Ilmari Honkanen 1909−1987 |
Marskin ritari Ilmari Honkanen |
Muurmannin
rata joulukuun 6. päivän vastaisena yönä vuonna 1941. Pakkasta on kolmekymmentä
astetta, radan pimeydessä häärii joukko hämärästi erottuvia sissejä.
”Resiina tulee!” joku miehistä
huutaa hiljaa.
Sissit suojautuvat liian
myöhään. Vanha ratavartija pysäyttää resiinan ja lähtee takaisin Karhumäen
suuntaan. Läheisen kaarteen takaa kuuluu puuskutusta ja kolinaa, puiden
latvojen takaa näkyy kipinäpilvi. Ratavartija ampuu käsiaseellaan ilmaan,
kiskoo resiinansa alta pois.
Juna pysähtyy sihisten
keskeneräisen panostuksen kohdalla. Kuljettaja, nuori nainen, hyppää penkalle
ja alkaa sättiä suomalaississejä.
”Tulta!” luutnantti Ilmari
Honkanen huutaa. ”Ampukaa vaunuja.”
Veturinkuljettaja häipyy
vitikkoon, lämmittäjästä ei ole havaintoa. Erämaassa kuuluu konetuliaseiden
rätinää ja hetken kuluttua kaksi voimakasta räjähdystä. Venäläisten
evakuontijuna Karhumäeltä on tuhottu ja rata on poikki, Päämajan käsky on
täytetty. Sissit häipyvät erämaan suojaan.
Sissiluutnantti
Ilmari Honkanen saa joulukuun 4. päivänä vuonna 1941 seuraavan tehtävänsä
Rukajärvellä, eversti Erkki
Raappanan Korpidivisioonan suunnalla. Honkasen sissien on jälleen
lähdettävä Muurmannin radalle, tällä kertaa vahvennetulla partiolla.
Kaukopartion varajohtajana on vänrikki Sulo Uitto ja porukkaa vahvennetaan
vääpeli Mäkelän joukkueella
Rajajääkäripataljoona 6:sta. Honkasen komennossa on neljäkymmentä miestä.
Kyseessä on tiedustelu- ja
hävitystehtävä. Päämaja haluaa katkaista liikenteen Muurmannin radalla, muutama
kilometri Maikubin, venäjäksi Mai-Guban, asemalta etelään. Tilapäinenkin radan
katkaisu edesauttaisi Suur-Suomen rakentamista, tässä tapauksessa Karhumäen ja
Poventsan valtausoperaatiota hieman etelämpänä. Samalla partio voisi vaikkapa
suistaa junan radaltaan.
Ei muuta kuin reput selkään ja
reissuun. Matkaan lähdetään ensin kuorma-autoilla erämaalammelle ja sieltä
hiihtäen autiokylän kautta yli Ontajärven kohti Maikubia. On hyvä hiihtokeli,
lunta on tarpeeksi ja kiristyvää pakkasta pitkälti toistakymmentä astetta. Noin
neljänkymmenen kilometrin hiihdon jälkeen näkyvät Sekeen, Segezan,
sellutehtaiden korkeat piiput, jotka helpottavat suunnistamista, ne ovat radan
varrella.
Itsenäisyyspäivän vastaisena
yönä partio on perillä. Edellisenä päivänä Karhumäki on vallattu ja suomalaiset
joukot etenevät kohti Poventsaa. Sissit siirtyvät varovasti Maikubin aseman
suuntaan metsän suojassa ja tulevat sopivalle väijytyspaikalle, erään pitkän
kallioleikkauksen kohdalle, jossa rata kaartuu. Päämajan partio jakautuu
kahtia, Honkasen ryhmä jatkaa pohjoiseen ja Uiton ryhmä jää eteläpäähän.
Keskelle jää Mäkelän joukkue.
Mukana on
lähes viisikymmentä kiloa trotyyliä, jolla rataa panostetaan kolmesta kohdasta.
Sytytysjohdot vedetään sekä Honkaselle että Uitolle, koska ei tiedetty mistä
suunnasta juna tulisi. Kesken panostamisen paikalle saapuu yllättäen resiina,
ratavartija ehtii varoittaa junaa, joka pysähtyy panostuksen kohdalle.
Sadan miehen tulivoima on melkoinen,
mutta kukaan ei ammu veturinkuljettajaa, tyttöä, joka häipyy pajukkoon. Junan
takapäästä kuuluu voimakas räjähdys, Uiton miehet saavat suistetuksi peräpään
vaunut kiskoilta.
