Etusivu

Romaanit

Mannerheim

Elämäkerrat

Pienoiselämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

 

Sissipäällikkö Ilmari Honkanen

Ilmari Honkanen 1909−1987

Robert Brantberg

 

Marskin ritari

Ilmari Honkanen

 

Sissipäällikkö

Muurmannin rata joulukuun 6. päivän vastaisena yönä vuonna 1941. Pakkasta on kolmekymmentä astetta, radan pimeydessä häärii joukko hämärästi erottuvia sissejä.

”Resiina tulee!” joku miehistä huutaa hiljaa.

Sissit suojautuvat liian myöhään. Vanha ratavartija pysäyttää resiinan ja lähtee takaisin Karhumäen suuntaan. Läheisen kaarteen takaa kuuluu puuskutusta ja kolinaa, puiden latvojen takaa näkyy kipinäpilvi. Ratavartija ampuu käsiaseellaan ilmaan, kiskoo resiinansa alta pois.

Juna pysähtyy sihisten keskeneräisen panostuksen kohdalla. Kuljettaja, nuori nainen, hyppää penkalle ja alkaa sättiä suomalaississejä.

”Tulta!” luutnantti Ilmari Honkanen huutaa. ”Ampukaa vaunuja.”

Veturinkuljettaja häipyy vitikkoon, lämmittäjästä ei ole havaintoa. Erämaassa kuuluu konetuliaseiden rätinää ja hetken kuluttua kaksi voimakasta räjähdystä. Venäläisten evakuontijuna Karhumäeltä on tuhottu ja rata on poikki, Päämajan käsky on täytetty. Sissit häipyvät erämaan suojaan.

 

Sissiluutnantti Ilmari Honkanen saa joulukuun 4. päivänä vuonna 1941 seuraavan tehtävänsä Rukajärvellä, eversti Erkki Raappanan Korpidivisioonan suunnalla. Honkasen sissien on jälleen lähdettävä Muurmannin radalle, tällä kertaa vahvennetulla partiolla. Kaukopartion varajohtajana on vänrikki Sulo Uitto ja porukkaa vahvennetaan vääpeli Mäkelän joukkueella Rajajääkäripataljoona 6:sta. Honkasen komennossa on neljäkymmentä miestä.

Kyseessä on tiedustelu- ja hävitystehtävä. Päämaja haluaa katkaista liikenteen Muurmannin radalla, muutama kilometri Maikubin, venäjäksi Mai-Guban, asemalta etelään. Tilapäinenkin radan katkaisu edesauttaisi Suur-Suomen rakentamista, tässä tapauksessa Karhumäen ja Poventsan valtausoperaatiota hieman etelämpänä. Samalla partio voisi vaikkapa suistaa junan radaltaan.

Ei muuta kuin reput selkään ja reissuun. Matkaan lähdetään ensin kuorma-autoilla erämaalammelle ja sieltä hiihtäen autiokylän kautta yli Ontajärven kohti Maikubia. On hyvä hiihtokeli, lunta on tarpeeksi ja kiristyvää pakkasta pitkälti toistakymmentä astetta. Noin neljänkymmenen kilometrin hiihdon jälkeen näkyvät Sekeen, Segezan, sellutehtaiden korkeat piiput, jotka helpottavat suunnistamista, ne ovat radan varrella.

Itsenäisyyspäivän vastaisena yönä partio on perillä. Edellisenä päivänä Karhumäki on vallattu ja suomalaiset joukot etenevät kohti Poventsaa. Sissit siirtyvät varovasti Maikubin aseman suuntaan metsän suojassa ja tulevat sopivalle väijytyspaikalle, erään pitkän kallioleikkauksen kohdalle, jossa rata kaartuu. Päämajan partio jakautuu kahtia, Honkasen ryhmä jatkaa pohjoiseen ja Uiton ryhmä jää eteläpäähän. Keskelle jää Mäkelän joukkue.

PAMAUS ERÄMAASSA

Mukana on lähes viisikymmentä kiloa trotyyliä, jolla rataa panostetaan kolmesta kohdasta. Sytytysjohdot vedetään sekä Honkaselle että Uitolle, koska ei tiedetty mistä suunnasta juna tulisi. Kesken panostamisen paikalle saapuu yllättäen resiina, ratavartija ehtii varoittaa junaa, joka pysähtyy panostuksen kohdalle.

