Jalkaväenkenraali Kalle Wilkama

Karl Fredrik Wilkama 1876−1947

Jalkaväenkenraali

Kalle Wilkama

Tsaarin ja Marskin upseeri

Suomen sisällissota on päättynyt. Perjantaina elokuun 2. päivänä 1918 valtionhoitaja kutsuu kotiinsa sotaministerin, armeijan ylipäällikön sekä Suomessa olevien saksalaisten joukkojen komentajan. Saksalainen kreivi selostaa tilannetta Itä-Karjalassa, jossa on venäläisiä ja englantilaisia sotajoukkoja.

”Suomen armeija on valmis menemään rajan yli”, kreivi sanoo. ”Sotilasjohdon tarvitsee vain antaa hyökkäyskäsky.”

Sotaministeri kannattaa esitystä.

”Mitä sanoo armeijan ylipäällikkö?” valtionhoitaja kysyy.

Kenraalilla on vastaus valmiina. ”En katso voivani antaa sellaista käskyä!”

Kreivi karahtaa punaiseksi. Valtionhoitaja katkaisee piinallisen hiljaisuuden. ”Koska ylipäällikkö kieltäytyy antamasta hyökkäyskäskyä, asia raukeaa.”

Herrat poistuvat.

Ylipäällikkö Kalle Wilkman oli valtionhoitaja Pehr Svinhufvudin kanssa samaa mieltä Itä-Karjalan retkestä. Valtionhoitaja oli laillisuusmies ja voimassa oli vuoden 1878 asevelvollisuuslaki. Sen mukaan sotaväkeä voitiin käyttää vain oman maan puolustukseen. Sitä hyökkäys Itä-Karjalaan ei olisi ollut.

Päätös oli myös ulkopoliittinen. Kenraali Gustaf Mannerheimin halveksima sotaministeri Wilhelm Thesleff oli saksalaismielinen ja kreivi Rüdiger von der Goltzin juoksupoika. Maailmansota oli vielä käynnissä ja hyökkäys Itä-Karjalaan olisi ollut sodanjulistus Englannille. Juuri Saksan ja Suomen hyökkäyksen pelossa englantilaiset olivat heinäkuussa nousseet maihin Muurmannin rannikolla.

Mutta sotaministeri ei ollut neuvotellut hyökkäyksestä ylipäällikön kanssa. Näin Thesleffin yritykset vaikuttaa maailmanpolitiikkaan valuivat hiekkaan.

Kun Saksa syksyllä hävisi sodan Suomi reivasi politiikkansa Englannille ja Ranskalle myönteiseksi. Uuden hallituksen sotaministeriksi tuli Mannerheimin ehdokas, eversti ja metsäpatruuna Rudolf Walden. Valtionhoitajaksi valittiin Mannerheim, joka ei ollut pilannut välejään liittoutuneisiin.

Kenraali Wilkman muutti nimensä Wilkamaksi. Armeijan organisoiminen jäi hänen ja Waldenin harteille.

KEISARIN KUNNIAKSI

Karl Fredrik Wilkman syntyi Helsingissä maanantaina 27. päivänä maaliskuuta vuonna 1876. Hänen vanhempansa olivat muurarimestari Karl Wilkman sekä Eeva o.s. Posti. Suomenkielinen perhe oli laestadiolainen. Kalle kävi Elli Hertzin uskonnollisesta hengestä tunnettua valmistavaa koulua sekä jatkoi opintojaan normaalilyseossa. Hän pääsi Haminan kadettikouluun toisella yrittämällä vuonna 1891 ja valmistui kornetiksi vuonna 1899. Opintomenestyksensä ansiosta hän pääsi Keisarin henkikaartin rakuunarykmenttiin Pietarhoviin.

Kornetin palkka ei kuitenkaan riittänyt kaartin loistokkaaseen elämään. Avuksi tuli isä, joka oli toiminut tiilitehtailijana ja oli varoissaan. Kornetti Wilkmanin ongelmana oli myös keisarinmaljan juominen, koska Wilkman oli raittiusmiehiä. Lasit odottivat täytettyinä pöydällä.

”Keisarillisen majesteetin malja!” tuli kuin yhdestä suusta.

Wilkman nosti lasin, mutta laski sen pöydälle täysinäisenä. Ei siitä sanomista tullut. Keisari sai hänelle kuuluvan kunnian ja kornetti sai pitää periaatteensa.

