Kenraaliluutnantti Hannes Ignatius

Hannes Ignatius 1871−1941

Kenraaliluutnantti

Hannes Ignatius

Sota-Hannes

Punaiset ja valkoiset ovat sunnuntaina helmikuun 3. päivänä vuonna 1918 taistelleet Oulussa monta päivää. Lääninhallitukseen linnoittautuneita valkoisia on noin kolmesataa, punaisia ja venäläisiä kuusinkertainen määrä. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim on päättänyt lähettää apua Etelä-Pohjanmaalta.

Apujoukkoja komentaa 46-vuotias ratsumestari Hannes Ignatius, vanhan sotaväen mies. Sota-Hannes on jo yöllä lähettänyt everstiluutnantti Vilho Nenosen tykkeineen Oulujoen rantatöyräälle, josta tämän on määrä pommittaa venäläisten kasarmeja.

Kello yhdeksän aamulla tsaarin entinen upseeri Nenonen avaa tykkitulen joen yli kohti venäläisten kasarmeja.

Sota-Hannes on jakanut tuhannenviidensadan miehen joukkonsa neljään rivistöön, kuten ratsumestari asian ilmaisee. Kahden rivistön on määrä edetä kaupunkiin rautatien itäpuolelta ja yksi sen länsipuolelta. Yksi rivistö jää reserviin.

Ignatius määrää leveän rintamahyökkäyksen. Keskimmäisen rivistön komentaja, Preussin jääkäri Lauri Tiainen yrittää protestoida. ”Herra ratsumestari!” Zugführer Tiainen sanoi. ”Hyökkäys rivistössä aukeiden yli aiheuttaa valtavasti tappioita. Preussissa me teimme siten, että...”

Sota-Hannes keskeyttää jääkäriupseerin vastaväitteet räiskyvään tapaansa. ”Nuori mies! Näin me olemme aina hyökänneet!”

STRATEGINEN KAUPUNKI

Oulu oli strateginen kaupunki, jonka kautta kulki rautatie Tornioon. Kaupungissa oli vahvin venäläisvaruskunta Vaasan pohjoispuolella, tuhat miestä, sekä seitsemänsataa punakaartilaista.

Tilanne kärjistyi keskiviikkona tammikuun 30. päivänä. Suojeluskunta yritti riisua kasarmeissa olevat venäläiset aseista, kun erään suojeluskuntalaisen ase laukesi vahingossa. Hermostuneet venäläiset ja punakaartilaiset avasivat tulen. Valkoiset joutuivat linnoittautumaan lääninhallituksen taloon, lyseoon ja maanmittauskonttoriin.

Oulun suojeluskuntien piiripäällikkö Reinhold Weckman pyysi apua Vaasasta. Mannerheim päätti lähettää Ouluun kuusisataa miestä sekä neljä venäläisiltä vallattua tykkiä. Retkikunnan komentajaksi hän määräsi tsaarin upseerin, eversti Alex Tunzelman von Adlerflugin.

Komennuskunta saapui illalla Ruukin asemalle, joka sijaitsee noin viisi peninkulmaa Oulusta etelään. Vastassa olivat Oulun työväenneuvoston neuvottelijat rautatieläinen Yrjö Kallisen johdolla. Neuvonpito jatkui Marxilla ja Engelsillä höystettynä perjantaille. Mutta neuvotteluratkaisu ei kelvannut punaisille eikä ylipäällikölle, joka vaati ehdotonta antautumista. Mannerheim päätti antaa retkikunnan komennon ratsumestari Hannes Ignatiukselle.

”Tunzelman on liian varovainen”, Mannerheim sanoi. ”Ei tässä kompromissia haeta. Hoitanet ystävällisesti asian? Saat kaksisataa miestä ja kuusi kuularuiskua.”

KAAMEA NÄKY

Ignatiuksen sotajuna saapui Ruukkiin aamupakkasessa lauantaina. Sota-Hannes vaati punakaartia antautumaan ja pyysi vahvennuksia.

”Lähetän välittömästi kuusisataa miestä lisää”, ylipäällikkö sähkötti. ”Jatka etenemistä.”

Illalla kello seitsemän retkikunta saapui kuusi kilometriä Oulun eteläpuolella olevaan Kiviniemen kylään. Päivällä kaupunkiin oli Torniosta saapunut noin kolmesataa punaista ja venäläistä sotilasta. Kapinalliset olivat buurisodan veteraanin Lennart Lindgrenin johdolla aloittaneet hyökkäyksen. Taistelu kaupungissa jatkui läpi yön. Venäläinen matruusi heitti palopommin kaupungin puhelinkeskukseen ja kortteli syttyi tuleen.