Sadan miehen tulivoima on melkoinen, mutta kukaan ei ammu veturinkuljettajaa, tyttöä, joka häipyy pajukkoon. Junan takapäästä kuuluu voimakas räjähdys, Uiton miehet saavat suistetuksi peräpään vaunut kiskoilta.

Luutnantti Honkanen ja ylikersantti Uitto, joka pioneerina myös on erikoistunut höyrykoneisiin, nousevat veturiin. Kuuluu sihinää ja vihellystä. Uitto vilkaisee painemittariin.

”Tyttö on unohtanut tulen kattilan alle”, Uitto huutaa. ”Paine nousee, kohta tämä räjähtää.”

Miehet hyppäävät veturista ja hetkeä myöhemmin Honkasen miehet saavat veturin panostettua. Jälleen räjähdys, tällä kertaa painekattilan voimistamana vielä voimakkaampi, veturi suistuu penkalta ja vetää mukanaan kymmenkunta vaunua. Paineaalto tuuppaa Honkasen ja Uiton lumeen.

Honkasen ja Uiton miehet ryntäävät junan jäännöksille. Junassa on yhteensä 27 vaunua, joukossa kaksi miehistönkuljetusvaunua. Yksi miehistövaunu on kaatunut katolleen niin syvään lumeen, ettei sieltä kukaan pääse ulos. Sissit täydentävät tuhoa heittämällä vaunuun käsikranaatteja minkä ehtivät. Yhdessä vaunussa on kolme tykkiä. Pari vaunua on täynnä sianlihaa, toisissa on muuta tavaraa, Karhumäeltä evakuoitua sotamateriaalia.

Radanvarren puhelinyhteydet katkaistaan. Rata pysyy suomalaisten hallussa kolme tuntia. Tämän jälkeen suomalaiset irrottautuvat radalta ja lähtevät paluumatkalle.

Venäläisten ratavarmistusosastot lähtevät perään, mutta tulitaistelun jälkeen Honkasen partio onnistuu eksyttämään takaa-ajajat kintereiltään. Perillä partio on seuraavana päivänä, takana on kuudenkymmenen kilometrin hiihto ilman ruokaa ja juomaa. Ja sitten pahvitelttoihin nukkumaan, jonka jälkeen vuorossa ovat sauna, palkintoviinat ja ansaittu loma.

EKONOMI JA SISSIPÄÄLLIKKÖ

Tuleva Mannerheim-ristin ritari ja sissipäällikkö Ilmari Kalervo Honkanen syntyi joulukuun 25. päivänä vuonna 1909 Loimaalla. Hänen vanhempansa olivat kauppias Anselm Honkanen ja Hilma Sofia o.s. Ali-Eskola. Ylioppilaaksi Ilmari Honkanen kirjoitti vuonna 1930 Turun suomalaisesta yhteiskoulusta.

Ilmari Honkanen suoritti varusmiespalveluksensa Porin rykmentissä, mutta ei päässyt Reserviupseerikouluun ylioppilastulvan vuoksi. Honkanen opiskeli Helsingin kauppakorkeakoulussa ja valmistui ekonomiksi vuonna 1935.

Valmistumisensa jälkeen Honkanen toimi Suomen punaisen ristin keräyspäällikkönä vuosina 1935−1936 ja Osuuskassojen Keskus Oy:ssä kamreerina vuoteen 1940. Imppa Honkanen oli innokas urheilumies ja pelasi muun muassa pesäpalloa Loimaan Palloilijoiden edustusjoukkueessa.

Talvisodassa Honkanen toimi Kotijoukoissa materiaalin varauspäällikkönä. Hän suoritti reserviupseeritutkinnon ensimmäisellä “sotakurssilla” ja ylennettiin vänrikiksi.

Jatkosodan alkaessa Honkanen määrättiin sotasairaalaan toimistopalvelukseen. Honkanen halusi kuitenkin urheilumiehenä mukaan toimintaan. Hän pyrki ja pääsi vapaaehtoisena päämajan tiedusteluosaston Kajaanin alatoimiston sissikoulutukseen, urheilupohja oli tärkeä etu. Honkanen valmistui nopeasti kaukopartion johtajan tehtäviin.

Pohjois-Suomessa kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon III armeijakunta toimi yhteistyössä saksalaisten kanssa, tavoitteena oli Muurmannin rata. Suomussalmen korkeudella Uhtuan suunnalla everstiluutnantti Uno Fagernäsin ryhmä F:n tavoitteena oli Uhtuan ja sen lentokentän valtaaminen. Tämän jälkeen Fagernäsin oli määrä jatkaa hyökkäystään Vienan Kemin suuntaan.