Luutnantti Honkanen ja
ylikersantti Uitto, joka pioneerina myös on erikoistunut höyrykoneisiin,
nousevat veturiin. Kuuluu sihinää ja vihellystä. Uitto vilkaisee painemittariin.
”Tyttö on unohtanut tulen
kattilan alle”, Uitto huutaa. ”Paine nousee, kohta tämä räjähtää.”
Miehet hyppäävät veturista ja
hetkeä myöhemmin Honkasen miehet saavat veturin panostettua. Jälleen räjähdys,
tällä kertaa painekattilan voimistamana vielä voimakkaampi, veturi suistuu
penkalta ja vetää mukanaan kymmenkunta vaunua. Paineaalto tuuppaa Honkasen ja
Uiton lumeen.
Honkasen ja Uiton miehet
ryntäävät junan jäännöksille. Junassa on yhteensä 27 vaunua, joukossa kaksi
miehistönkuljetusvaunua. Yksi miehistövaunu on kaatunut katolleen niin syvään
lumeen, ettei sieltä kukaan pääse ulos. Sissit täydentävät tuhoa heittämällä
vaunuun käsikranaatteja minkä ehtivät. Yhdessä vaunussa on kolme tykkiä. Pari
vaunua on täynnä sianlihaa, toisissa on muuta tavaraa, Karhumäeltä evakuoitua
sotamateriaalia.
Radanvarren puhelinyhteydet
katkaistaan. Rata pysyy suomalaisten hallussa kolme tuntia. Tämän jälkeen
suomalaiset irrottautuvat radalta ja lähtevät paluumatkalle.
Venäläisten ratavarmistusosastot
lähtevät perään, mutta tulitaistelun jälkeen Honkasen partio onnistuu
eksyttämään takaa-ajajat kintereiltään. Perillä partio on seuraavana päivänä,
takana on kuudenkymmenen kilometrin hiihto ilman ruokaa ja juomaa. Ja sitten
pahvitelttoihin nukkumaan, jonka jälkeen vuorossa ovat sauna, palkintoviinat ja
ansaittu loma.
Tuleva
Mannerheim-ristin ritari ja sissipäällikkö Ilmari
Kalervo Honkanen syntyi joulukuun 25. päivänä vuonna 1909 Loimaalla. Hänen
vanhempansa olivat kauppias Anselm Honkanen ja Hilma Sofia o.s. Ali-Eskola.
Ylioppilaaksi Ilmari Honkanen kirjoitti vuonna 1930 Turun suomalaisesta
yhteiskoulusta.
Ilmari Honkanen suoritti
varusmiespalveluksensa Porin rykmentissä, mutta ei päässyt
Reserviupseerikouluun ylioppilastulvan vuoksi. Honkanen opiskeli Helsingin
kauppakorkeakoulussa ja valmistui ekonomiksi vuonna 1935.
Valmistumisensa jälkeen Honkanen
toimi Suomen punaisen ristin keräyspäällikkönä vuosina 1935−1936 ja Osuuskassojen
Keskus Oy:ssä kamreerina vuoteen 1940. Imppa
Honkanen oli innokas urheilumies ja pelasi muun muassa pesäpalloa Loimaan
Palloilijoiden edustusjoukkueessa.
Talvisodassa Honkanen toimi
Kotijoukoissa materiaalin varauspäällikkönä. Hän suoritti reserviupseeritutkinnon
ensimmäisellä “sotakurssilla” ja ylennettiin vänrikiksi.
Jatkosodan alkaessa Honkanen
määrättiin sotasairaalaan toimistopalvelukseen. Honkanen halusi kuitenkin
urheilumiehenä mukaan toimintaan. Hän pyrki ja pääsi vapaaehtoisena päämajan
tiedusteluosaston Kajaanin alatoimiston sissikoulutukseen, urheilupohja oli
tärkeä etu. Honkanen valmistui nopeasti kaukopartion johtajan tehtäviin.
Pohjois-Suomessa kenraalimajuri Hjalmar
Siilasvuon III armeijakunta toimi yhteistyössä saksalaisten kanssa, tavoitteena
oli Muurmannin rata. Suomussalmen korkeudella Uhtuan suunnalla
everstiluutnantti Uno Fagernäsin ryhmä F:n tavoitteena oli Uhtuan ja sen
lentokentän valtaaminen. Tämän jälkeen Fagernäsin oli määrä jatkaa hyökkäystään
Vienan Kemin suuntaan.
