin 2. divisioonan esikuntapäällikkönä. Hänet
määrättiin tilapäisesti muodostetun taisteluosasto E:n komentajaksi, kun
taistelutoiminta divisioonan lohkon alueella alkoi.
”Olimme Kannaksella,
Moskovan pakkorauhan rajan tuntumassa”, Ehrnrooth kertoi.
Ensimmäinen hyökkäys ei
mennyt odotetusti, eversti Torsti Kotilaisen jalkaväkirykmentti 28 oli
juuttunut paikoilleen. ”Otat kaikki joukot tästä ja avaat niillä Kotilaiselle
tien”, Blick käski.
”Taktillisesti paremmin
annettua käskyä ei voi olla”, Ehrnrooth kertoi. ”Siinä sanottiin selvästi mitä
pitää tehdä, mutta ei miten. Tämä kuuluu taktiikan perussääntöihin. Annetaan
tehtävä, mutta jätetään suoritus tekijän valittavaksi.”
”Pitkän ja vaivalloisen
koukkausliikkeen kautta pääsimme metsiä myöten ryssien selkään. Siellä alkoi
paremman puoleinen kylätappelu ja eteenpäin mentiin.”
”Johtui ehkä liiallisesta innostuksesta ja päälle käymisen halusta, että takaa-ajossa olin hivuttautunut komentoportaani kanssa aivan ensimmäisten joukkojen tasalle. Näin, että siellä oli vetäytymässä oleva venäläinen tykistö, joka oli saanut traktorit tuotua tykkien viereen.”
”Liian hyviä ryssille
jätettäviksi, huusin. ”Päälle pojat!”
”Sitten hyökättiin. Emme
huomanneet, että heillä oli jalkaväkivarmistus. He päästivät meidät
parinkymmenen metrin päähän. Kyllähän sitä tietää, miten silloin käy.”
”Osumia oli vähän liian
paljon. Se, joka tuli minulle ei ollut napakymppi, mutta oli se hyvä kasi.
Sinne minä putosin kedolle. Ja sitten tuli niitä käsikranaatteja. Lääkäreiden
mukaan minussa oli viisi kranaattiosumaa, omien laskelmieni mukaan kolme.”
”Tästä näkee, että
lääkärit yleensä liioittelevat.”
”Puolen vuoden kuluttua
olin siinä kunnossa, että pääsin takaisin rintamalle.”
”Se oli yhdessä
talvisodan toisen päivän kanssa viimeinen hyvä muistutus, että törmäilemällä ei
sodassa pärjää.”
Ehrnrooth ylennettiin
everstiluutnantiksi joulukuun 20. päivänä.
Ehrnrooth palasi toipilaana 2. divisioonan esikuntapäälliköksi vuoden 1942 alussa. Hänet määrättiin useita kertoja jalkaväkirykmentti 7:n, Tyrjän rykmentin, komentajan sijaiseksi. Vuoden 1943 alusta hänestä tuli rykmentin vakinainen komentaja. Rykmentti kunnostautui kesän 1944 aikana Siiranmäen, Äyräpään ja Vuosalmen suurtaisteluissa.
Everstiksi Ehrnrooth
ylennettiin Äyräpään taisteluiden aikana heinäkuun 6. päivänä. Lisäruusukkeet
kaulukseensa hän otti toisesta puserosta. Vihollinen juhli ylennystä jatkuvalla
tykistötulella.
Äyräpäässä ja Vuoksen
toisella rannalla Vuosalmella taisteltiin heinäkuun alussa 1944 Itä-Kannaksen
ja Suomen kohtalosta. Tyrjän rykmentti hoiti tehtävänsä.
”Varsinaisia
suurtaisteluja olivat jatkosodan viimeiset Siiranmäet, Äyräpäät, Vuosalmet.
Niissä ei ollut kyse pikkukahakoista, sinne pantiin kaikki likoon mitä oli
käytettävissä molemmin puolin.”
Ehrnrooth valitsi taistelujen aikana komentopaikkansa hyvin läheltä etulinjaa ja lopuksi Vuosalmella itse etulinjassa.
”Komentopaikan pitää
olla siellä missä painopiste on. Sillä painopiste, jossa päähyökkäys menee, on
se ratkaisukohta. Jos taistelu sitten aaltoilee ja vihollinen lähestyy
komentopaikkaasi, jos sinä silloin jätät sen ja sanot, että "vihollinen on
liian lähellä, en voi johtaa enää, minun on siirryttävä taaksepäin", niin
miehet näkevät sen perääntymisenä, pelkuruutena. Jos lähtee silloin, niin
perässä tullaan.”
”Pääasia on, että
joukossa, komppaniassa, pataljoonassa, prikaatissa tai vielä suuremmassa,
vallitsee aito, hyvä me-henki. Älkää missään tapauksessa vetäytykö splendid isolationiin, loistavaan
eristyneisyyteen, menkää joukkojen pariin.”