Honkanen toimi kaukopartion johtajana heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun Uhtuan suunnalla. Hän osoittautui kahdella partiomatkalla erinomaiseksi partionjohtajaksi, joka ei häkeltynyt vihollisen järjestämistä yllätyksistä, tehtävät suoritettiin.

Ensimmäisellä reissullaan Honkasen partio tunkeutui hyökkäyssuunnan pohjoispuolella syvälle vihollisen selustaan, tehtävänä oli selvittää vihollisen päähuoltotien liikenne ja tutkia perusteellisesti venäläisten kenttävarustukset heidän taaemmalla puolustuslinjalla.

Sissit lähtivät liikkeelle Korpijärveltä heinäkuun 19. päivänä. Reissu kesti viisi vuorokautta. Tuolla retkellä partio löysi muun muassa venäläisten huoltotien, jonka olemassaolosta eversti Uno Fagernäsin Ryhmä F ei tiennyt mitään.

”Tällä suunnalla toimivan divisioonan esikunta on aina ottanut huomioon Honkasen hankkimat tiedot merkittävinä tekijöinä operaatiosuunnitelmissaan”, Mannerheim-ristin myöntämisperusteluissa todetaan.

MUURMANNIN RADALLE

Luutnantti Honkasen partio siirrettiin lokakuun alussa Rukajärven suunnalle, jossa toimi eversti Erkki Raappanan 14, divisioona, Korpidivisioona.

”Kapteeni Pauli Marttinan kaukopartio-osaston sissipäällikkö Ilmari Honkanen oli iältään 31-vuotias, mutta nuorten miestensä silmissä jo vanha”, silloinen ylikersantti Onni Bovellan sanoo. Bovellan muutti myöhemmin sukunimensä Palasteeksi ja on ansiokas sotakirjailija.

”Sissikuntonsa Honkanen oli hankkinut pääasiassa urheilemalla. Hänen saavutuksiinsa kuului pesäpallon Suomen mestaruus. Kaukopartiotehtäviin hän hioi kuntonsa esimerkillisellä tavalla. Rohkeutta hänellä oli toisillekin jakaa.”

Korpidivisiona oli edennyt Rukajärvelle ja Ontajoelle, vain seitsemänkymmenen kilometrin päähän Muurmannin radasta. Hyökkäys oli pysäytetty ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin käskystä. Honkasen ensimmäisenä tehtävänä oli tiedustelun lisäksi tuhotyöt Muurmannin radalla Seesjärven ja Uikujärven välisellä kannaksella.

Honkasen kahdeksan miehen partio kuljetettiin lokakuun 6. päivänä Heinkel He 115 -vesitasolla Tiiksjärveltä vihollisen rintaman yli laajan Seesjärven koillisrannalle, josta sissit jatkoivat matkaa jalkaisin kohti rataa. Matkaa oli noin kolmekymmentä kilometriä. Partio pääsi perille Sekeen aseman pohjoispuoliseen maastoon ja suoritti liikennelaskennan, liikenteen laatu ja määrä kirjattiin. Tiedot sähkötettiin Kyynel-radiolla päämajan tiedusteluosastolle, josta ne välittyivät eteenpäin eversti Raappanalle.

Tämän jälkeen partio aloitti radan miinoittamisen noin kilometrin välein aikapanoksilla, osa panoksista säädettiin toimimaan vasta parin kuukauden kuluttua. Juuri, kun viimeinen panos oli viritetty, paikalle puksutti sotatarvikejuna. Erämaan rauha särkyi korviahuumaavasti, juna suistui räjähdyksen voimasta radalta.

Sissit poistuivat maastoon, mutta samalla alkoi lumisade, joka vaikeutti vetäytymistä. He saivatkin peräänsä vihollispartioita, erään kahden miehen partion he tuhosivat laukaustenvaihdon jälkeen. Etsijöiden valoraketteja näkyi taivaalla. Harhautusmielessä suomalaiset palasivat radalle.

Vielä yksi miina. Honkanen odotti seuraavan junan saapumista ja räjäytti panoksen siten, että tämäkin juna suistui radalta. Tämän jälkeen sissit räjäyttivät vihollisen puhelinpiuhat ja lähtivät kohti omia linjoja.