KUNINKAALLISTEN SEURASSA

Wilkman yleni luutnantiksi. Hän pääsi, toisin kuin Mannerheim, opiskelemaan Venäjän yleisesikunta-akatemiaan. Opiskelijoista karsiutui puolet, mutta Wilkman valmistui vuoden 1907 keväällä ja esiteltiin tsaari Nikolai II:lle.

Kielitaitoinen Wilkman sai ulkomaankomennuksen, kun vasta itsenäistynyt Norja päätti vuoden 1907 syksyllä järjestää suuret sotamanööverit Gardemoen leirikentällä. Venäjän sotilasasiamies Kristianiassa oli sairastunut ja Norjaan komennettiin Wilkman.

Samaan aikaan Venäjän leskikeisarinna Maria Fjodorovna, entinen Tanskan prinsessa Dagmar ja nykyisen tsaarin Nikolai II:n äiti, oli vierailulla veljenpoikansa, Norjan kuninkaan Håkon VII:n luona. Maria Fjodorovna kutsui nuoren vt. sotilasasiamiehen huvipurrelleen lounaalle. Kun leskikeisarinna kuuli, että luutnantti oli suomalainen, hän aloitti keskustelun ruotsiksi. Tilaisuuden jälkeen leskikeisarinna saattoi Wilkmanin kannelle ja toivotti hyvää matkaa.

Kuningas Håkon kutsui ulkomaiset sotilasasiamiehet aamiaiselle. Luutnantti Wilkman esiteltiin kuninkaalle.

”Tätini on jo kertonut teistä”, kuningas hymyili.

Seuraavana vuonna Wilkman ylennettiin aliratsumestariksi. Kun hänet komennettiin Novorossiskin rakuunarykmenttiin Kaunasiin, silloiseen Kovnoon, hänet ylennettiin ratsumestariksi. Kaartinupseerien etuisuuksiin kuului saada siirrossa ylennys.

– EI ASKELTAKAAN TAKAISIN!

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuoden 1914 elokuussa, everstiluutnantti Wilkman oli Novorossiskin rykmentin esiupseeri. Hän joutui eskadroonineen heti mukaan taisteluihin Itä-Preussin Romintenissa, jossa sijaitsi Saksan keisarin Wilhelm II:n komea metsästyslinna. Wilkman kunnostautui muun muassa tiedustelutehtävissä. Eräällä lokakuisella partiomatkalla hän pelasti nopealla toiminnallaan rykmentin saarrostukselta Romintenin aidatusta metsästä. Hänet palkittiin Pyhän Annan ritarikunnan kunniamerkillä ja ylennettiin everstiksi.

Vuoden 1915 alussa hän komensi 73. divisioonan nostoväestä koottua jalkaväkipataljoonaa etulinjassa. Hänen oli määrä vallata muuan Lasdenin kaupunki koukkaamalla. Eversti piti käskynjaon keskellä lumista metsää.

”Ei askeltakaan takaisin, liikumme ainoastaan eteenpäin! Selustaan jäävällä ylimenopaikalla on konekiväärijoukkue, jolla on käsky ampua jokainen, joka luvatta perääntyy.”

Juuri rintamalle saapunut pataljoona taisteli urhoollisesti ja onnistui murtamaan vihollisen linjat. Mutta menestys oli paikallinen. 27. päivänä tammikuuta Venäjän päämaja stavka määräsi joukot vetäytymään Itä-Preussista. Wilkmanin tehtävänä oli ankarassa pakkasessa ja syvissä kinoksissa suojata musertavia tappioita kärsineen divisioonan vetäytymistä.

”Tullaan kotiin päin suurella voimalla yhdeksättä päivää”, Wilkman kirjoitti kotiin äidilleen. ”Niin kiireellä, ettei ehdi sivuilleen sylkäistä.”

Syksyllä Wilkman komensi ulaanirykmenttiä Pripetin laajoilla rämeillä. Rykmentin pienet osastot tekivät etäällä toisistaan tihutöitä hävittämällä rautateitä ja siltoja sekä varastoja ja kyliä. Olosuhteet olivat surkeat, miehiä vajosi hevosineen hyllyviin hetteikköihin. Haavoittuneet ja sairaat jouduttiin usein jättämään vihollisen käsiin.