Honkanen toimi kaukopartion johtajana
heinäkuun puolivälistä elokuun loppuun Uhtuan suunnalla. Hän osoittautui
kahdella partiomatkalla erinomaiseksi partionjohtajaksi, joka ei häkeltynyt
vihollisen järjestämistä yllätyksistä, tehtävät suoritettiin.
Ensimmäisellä reissullaan
Honkasen partio tunkeutui hyökkäyssuunnan pohjoispuolella syvälle vihollisen
selustaan, tehtävänä oli selvittää vihollisen päähuoltotien liikenne ja tutkia
perusteellisesti venäläisten kenttävarustukset heidän taaemmalla
puolustuslinjalla.
Sissit lähtivät liikkeelle
Korpijärveltä heinäkuun 19. päivänä. Reissu kesti viisi vuorokautta. Tuolla
retkellä partio löysi muun muassa venäläisten huoltotien, jonka olemassaolosta
eversti Uno Fagernäsin Ryhmä F ei tiennyt mitään.
”Tällä suunnalla toimivan
divisioonan esikunta on aina ottanut huomioon Honkasen hankkimat tiedot
merkittävinä tekijöinä operaatiosuunnitelmissaan”, Mannerheim-ristin
myöntämisperusteluissa todetaan.
Luutnantti
Honkasen partio siirrettiin lokakuun alussa Rukajärven suunnalle, jossa toimi eversti Erkki
Raappanan 14, divisioona, Korpidivisioona.
”Kapteeni Pauli Marttinan
kaukopartio-osaston sissipäällikkö Ilmari Honkanen oli iältään 31-vuotias,
mutta nuorten miestensä silmissä jo vanha”, silloinen ylikersantti Onni Bovellan sanoo. Bovellan
muutti myöhemmin sukunimensä Palasteeksi ja on ansiokas sotakirjailija.
”Sissikuntonsa Honkanen oli
hankkinut pääasiassa urheilemalla. Hänen saavutuksiinsa kuului pesäpallon
Suomen mestaruus. Kaukopartiotehtäviin hän hioi kuntonsa esimerkillisellä
tavalla. Rohkeutta hänellä oli toisillekin jakaa.”
Korpidivisiona oli edennyt Rukajärvelle
ja Ontajoelle, vain seitsemänkymmenen kilometrin päähän Muurmannin radasta.
Hyökkäys oli pysäytetty ylipäällikkö Gustaf
Mannerheimin käskystä. Honkasen ensimmäisenä tehtävänä oli tiedustelun
lisäksi tuhotyöt Muurmannin radalla Seesjärven ja Uikujärven välisellä
kannaksella.
Honkasen kahdeksan miehen partio
kuljetettiin lokakuun 6. päivänä Heinkel
He 115 -vesitasolla Tiiksjärveltä vihollisen rintaman yli laajan Seesjärven
koillisrannalle, josta sissit jatkoivat matkaa jalkaisin kohti rataa. Matkaa
oli noin kolmekymmentä kilometriä. Partio pääsi perille Sekeen aseman pohjoispuoliseen
maastoon ja suoritti liikennelaskennan, liikenteen laatu ja määrä kirjattiin.
Tiedot sähkötettiin Kyynel-radiolla päämajan tiedusteluosastolle, josta ne
välittyivät eteenpäin eversti Raappanalle.
Tämän jälkeen partio aloitti radan
miinoittamisen noin kilometrin välein aikapanoksilla, osa panoksista säädettiin
toimimaan vasta parin kuukauden kuluttua. Juuri, kun viimeinen panos oli
viritetty, paikalle puksutti sotatarvikejuna. Erämaan rauha särkyi
korviahuumaavasti, juna suistui räjähdyksen voimasta radalta.
Sissit poistuivat maastoon,
mutta samalla alkoi lumisade, joka vaikeutti vetäytymistä. He saivatkin
peräänsä vihollispartioita, erään kahden miehen partion he tuhosivat
laukaustenvaihdon jälkeen. Etsijöiden valoraketteja näkyi taivaalla.
Harhautusmielessä suomalaiset palasivat radalle.
Vielä yksi miina. Honkanen
odotti seuraavan junan saapumista ja räjäytti panoksen siten, että tämäkin juna
suistui radalta. Tämän jälkeen sissit räjäyttivät vihollisen puhelinpiuhat ja
lähtivät kohti omia linjoja.