Paluumatka oli rasittava ja vaarallinen. Honkanen poikkesi useaan kylään hankkimaan tietoja paikallisilta asukkailta. Viimeisistä päivistä selvittiin pervitiinin voimalla, muonaa ei ollut. Pervitiini, saksalaisten keksintö, on amfetamiinin sukulainen, joka lisää suorituskykyä ja vähentää unen tarvetta.

Ennen linjojen ylitystä partio vielä tiedusteli vihollisen kenttävarustukset ja sieppasi vangin, jolta suomalaiset saivat tietoja Puna-armeijan joukkojen sijoituksesta. Sissireissu kesti 17 vuorokautta.

ÄÄNISEN ITÄPUOLELLA

Vajaan parin viikon levon jälkeen, joulukuun 4. päivänä, Honkanen sai seuraavan tehtävän, Muurmannin radan katkaisun Maikubin lähellä. Tehtävä suoritettiin onnistuneesti.

Vuoden 1942 tammikuussa Honkanen siirrettiin komennuskuntansa kanssa Äänislinnaan, Petroskoihin. Ensimmäisenä tehtävänä oli tiedustelu Äänisen itäpuolisessa maastossa Puutoisten, Puudozin, tienoolla. Päämajan toivomuslista oli pitkä, piti selvittää vihollisen mahdolliset joukkokeskitykset, varustelutyöt ja huoltoliikenne.

Honkasen kaukopartio lähti matkaan jään yli tammikuun 16. päivänä Soutjärven kylästä. Noin 25 kilometriä kuljettiin hevosilla, ja kun vastaranta lähestyi matkaa jatkettiin hiihtäen. Pakkasta oli kolmekymmentä astetta. Äänisen itärannalta partio jatkoi matkaa erämaassa kohti Poventsasta Puutoisiin johtavaa maantietä. Matkalla tiedusteltiin maasto ja perillä laskettiin liikennettä.

Lopuksi partio tuhosi maantiellä pari kuorma-autoa miehistöineen ja kuormineen. Partio sai vangikseen punavääpelin, jolle annettiin sukset. Ylimääräisiä ei ollut, joten porukan kahdelle parhaalle hiihtäjälle tehtiin kirveellä veistäen “pikasuksi” toiseen jalkaan.

Ei muuta kuin takaisin Äänisen jäälle. Partio palasi Klimetskin saarelle tammikuun 22. päivänä. Parinsadan kilometrin reissu oli kestänyt kuusi vuorokautta ja kolme tuntia, sama kolmenkymmenen  asteen pakkanen oli jatkunut koko reissun ajan.

Perillä Äänislinnassa vangiksi saadulta vääpeliltä irtosi arvokasta tietoa vihollisen joukoista, huoltoteistä ja -tilanteesta. Erityiset arvokkaiksi osoittautuivat tiedot uudesta ja tuntemattomasta Petrovski Jamin huoltokeskuksesta.

PETROVSKI JAM

Suomalaiset päättivät helmikuussa tuhota venäläisten Petrovski Jamin huoltokeskuksen, joka sijaitsi Uikujoen varrella Stalinin kanavan itäpuolella. Petrovski Jam on Karhumäeltä Sorokkaan johtavan päätien varrella, noin kahdeksankymmentä kilometriä Karhumäeltä koilliseen. Tämän keskuksen kautta kulki koko vihollisen Poventsan rintaman huolto.

”Se oli jatkosodan mielikuvituksellisin sissi-isku”, Onni Palaste sanoo. ”Luutnantti Honkasen suunnittelema ja johtama.”

Honkanen valmistautui tehtävään huolellisesti. Käytössään hänellä oli muun muassa tarkoitusta varten otettuja ilmavalokuvia kohteesta ja reitistä.

Honkasen sadan miehen kaukopartio lähti matkaan eräästä Voljärven saaresta helmikuun 8. päivänä. He pääsivät perille, hyökkäys alkoi helmikuun 13. päivänä kello 00.45. Hävityspartiot polttivat alueella olleet ammus-, elintarvike-, polttoaine- ja varusvarastot. He tuhosivat myös viidenkymmenen kuorma-auton kolonnan ja kolmesataa hevosta. Suomalaiset polttivat reissullaan myös neljä kylää täydellisesti ja kaksi osittain.

Kolonnan tuhosi maineikkaan kaukopartiomiehen Mikko Pöllän puolijoukkue. Alikersantti Pöllä nimitettiin myöhemmin Mannerheim-ristin ritariksi.