– DIE HÄNDE AUF!

Eräänä myrskyisenä marraskuisena yönä eversti Wilkmanin miehet saivat vyötäisiä myöten vedessä kahlaten vangiksi saksalaisen divisioonan esikunnan kenraaleineen. Mutta rämeet oli jätettävä. Vetäytyminen jatkui seuraaviin asemiin. Maasto oli vesiperäistä ja juoksuhaudoissa oli usein vettä polviin asti. Päivisin vallihaudoista ei voinut vihollistulen vuoksi poistua. Wilkmanille jäi vuoden 1915 talvesta muistoksi elinikäinen ankara tauti, reumatismi.

Vuoden 1916 maaliskuussa rykmentti vetäytyi kuivemmille seuduille Bessarabiaan. Wilkman sai eräänä päivänä käskyn puhdistaa laaja ryteikköinen alue vihollisista. Pistinkiväärillä varustettu komentaja eteni miehineen hiljaa ohuessa ketjussa. Hänen seurassaan olivat adjutantti, torvensoittaja ja kaksi lähettiä.

Miehet nousivat pienen kummun rinnettä, kun he törmäsivät vihollisen partioon. Wilkman nosti nopeasti kiväärinsä pistin ojossa syöksyasentoon.

”Die Hände auf!” hän karjaisi. ”Kädet ylös.”

Saksalaiset säikähtivät, heittivät kiväärinsä maahan ja nostivat kätensä. Hämmästys oli molemminpuolinen, kun huomattiin, että saksalaispartio oli kaksi kertaa niin suuri kuin Wilkmanin joukko.

Vuoden 1917 talvella Wilkman komensi Novorossiskin rakuunarykmenttiä. Helmikuussa Venäjällä tehtiin vallankumous ja tsaari perheineen vangittiin. Kesällä Wilkman taisteli Smolenskin ulaanirykmentin komentajana kenraalimajuri Gustaf Mannerheimin joukoissa Karpaateilla.

LÄNKIPOHJA JA TAMPERE

Bolševikit kaappasivat vallan Venäjällä vuoden 1917 lokakuussa. Wilkman ilmoittautui Bukovinassa divisioonankomentajalleen, kenraali Vladimir Biskupskille.

”Herra kenraali! Pyytäisin lomaa jouluksi Suomeen. Suonettehan sen?”

”Miksipä ei, eversti? Mutta pelkään, että jäätte maahanne.”

”Palaan kyllä lomaltani, en aio jättää rykmenttiäni. Suomalaisen upseerin sanaan voitte luottaa.”

Asia oli sovittu.

Helsingissä kenraali Gustaf Mannerheim pyysi Wilkmania mukaan valkoiseen armeijaan.

”Olen luvannut upseereilleni palata Bukovinaan”, Wilkman sanoi. ”Minun on käytävä luovuttamassa rykmenttini seuraajalleni.”

”Kellään ei näissä vaikeissa oloissa ole oikeutta jättää Suomea”, Mannerheim ilmoitti.

Itsepäinen Wilkman matkusti kuitenkin takaisin. Kesken rykmentin luovutusta paikalle saapui joukko Mustanmeren laivaston vallankumouksellisia matruuseja, jotka ryhtyivät pidättämään upseereita. Upseereittensa kehotuksesta Wilkman pakeni ja saapui punaiseen Helsinkiin 14. päivänä helmikuuta Erään toisen suomalaisen upseerin kanssa hän onnistui matkustamaan Kannaksen kautta valkoisten puolelle. Wilkman tavoitti Karjalassa tarkastusmatkalla olevan Mannerheimin Hiitolan asemalla.

”Olin ajatellut everstiä Karjalan rintaman päälliköksi”, Mannerheim sanoi. ”Mutta koska jouduin nimittämään tehtävään Aarne Sihvon, minulla on teille muuta toimitettavaa.”

Kannukset kilahtelivat ja kättä paiskattiin. Seuraavana päivänä ylipäällikkö nimitti päiväkäskyssään eversti Wilkmanin Suomen armeijan upseeriksi.

Maaliskuun puolivälissä Mannerheim käynnisti suuroffensiivin punaisen Tampereen valtaamiseksi. Eversti Wilkman johti itäistä ryhmää, joka eteni Jämsästä kohti Länkipohjaa, jota kapinalliset sanoivat Tampereen lukoksi, koska se sulki hyökkääjien tien Orivedelle.