Paluumatka oli rasittava ja
vaarallinen. Honkanen poikkesi useaan kylään hankkimaan tietoja paikallisilta
asukkailta. Viimeisistä päivistä selvittiin pervitiinin voimalla, muonaa ei
ollut. Pervitiini, saksalaisten keksintö, on amfetamiinin sukulainen, joka
lisää suorituskykyä ja vähentää unen tarvetta.
Ennen linjojen ylitystä partio vielä
tiedusteli vihollisen kenttävarustukset ja sieppasi vangin, jolta suomalaiset
saivat tietoja Puna-armeijan joukkojen sijoituksesta. Sissireissu kesti 17 vuorokautta.
Vajaan
parin viikon levon jälkeen, joulukuun 4. päivänä, Honkanen sai seuraavan tehtävän,
Muurmannin radan katkaisun Maikubin lähellä. Tehtävä suoritettiin onnistuneesti.
Vuoden 1942 tammikuussa Honkanen
siirrettiin komennuskuntansa kanssa Äänislinnaan, Petroskoihin. Ensimmäisenä
tehtävänä oli tiedustelu Äänisen itäpuolisessa maastossa Puutoisten, Puudozin,
tienoolla. Päämajan toivomuslista oli pitkä, piti selvittää vihollisen
mahdolliset joukkokeskitykset, varustelutyöt ja huoltoliikenne.
Honkasen kaukopartio lähti
matkaan jään yli tammikuun 16. päivänä Soutjärven kylästä. Noin 25 kilometriä
kuljettiin hevosilla, ja kun vastaranta lähestyi matkaa jatkettiin hiihtäen.
Pakkasta oli kolmekymmentä astetta. Äänisen itärannalta partio jatkoi matkaa erämaassa
kohti Poventsasta Puutoisiin johtavaa maantietä. Matkalla tiedusteltiin maasto
ja perillä laskettiin liikennettä.
Lopuksi partio tuhosi maantiellä
pari kuorma-autoa miehistöineen ja kuormineen. Partio sai vangikseen punavääpelin,
jolle annettiin sukset. Ylimääräisiä ei ollut, joten porukan kahdelle parhaalle
hiihtäjälle tehtiin kirveellä veistäen “pikasuksi” toiseen jalkaan.
Ei muuta kuin takaisin Äänisen
jäälle. Partio palasi Klimetskin saarelle tammikuun 22. päivänä. Parinsadan
kilometrin reissu oli kestänyt kuusi vuorokautta ja kolme tuntia, sama kolmenkymmenen
asteen pakkanen oli jatkunut koko
reissun ajan.
Perillä Äänislinnassa vangiksi
saadulta vääpeliltä irtosi arvokasta tietoa vihollisen joukoista, huoltoteistä
ja -tilanteesta. Erityiset arvokkaiksi osoittautuivat tiedot uudesta ja
tuntemattomasta Petrovski Jamin huoltokeskuksesta.
Suomalaiset
päättivät helmikuussa tuhota venäläisten Petrovski Jamin huoltokeskuksen, joka sijaitsi
Uikujoen varrella Stalinin kanavan itäpuolella. Petrovski Jam on Karhumäeltä
Sorokkaan johtavan päätien varrella, noin kahdeksankymmentä kilometriä
Karhumäeltä koilliseen. Tämän keskuksen kautta kulki koko vihollisen Poventsan
rintaman huolto.
”Se oli jatkosodan
mielikuvituksellisin sissi-isku”, Onni Palaste sanoo. ”Luutnantti Honkasen
suunnittelema ja johtama.”
Honkanen valmistautui tehtävään
huolellisesti. Käytössään hänellä oli muun muassa tarkoitusta varten otettuja
ilmavalokuvia kohteesta ja reitistä.
Honkasen sadan miehen
kaukopartio lähti matkaan eräästä Voljärven saaresta helmikuun 8. päivänä. He
pääsivät perille, hyökkäys alkoi helmikuun 13. päivänä kello 00.45.
Hävityspartiot polttivat alueella olleet ammus-, elintarvike-, polttoaine- ja
varusvarastot. He tuhosivat myös viidenkymmenen kuorma-auton kolonnan ja kolmesataa
hevosta. Suomalaiset polttivat reissullaan myös neljä kylää täydellisesti ja
kaksi osittain.
Kolonnan tuhosi maineikkaan kaukopartiomiehen
Mikko Pöllän puolijoukkue.
Alikersantti Pöllä nimitettiin myöhemmin Mannerheim-ristin ritariksi.