Isku Petrovski Jamiin oli kaukopartioiden suurimpia menestyksiä. Suomalaiset tuottivat viholliselle noin viidensadan miehen tappiot, vankeja saatiin viisi. Varastojen mukana paloi arviolta kuusituhatta litraa polttonestettä ja satakaksikymmentä paalia heinää. Tuhottuja rakennuksia oli noin seitsemänkymmentä. Taistelua kesti kaksi tuntia ja viisi minuuttia.

Honkasen partio tuhosi huoltokeskuksen niin perusteellisesti, että se iskun jälkeen kokonaan menetti merkityksensä. Välitön seuraus oli, että Stalinin kanavan itäpuolella olevien vihollisjoukkojen huolto oli keskellä talvea lähes pysähdyksissä kaksi viikkoa. Takaisin partio saapui helmikuun 16. päivänä.

MANNERHEIM-RISTI

Honkanen nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi helmikuun 27. päivänä vuonna 1942, esitys oli tehty miesten ollessa vielä Petrovski Jamin retkellä.

”Tämä hävitysretki on ainoa, jolloin luutnantti Honkasen johtamilla partioilla on ollut omia tappioita”, päämajan tiedusteluosaston päällikkö, eversti Lauri Melander toteaa. ”Tähän mennessä on komennuskunta menettänyt viisi miestä kaatuneina, kolme kadonneina ja viisi haavoittuneina. Haavoittuneiden poiskuljetus vihollisen selustasta on järjestetty lentoteitse.”

Lopullinen tappiosaldo retkeltä oli viisi kaatunutta ja kuusi vakavasti haavoittunutta. Haavoittuneita ei kuitenkaan voitu huonon lentosään vuoksi hakea koneella pois. Kotiin heidät kuitenkin saatiin.

”Luutnantti Honkanen on osoittautunut aivan ensiluokkaiseksi kaukopartion johtajaksi esimerkillisen huolellisuutensa, taitavuutensa, tarmonsa ja kylmän rauhallisen rohkeutensa perusteella. Hän ymmärtää myös täydellisesti miehistön huollon tärkeyden jatkuvaa toimintaa silmälläpitäen.”

”Hän kasvattaa jatkuvasti miehiään ja nauttii miestensä ehdotonta luottamusta ja kunnioitusta, jonka vuoksi he seuraavat häntä sokeasti kuinka vaarallisiin ja vaikeisiin yrityksiin tahansa.”

Mannerheim-ristin perusteluissa päämaja ylsi suorastaan runollisiin saavutuksiin. ”Luutnantti Honkanen on entisaikain suomalaisten sissipäällikköjen kunniakas seuraaja, virallisissa nimitysperusteluissa todetaan.”

Vuoden 1942 kevään viimeisen kaukopartion tehtävänä oli tiedustella Rukajärven pohjoisosan kylät ja selvittää siellä olevat vihollisen joukot. Honkasen partio lähti matkaan Kellovaaran kenttävartiosta 12. päivänä huhtikuuta. Hiihtokeli oli huono, kevät oli jo pitkällä. Miehet hiihtivät Koivuniemen kylän pohjoispuolitse, tiedustelivat teiden kuntoa ja odottivat pakkasöitä.

Viikatejärven jälkeen partio tuhosi vihollisen rehukuormaston. Mukana olleilta karjalaisilta siviileiltä saatiin tietoa kylien sotilasmiehityksistä. Partio sähkötti kotiin radiolla tiedot muunmuassa liikkeellä olevasta vihollisen hiihtoprikaatista. Prikaati tavoitettiin myöhemmin Matalanlammen maastosta ja huonostihan siinä kävi. Venäläisille.

Evästä oli vain viikoksi, mutta huhtikuun 19. päivänä lentokone pudotti Honkasen partiolle lisää muonaa ja varusteita. Nopea kevään tulo yllätti Honkasen partion pahasti. Viimeiset päivät miehet joutuivat hiihtämään soita, joilla vesi lainehti puolisääreen. Lunta oli jäljellä vain pohjoisrinteissä.

Viimeisenä partiopäivänä 24. huhtikuuta partio sai vangiksi siviilin, joka oli viemässä hevoskuormaa Koivuniemeen. Vanki oli nimeltään Pekka Maamaranta, hän oli 1930-luvulla loikannut perheensä mukana Venäjälle. Maamaranta tunnisti Honkasen partiosta Uuno Tirkkosen, joka oli Maamarannan koulukaveri 1920-luvulta.