Verisellä hyökkäyksellä Wilkman onnistui valtaamaan Länkipohjan. 37 kaatuneen valkoisen joukossa olivat myös legendaarinen Lapuan lumiaura Matti Ukko-Laurila sekä yksi hänen pojistaan. Punaisia kaatuneita oli “röykkiöittäin”. Tie Orivedelle oli auki.

”Olen ollut mukana yli sadassa taistelussa”, Wilkman kertoi. ”Mutta en koskaan ole kokenut sellaista kuin silloin. Vaasan marssia laulavan joukon lähtö oli unohtumaton ja se pelasti vaikean tilanteen. Laulu avasi tien väkevämpänä kuin tykkien pauhu ja voittavampana kuin verinen hyökkäys.”

Wilkmanin pataljoonat katkaisivat rautatien Lempäälässä ja jatkoivat hyökkäystä pohjoiseen kohti Tamperetta, joka antautui 6. päivänä huhtikuuta. Wilkman ylennettiin kenraalimajuriksi.

Wilkman komensi päävoimia Viipurin valtauksessa huhtikuun lopulla. Kun sisällissota päättyi, ylipäällikkö Mannerheim ajautui ristiriitoihin Juho Paasikiven senaatin kanssa ja erosi. Senaatti nimitti Mannerheimin seuraajaksi 42-vuotiaan Wilkmanin.

Wilkamaksi nimensä muuttanut kenraali meni 1920 naimisiin Porin tyttölyseon rehtorin, Oulussa syntyneen Laina Aili Nikon kanssa. Pariskunta oli lapseton. Vuonna 1922 Wilkama ylennettiin kenraaliluutnantiksi.

PARIISI JA ROOMA

Suomen nuoren sotaväen päällikkyys oli tuulinen virka. Wilkama piti yllä ankaraa kuria ja erotti kymmenittäin juopottelevia upseereja. Wilkama oli entinen tsaarin upseeri ja sitä eivät jääkäriupseerit sietäneet. Häntä vastaan käynnistettiin ajojahti väittämällä, että hän olisi syrjinyt ulkomailla koulutuksessa olleita jääkäriupseereita. Väite ei pitänyt paikkansa, mutta siitä huolimatta Wilkama pakotettiin vuonna 1924 pitkälle komennukselle ulkomaille. Se oli vapaaehtoinen maanpakolaisuus.

Wilkama opiskeli komennuksen aikana Ranskan sotakorkeakoulussa. Vuoden 1925 keväällä hän tutustui Italian sotalaitokseen. Hän tapasi muun muassa kuningas Viktor Emanuelin sekä Benito Mussolinin. Kesällä hän vieraili Belgiassa ja Hollannissa.

Wilkama palasi syksyllä Suomeen. Juonittelut Wilkamaa vastaan jatkuivat ja hän joutui luopumaan sotaväen päällikkyydestä vuoden 1926 toukokuussa. Hänen seuraajakseen nimitettiin nuori jääkärikenraali Aarne Sihvo.

Wilkama ylennettiin jalkaväenkenraaliksi 1928.

OPETTAJAKENRAALI

Armeijasta omasta pyynnöstään eronnut Wilkama oli aktiivinen seurakunnan jäsen. Muuan helsinkiläinen kirkkoherra pyysi Wilkamaa pyhäkoulun opettajaksi. Wilkama piti oppitunteja täydessä kenraalin virkapuvussa. Hän viihtyi hyvin poikiensa kanssa ja häntä pidettiin reippaana sekä leikillisenä, mutta täsmällisenä opettajana.

Vuodesta 1929 Wilkama toimi evankelis-luterilaisen pyhäkouluyhdistyksen johtokunnassa ja seuraavasta vuodesta lähtien helsinkiläisen seurakunnan kirkkoneuvostossa.

Talvi- ja jatkosodan aikana Wilkama toimi ylipäällikön erityistehtävissä kiertäen sairaaloita kunniamerkkejä jakamassa.

Kalle Wilkama kuoli Helsingissä 15. päivänä heinäkuuta vuonna1947.

Kirjallisuutta: Onni Pönninen: Miesten mies – kenraali Wilkama, Kuva ja Sana 1945.