Isku Petrovski Jamiin oli
kaukopartioiden suurimpia menestyksiä. Suomalaiset tuottivat viholliselle noin viidensadan
miehen tappiot, vankeja saatiin viisi. Varastojen mukana paloi arviolta
kuusituhatta litraa polttonestettä ja satakaksikymmentä paalia heinää. Tuhottuja
rakennuksia oli noin seitsemänkymmentä. Taistelua kesti kaksi tuntia ja viisi
minuuttia.
Honkasen partio tuhosi
huoltokeskuksen niin perusteellisesti, että se iskun jälkeen kokonaan menetti
merkityksensä. Välitön seuraus oli, että Stalinin kanavan itäpuolella olevien
vihollisjoukkojen huolto oli keskellä talvea lähes pysähdyksissä kaksi viikkoa.
Takaisin partio saapui helmikuun 16. päivänä.
Honkanen
nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi helmikuun 27. päivänä vuonna 1942,
esitys oli tehty miesten ollessa vielä Petrovski Jamin retkellä.
”Tämä hävitysretki on ainoa,
jolloin luutnantti Honkasen johtamilla partioilla on ollut omia tappioita”, päämajan
tiedusteluosaston päällikkö, eversti Lauri Melander toteaa. ”Tähän mennessä on
komennuskunta menettänyt viisi miestä kaatuneina, kolme kadonneina ja viisi
haavoittuneina. Haavoittuneiden poiskuljetus vihollisen selustasta on
järjestetty lentoteitse.”
Lopullinen tappiosaldo retkeltä
oli viisi kaatunutta ja kuusi vakavasti haavoittunutta. Haavoittuneita ei
kuitenkaan voitu huonon lentosään vuoksi hakea koneella pois. Kotiin heidät
kuitenkin saatiin.
”Luutnantti Honkanen on
osoittautunut aivan ensiluokkaiseksi kaukopartion johtajaksi esimerkillisen
huolellisuutensa, taitavuutensa, tarmonsa ja kylmän rauhallisen rohkeutensa
perusteella. Hän ymmärtää myös täydellisesti miehistön huollon tärkeyden
jatkuvaa toimintaa silmälläpitäen.”
”Hän kasvattaa jatkuvasti
miehiään ja nauttii miestensä ehdotonta luottamusta ja kunnioitusta, jonka
vuoksi he seuraavat häntä sokeasti kuinka vaarallisiin ja vaikeisiin yrityksiin
tahansa.”
Mannerheim-ristin perusteluissa
päämaja ylsi suorastaan runollisiin saavutuksiin. ”Luutnantti Honkanen on
entisaikain suomalaisten sissipäällikköjen kunniakas seuraaja, virallisissa
nimitysperusteluissa todetaan.”
Vuoden 1942 kevään viimeisen
kaukopartion tehtävänä oli tiedustella Rukajärven pohjoisosan kylät ja
selvittää siellä olevat vihollisen joukot. Honkasen partio lähti matkaan
Kellovaaran kenttävartiosta 12. päivänä huhtikuuta. Hiihtokeli oli huono, kevät
oli jo pitkällä. Miehet hiihtivät Koivuniemen kylän pohjoispuolitse,
tiedustelivat teiden kuntoa ja odottivat pakkasöitä.
Viikatejärven jälkeen partio
tuhosi vihollisen rehukuormaston. Mukana olleilta karjalaisilta siviileiltä
saatiin tietoa kylien sotilasmiehityksistä. Partio sähkötti kotiin radiolla
tiedot muunmuassa liikkeellä olevasta vihollisen hiihtoprikaatista. Prikaati
tavoitettiin myöhemmin Matalanlammen maastosta ja huonostihan siinä kävi.
Venäläisille.
Evästä oli vain viikoksi, mutta huhtikuun
19. päivänä lentokone pudotti Honkasen partiolle lisää muonaa ja varusteita.
Nopea kevään tulo yllätti Honkasen partion pahasti. Viimeiset päivät miehet
joutuivat hiihtämään soita, joilla vesi lainehti puolisääreen. Lunta oli
jäljellä vain pohjoisrinteissä.
Viimeisenä partiopäivänä 24. huhtikuuta
partio sai vangiksi siviilin, joka oli viemässä hevoskuormaa Koivuniemeen.