Sota-Hannes seurasi huolestuneena kaupungin paloa. ”Näky, jonka tulipalot, räjähdykset ja ammunta tarjosivat pimeässä yössä, oli synkän kaamea.”

Nenosen tykit aloittivat aamulla pommituksen. Intiönkankaan kasarmeilta kohosi savupatsaita. Ignatiuksen rivistöt olivat lähteneet liikkeelle pari tuntia aikaisemmin.

Punaisilla oli noin viisisataa miestä kaupunginojan varrella ja ratapihalla. He avasivat tulen kohti eteneviä valkoisia. Oulussa taisteltiin kortteli korttelilta. Kello puoli neljä iltapäivällä työväentalo vallattiin, johon punaisten vastarinta loppui.

Venäläiset antautuivat kello puoli yksitoista illalla. Ignatius oli maksanut kovan hinnan hyökkäyksestä; yli kolmekymmentä kaatunutta ja saman verran haavoittuneita. Punaisten tappiot olivat samaa suuruusluokkaa. Kasarmeilla pysyttäytyneiden venäläisten tappiot olivat pienet; yksi kaatunut ja neljä haavoittunutta.

Ignatius sai seitsemänsataa vankia. Ylipäällikkö oli tappioista huolimatta tyytyväinen, sodan ensimmäinen suuri operaatio oli onnistunut.

VANHA SOTAVÄKI

Vuonna 1871 Helsingissä syntynyt Johannes (Hannes) Ferdinand Ignatius oli Suomen vanhan sotaväen rakuunaupseeri. Hänen vanhempansa olivat senaattori Karl Ignatius sekä Närpiön kappalaisen tytär Amanda Kristina o.s. Bergman. Nuori Hannes halusi sotilaaksi ja pääsi oppiin Haminan kadettikouluun. Hän valmistui hyvin arvosanoin kornetiksi, vaikka olikin suomenkielinen. Hän jatkoi uraansa Suomen rakuunarykmentissä Lappeenrannassa.

Vuosina 1893−1896 Ignatius oli opintokomennuksella Sumskin rakuunarykmentissä Moskovassa. Hyvämaineinen rykmentti oli kunnostautunut Napoleonin ja Balkanin sodissa.

Ignatius osallistui tsaari Aleksanteri III:n hautajaisiin vuoden 1894 marraskuussa sekä tsaari Nikolai II:n kruunajaisiin vuoden 1896 toukokuussa. Hautajaisissa Ignatiuksen eskadroonan tehtävänä oli ilmoittaa moskovalaisille tsaarin ruumiin saapumisesta. Kruunajaisissa tuore luutnantti toimi järjestelyesikunnan lähettinä Pietarin kaartin esikuntapäällikön, kenraali Nikolai Bobrikovin alaisena.

Ignatius pyrki ja myös pääsi opiskelemaan Pietarin Keisarilliseen yleisesikunta-akatemiaan, toisin kuin Gustaf Mannerheim. Ignatius valmistui hyvin arvosanoin vuonna 1899, mutta erään suomensyöjänä tunnetun professorin vuoksi hän ei päässyt Venäjän yleisesikuntaan. Meneillään oli sortokausi ja suomalaisia sanottiin tsuhniksi. Aliratsumestariksi vuonna 1900 ylennetty Ignatius palasi Lappeenrantaan opetuseskadroonan päälliköksi.

Tsaari Nikolai II lakkautti Suomen sotaväen vuoden 1901 kesäkuussa. Suomalaiset joutuisivat palvelemaan venäläisissä joukoissa ja ylin päällikkyys annettaisiin venäläisille upseereille. Tämä merkitsi Suomen rakuunarykmentin lähtölaskentaa. Toimien takana oli Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov, sama kenraali, jonka alaisena Ignatius oli ollut tsaarin kruunajaisissa.

Ignatiuksen aloitteesta rykmentin koko upseeristo pyysi eroa. Kapinoivat upseerit pysyivät päätöksessään, vaikka Bobrikov uhkasi viedä heidät sotaoikeuteen, alentaa heidät sotamiehiksi ja lähettää Siperiaan. Mutta pietarilainen sotatuomari ilmoitti, ettei hän voi syyttää suomalaisia upseereja venäläisessä sotaoikeudessa. Sen olisi tapahduttava suomalaisessa tuomioistuimessa. Syyte raukesi.

Jättäessään Lappeenrannan Ignatius vannoi kostein silmin Hannibalin valan, jonka mukaan hänen päämääränään tulisi olemaan vieraan vallan ikeen poistaminen.