”Kun te näytätte, mitä
te vaaditte, minkälainen te olette ihmisenä, niin teidän otteenne joukosta
paranee. Sitä minä harrastin.”
”Tällä tavalla luodaan
aito me-henki, ei sitä luoda sillä tavalla, että johtajat istuvat
komentokorsussa ja pelaavat omaa peliään ja miehet ovat jossain muualla.”
”Sanoin, että luotan
rajattomasti teihin, luottakaa tekin minuun, en jätä teitä pulaan.”
Niinpä Ehrnroothilla
olikin varaa Äyräpäässä käyttää kovaa kieltä saadakseen tuoreet täydennysjoukot
pysymään tulihelvetissä. ”Kun te nyt menette etulinjaan, niin sieltä ei tulla
takaisin muuta kuin kaatuneena, haavoittuneena tai minun käskystäni.”
Eversti Ehrnrooth nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi joulukuun 4. päivänä vuonna 1944. Perusteluissa viitataan siihen, että hän vuoden 1941 kesällä henkilökohtaisella esimerkillään sai hyökkäyksen jälleen liikkeelle ja tehtävä tuli suoritetuksi, vaikka hän itse haavoittui vaikeasti.
Perusteluissa todetaan
myös, että Ehrnrooth Siiranmäkeä puolustaessaan löi useimpien
vihollisdivisioonien hyökkäykset takaisin ja aiheutti sille noin viidentuhannen
miehen tappiot.
Äyräpään
sillanpääasemassa ja Vuosalmella Ehrnroothin joukot ottivat vastaan pääiskun.
Tilanteen ollessa kriittisin eversti Ehrnrooth henkilökohtaisella esimerkillään
ja pysymällä esikuntineen saarrostusuhasta huolimatta paikallaan sai miehensä
kestämään kunnes tilanne saatiin vakautetuksi.
Vihollinen yritti
läpimurtoa Vuosalmella ja oli kolmensadan metrin päässä komentopaikasta.
Ehrnrooth pysäytti henkilökohtaisesti edestä irtautuneen konekivääriryhmän ja
käski sen asemaan perunakellarin katolle. Itse hän seisoi hajareisin ryhmän
vieressä luotisateessa paidan hihat ylös käärittyinä.
Ehrnroothin
autonkuljettaja, korpraali Martti Teppo katseli komentajaansa yhtä aikaa
ihaillen ja huolestuneena. Kuollut komentaja ei olisi paljonkaan arvoinen.
Mistään kylätappelusta ei ollut kyse. Tyrjän rykmentin tappiot olivat kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina jatkosodan aikana 5 500 miestä. Rykmentti menetti kesällä 1944 yhteensä 2 620 miestä.
Ehrnrooth kävi
Vuosalmella jälleen kerran lähellä kuolemaa. Hän oli tarkastamassa erästä
konekivääriasemaa, kun suorasuuntaustykin ammus räjähti aivan aseman edessä.
”Kun nousin ylös,
jalkojeni välissä oli päätön mies. Hän oli suojannut henkeni, minä seisoin
hänen takanaan.” Ehrnrooth joutui jälleen kerran miettimään miksi sinä, miksi en minä?
Taistelut kuluttivat
joukkoja. Tilalle tuli vihreitä täydennysmiehiä, joilla ei ollut
rintamakokemusta. Joukossa oli nuoria 18-vuotiaita poikia.
Kenraali Ruben Laguksen panssaridivisioona oli menettänyt paljon miehiä
kesän suurtaisteluissa. Todellisista Laguksen
miehistä ei ollut kuin rippeet jäljellä Vuosalmella. Niinpä panssaridivisioonan
yksi harvoista epäonnistuneista vastahyökkäyksistä sattui Vuosalmella, kun
divisioonan piti hoitaa vastahyökkäys Ehrnroothin rykmentin lohkolla.
Ehrnroothin mielestä
vastahyökkäys oli turha operaatio ja hän ilmoitti mielipiteensä divisioonaansa
palanneelle kenraalimajuri Aarne Blickille. Divisioonan komentaja
oli samaa mieltä, mutta oli myöhäistä peruuttaa hyökkäys, tulivalmistelu oli
juuri alkamassa.
Hyökkäys epäonnistui,
joukkoja ei saatu liikkeelle. Eräs pataljoona jätti asemansa. Ruben Lagus joutui korvat punoittaen ottamaan vastaan
Ehrnroothin ilmoituksen. ”Herra kenraali, ikävä velvollisuuteni on ilmoittaa,
että herra kenraalin joukot pakenevat.”
Ilmoitus oli kylmän
rauhallinen, äänessä ei ollut vahingoniloa. ”Mutta sodan voittaa se, joka
voittaa viimeisen taistelun”, Ehrnrooth sanoi.