Heinäkuussa luutnantti Honkasen kaukopartio kävi Heinkel He 115 -koneen avustuksella lähes Vienan meren rannalla, sataviisikymmentä kilometriä linjojen takana. Reissu kesti kuukauden. Kuun puolivälissä miehet olivat Sorokasta Ääniseen, Onegaan, johtavan oikoradan varrella, Sumasta Njuhtsaan johtavalla rataosuudella, jossa suistivat junan kiskoilta.

Vihollispropagandassa suomalaiskomentajia nimitettiin bandiiteiksi ja junarosvoiksi.

VIIMEINEN PARTIO

Kaukopartiotoimintaa varten perustettiin vuoden 1943 kesällä Erillinen pataljoona 4 suoraan päämajan alaisuuteen. Osasto Marttinasta tuli pataljoonan 3. komppania. Pataljoonan komentajana toimi everstiluutnantti Jussi Sovio.

Honkanen toimi pataljoonassa komentajan apulaisena sekä kouluttajana. Hän opetti Lapissa saksalaisille kaukopartiotoimintaa ja metsätaistelun salaisuuksia, kävi jopa parilla partioreissulla saksalaisten kanssa linjojen takana. Saksalaiskenraali kiitti kädestä pitäen. Toisella reissulla Honkanen haavoittui lievästi päähänsä. Kapteeniksi Honkanen ylennettiin vuonna 1944.

Viimeiselle hieman onnettomalle partioreissulleen Honkanen lähti elokuun 13. päivänä vuonna 1944 Pälkjärveltä. Honkasen osasto lensi kolmella lentokoneella toistasataa kilometriä Säämäjärvelle, josta oli tarkoitus seurata huoltoliikennettä Petroskoissa sekä tehdä tuhotöitä. Koneet lensivät yksitellen, yksi koneista oli kuitenkin liian raskaasti kuormattu ja joutui tekemään pakkolaskun. Kolhiintuneet miehet palasivat linjojen taakse.

Muu porukka pääsi Honkasen johdolla Petroskoihin, jossa seurasivat liikennettä ratapihan lähellä, tuhosivat sillan ja tapansa mukaan suistivat junan kiskoilta. Elokuun 17. päivänä Fokker-huoltokone yritti liian matalalta pudottaa tarviketorpedot miehille, osui puihin ja putosi. Lentäjät selvisivät rytäkästä lievästi haavoittuneina ja miehet saivat tavaransa.

Parin päivän kuluttua kapteeni Honkanen sairastui. Hänet ja haavoittuneet lentäjät haettiin pois He 155 -koneella elokuun 20. päivänä.

Kun aselepo astui voimaan 4.−5. syyskuuta, Honkasen partio oli vielä vihollisen selustassa. Kaksi sissilentäjää, kapteeni Erkki Jauri sekä lentomestari Martti Paasonen, kävivät omalla vastuulla noutamassa miehet kotiin kaksi päivää aselevon solmimisen jälkeen. Kaikki eivät mahtuneet koneeseen mutta pääsivät myöhemmin Hattuvaaran rajavartioasemalle.

Lapin sotaan Honkanen ei osallistunut.

Honkanen oli naimisissa käsityönopettaja Alli Helena Sofia o.s. Angervon kanssa. Pariskunta sai kolme tytärtä, Leena syntyi vuonna 1944, Hanna 1947 ja Päivi 1949.

Sotien jälkeen Honkanen toimi apulaisjohtajana vakuutusyhtiö Sammossa. Majuriksi hänet ylennettiin vuonna 1966. Hän toimi aktiivisesti Mannerheim-ristin ritareiden säätiössä, sihteerinä ja rahastonhoitajana vuosina 1969-1977. Samoina vuosina kenraali Adolf Ehrnrooth toimi säätiön hallituksen puheenjohtajana. Honkanen toimi myös lehtimiehenä ja pakinoitsijana.

Honkanen kuoli lokakuun 8. päivänä vuonna 1987 ja on haudattu Kirkon hautausmaalle Naantalissa.

 

Lähteitä: Onni Palaste: Raappanan miehet, WSOY 1996. Pentti Pirhonen: Sissien sotaa, Karisto 1980. Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot, WSOY.

 

© Robert Brantberg 2001−2009

 

 

Etusivu

Romaanit

Mannerheim

Elämäkerrat

Pienoiselämäkerrat

Sota ja vakoilu

Yrityshistoriikit

Äänikirjat

Sivun alkuun

 

 

joomla 1.5 statistics