VENÄJÄÄ VASTAAN

Ignatius ryhtyi liikemieheksi. Hän toimi Viipurin tupakkatehtaan toimitusjohtajana sekä perusti kaupunkiin menestyvän autoliikkeen joka edusti Rugby- ja Durant-automobiileja.

Venäjän ja Japanin sodan aikana Ignatius, Hannibalin valan velvoittama, neuvotteli Tukholmassa aseiden ostamisesta japanilaisilta. Hän edusti nuorsuomalaisessa puolueessa Pehr Svinhufvudin tavoin jyrkkää venäläisvastaista linjaa. Ignatius toimi entisten upseereiden muodostaman sotilaskomitean puheenjohtajana. Komitea tuki itsenäisyystaistelua, valmisteli vapaussotaa sekä neuvotteli Saksan avusta Suomelle.

Ignatius ajoi sotilaskomitean päämääriä niin taitavasti, että hän sai jesuiittaveljeskunnan perustajan mukaan lisänimen Loyola.

Vuoden 1918 tammikuussa Ignatius pyysi kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimia sotilaskomitean jäseneksi sekä ehdotti häntä valkoisten ylipäälliköksi. Näin myös tapahtui. Kun sisällissota alkoi, sotilaskomiteasta tuli ylipäällikön päämaja.

Sota-Hanneksen isänmaallinen puoliso Gurli o.s. Stenberg ompeli punaisessa Helsingissä valkoiselle armeijalle lipun. Valkoisen kankaan toiselle puolelle tuli kultainen leijona ja toiselle Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema vapaudenristi. Rouva piilotti lipun turkkiinsa, salakuljetti sen linjojen läpi ja luovutti sen ylipäällikkö Mannerheimille. Lippu seurasi ylipäällikköä toukokuun Helsingin paraatiin asti.

Oulun valtauksen jälkeen Ignatiuksen johtamistapaan kohdistui ankaraa kritiikkiä, mutta ylipäällikkö kohautti olkapäitään. ”Sotilaiden, jotka eivät ymmärrä kuinka vaikea on operoida improvisoiduin joukoin, ei pidä esittää kritiikkiä.”

Luottamus Sota-Hannekseen säilyi. Oulun taistelujen jälkeen Ignatius nimitettiin päämajoitusmestariksi ja ylennettiin everstiksi. Toukokuussa hän oli kenraalimajuri.

MANNERHEIMIN YSTÄVÄ

Sota-Hanneksesta tuli kenraali Mannerheimin hyvä ystävä. Ignatius erosi aktiivipalveluksesta kesäkuun 1. päivänä vuonna 1918, kaksi päivää myöhemmin kuin Mannerheim. Kesällä Ignatius sai tehtäväkseen matkustaa Saksaan ja luovuttaa Vapaudenristi Saksan keisari Vilhelm II:lle sekä sotamarsalkka Paul von Hindenburgille ja jalkaväenkenraali Erich Ludendorffille.

Kun Mannerheim vuoden vaihteessa nimitettiin valtionhoitajaksi, Ignatius määrättiin sotakoulujen tarkastajaksi. Hän toimi myös puoli vuotta yleisesikunnan päällikkönä ja oli perustamassa Suomen kadettikoulua. Vuoden 1920 maaliskuussa hän erosi jälleen vakinaisesta palveluksesta.

Ignatius ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuonna 1928. Lähes joka kesä Gustaf kävi vierailulla Ignatiuksen Nybondaksen kartanossa. Herroilla kenraaleilla oli luottamukselliset suhteet ja he kävivät myös tiivistä kirjeenvaihtoa.

Sota-Hannes oli kuitenkin, jälleen toisin kuin Mannerheim, saksalaisystävällinen ja hyvin oikeistolainen. Hän oli Vapaussodan Rintamamiesten Liiton kantavia voimia ja sekaantui lapuanliikkeen järjestämään Mäntsälän kapinaan vuonna 1932. Mannerheim käski kuitenkin Ignatiuksen keskeyttää puuhailunsa.

Talvisodassa Ignatius toimi Torniossa ylipäällikön edustajana vastaanottamassa ulkomaalaisia vapaaehtoisia.

Kenraaliluutnantti Hannes Ignatius kuoli 3. maaliskuuta 1941 Helsingissä. Muistopuheen Johanneksen kirkossa piti sotamarsalkka Gustaf Mannerheim, joka myös oli kantamassa arkkua Hietaniemessä. Gurli Ignatius kuoli vuonna 1948.

Kirjallisuutta: Matti Lappalainen: Hannes Ignatius – Mannerheimin harmaa eminenssi, WSOY 2005. Robert Brantberg: Mannerheim – Valkoinen kenraali, Revontuli 2004.

Teksti: Robert Brantberg 2005, 2009