”Tasavallan presidentti ja kunnioittamani ylipäällikkö Mannerheim kysyi kahden kesken minulta miten sotamme päättyi? Ei tarvinnut miettiä, sillä olin itse ollut mukana painopistesuunnassa. Kahden ja puolen kuukauden verisissä taisteluissa Suomen puolustusvoimat torjui Neuvostoliiton suurhyökkäyksen, jonka yksinomaisena tarkoituksena oli Suomen sotilaallinen nujertaminen ja maan miehittäminen.”
”Se on hyvin sanottu”,
Mannerheim vastasi. ”Kun vain myöhemmin muistaisimme sen.”
Ehrnrooth jatkoi
Kakskerrassa: ”Jos me olisimme talvisodan kynnyksellä heittäneet aseemme ja
tehneet sopimuksen Stalinin Neuvostoliiton kanssa meidän kohtalomme olisi ollut
aivan sama kuin Eestin, Latvian ja Liettuan.”
”Me tiedämme, miten
vaikeaa on päästä selville vesille yli viisikymmentä vuotta kestäneestä sortovallasta.”
”Jos tappiot nousevat, täytyy
kylmästi miettiä kumpi on parempi? Että miehiä kaatuu sodassa puolustaessaan
isänmaataan? Tai että he nääntyvät ja kuolevat kaukana synnyinseuduiltaan,
kaivoksissa, tundran erämailla jonne heidät on viety, kun sanottiin, että
heitämme aseemme ja haluamme elää rauhassa? Vainolainen nauraa sille”
”Jos me laskemme aseemme
ja luotamme, että meitä sillä kunnioitetaan, niin me erehdymme suuresti.
Vastassa on vihollinen, jonka vaalilause on kauan ollut Finis Finlandie, Suomen loppu, niin kuin sanottiin venäläistämiskauden
aikana.”
”Venäjän suurmiehistä
ehkä suurimpia Pietari Suuri sanoi: Venäjä Atlantin rannalle. Silloin menee
Suomi, silloin menee osa Pohjois-Ruotsia ja suuri osa Pohjois-Norjaa. Sinne ne
pyrkivät, se on ilman muuta selvää.”
Sodan jälkeen Ehrnrooth määrättiin Uudenmaan rakuunarykmentin komentajaksi. Hänestä tuli taistelukoulun johtaja vuonna 1947. Seuraavana vuonna hän osallistui Lontoon olympialaisten esteratsastukseen.
Vuonna 1952 Ehrnrooth
nimitettiin panssarirykmentin komentajaksi Hämeenlinnaan. Vuonna 1956 hänet
määrättiin ilmapuolustuksen tarkastajaksi ja ylennettiin kenraalimajuriksi. Kolme
vuotta myöhemmin hänet nimitettiin 2. divisioonan komentajaksi Turkuun.
Vuonna 1959 Ehrnrooth
meni naimisiin Tanskan kuningatar Ingridin hovinaisen, kreivitär Karin-Birgitte
Schackin kanssa. Heille syntyi kolme lasta; Karin-Birgitte Ingrid Louise vuonna
1960, Hans Adolf 1962 ja Eva Beata Ulrica 1964. Hans Adolf jatkaa suvun sotilasperinnettä.
Ehrnrooth ylennettiin
kenraaliluutnantiksi vuonna 1959. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1965. Vuonna 1980
hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.
Adolf Ehrnrooth kuoli
Turussa helmikuun 26. päivänä vuonna 2004.
Ehrnrooth johti miehiään etulinjassa ja saavutti joukkoineen loistavia tuloksia. Voidaanko samaa menetelmää soveltaa siviilissä, kaupassa ja teollisuudessa?
”Olen monta kertaa
sanonut teollisuuden ja ennen kaikkea suurteollisuuden johtajille: Se on paljon
sitä samaa teillä”, kenraali Adolf Ehrnrooth kertoi.
”Älkää pitäkö niitä
neuvotteluja, niin tärkeitä kuin ne ovatkin, ainoastaan niissä johtajien
hienoissa huoneissa jossa on paljon kauniita maalauksia ja hienoja muistoesineitä.”
”Käykää myös katsomassa,
vaikka joka päivä jos teillä on aikaa, siellä missä työ tehdään. Sillä silloin
syntyy myös tehtaalla sama me-henki kuin sodassa.”
”Tiedän ilokseni, että
näin on myös menetelty monessa paikassa. Niissä tehtaissa, joissa johtajat
käyvät katsomassa ja sanovat ystävällisen sanan työnjohtajille ja duunareille, henki
on parempi.”
Teksti: Robert
Brantberg 1997, 2009
Wikipedia: Adolf Ehrnrooth
Kansallisbiografia: Ehrnrooth, Adolf