Vanki oli nimeltään Pekka Maamaranta, hän oli 1930-luvulla loikannut perheensä
mukana Venäjälle. Maamaranta tunnisti Honkasen partiosta Uuno Tirkkosen, joka
oli Maamarannan koulukaveri 1920-luvulta.
Heinäkuussa luutnantti Honkasen
kaukopartio kävi Heinkel He 115 -koneen
avustuksella lähes Vienan meren rannalla, sataviisikymmentä kilometriä linjojen
takana. Reissu kesti kuukauden. Kuun puolivälissä miehet olivat Sorokasta
Ääniseen, Onegaan, johtavan oikoradan varrella, Sumasta Njuhtsaan johtavalla
rataosuudella, jossa suistivat junan kiskoilta.
Vihollispropagandassa
suomalaiskomentajia nimitettiin bandiiteiksi ja junarosvoiksi.
Kaukopartiotoimintaa
varten perustettiin vuoden 1943 kesällä Erillinen pataljoona 4 suoraan päämajan
alaisuuteen. Osasto Marttinasta tuli pataljoonan 3. komppania. Pataljoonan
komentajana toimi everstiluutnantti Jussi Sovio.
Honkanen toimi pataljoonassa
komentajan apulaisena sekä kouluttajana. Hän opetti Lapissa saksalaisille
kaukopartiotoimintaa ja metsätaistelun salaisuuksia, kävi jopa parilla
partioreissulla saksalaisten kanssa linjojen takana. Saksalaiskenraali kiitti
kädestä pitäen. Toisella reissulla Honkanen haavoittui lievästi päähänsä.
Kapteeniksi Honkanen ylennettiin vuonna 1944.
Viimeiselle hieman onnettomalle
partioreissulleen Honkanen lähti elokuun 13. päivänä vuonna 1944 Pälkjärveltä.
Honkasen osasto lensi kolmella lentokoneella toistasataa kilometriä
Säämäjärvelle, josta oli tarkoitus seurata huoltoliikennettä Petroskoissa sekä
tehdä tuhotöitä. Koneet lensivät yksitellen, yksi koneista oli kuitenkin liian
raskaasti kuormattu ja joutui tekemään pakkolaskun. Kolhiintuneet miehet
palasivat linjojen taakse.
Muu porukka pääsi Honkasen
johdolla Petroskoihin, jossa seurasivat liikennettä ratapihan lähellä,
tuhosivat sillan ja tapansa mukaan suistivat junan kiskoilta. Elokuun 17. päivänä
Fokker-huoltokone yritti liian
matalalta pudottaa tarviketorpedot miehille, osui puihin ja putosi. Lentäjät
selvisivät rytäkästä lievästi haavoittuneina ja miehet saivat tavaransa.
Parin päivän kuluttua kapteeni
Honkanen sairastui. Hänet ja haavoittuneet lentäjät haettiin pois He 155 -koneella elokuun 20. päivänä.
Kun aselepo astui voimaan
4.−5. syyskuuta, Honkasen partio oli vielä vihollisen selustassa. Kaksi
sissilentäjää, kapteeni Erkki Jauri sekä lentomestari Martti Paasonen, kävivät
omalla vastuulla noutamassa miehet kotiin kaksi päivää aselevon solmimisen
jälkeen. Kaikki eivät mahtuneet koneeseen mutta pääsivät myöhemmin Hattuvaaran
rajavartioasemalle.
Lapin sotaan Honkanen ei
osallistunut.
Honkanen oli naimisissa
käsityönopettaja Alli Helena Sofia o.s. Angervon kanssa. Pariskunta sai kolme
tytärtä, Leena syntyi vuonna 1944, Hanna 1947 ja Päivi 1949.
Sotien jälkeen Honkanen toimi
apulaisjohtajana vakuutusyhtiö Sammossa. Majuriksi hänet ylennettiin vuonna
1966. Hän toimi aktiivisesti Mannerheim-ristin ritareiden säätiössä, sihteerinä
ja rahastonhoitajana vuosina 1969-1977. Samoina vuosina kenraali Adolf Ehrnrooth toimi säätiön hallituksen
puheenjohtajana. Honkanen toimi myös lehtimiehenä ja pakinoitsijana.
Honkanen kuoli lokakuun 8.
päivänä vuonna 1987 ja on haudattu Kirkon hautausmaalle Naantalissa.
Lähteitä:
Onni Palaste: Raappanan miehet, WSOY 1996. Pentti Pirhonen: Sissien sotaa,
Karisto 1980. Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot, WSOY.
© Robert Brantberg 2001−2009