|
Kauko Kuismanen |
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Lukiolainen Kauko
Kuismasen talvisota
Summassa kaatui 16-vuotiaita
Helmikuun 1. päivänä vuonna 1940 puna-armeija käynnistää suurhyökkäyksen Summassa. Kymmenen päivää myöhemmin
suomalaisten linjat ovat murtumassa.
Tiistaina helmikuun 13.
päivänä Summaan komennetaan 2. suojeluskuntapataljoona. Joukossa on jopa
16-vuotiaita poikia. Mukana on myös suojeluskuntasotamies Kauko Kuismanen, 18.
− Oli kovat
pakkaset, Kuismanen kertoo. − Olin partiomatkalla palelluttanut pahasti
vasemman jalkateräni. Yritin hoitaa sitä omin päin, koska oli päästävä mukaan.
− Meidän
vahvennettu joukkue kuljetettiin rintamalle kuorma-autojen lavoilla.
Valonheittimet oli peitetty, valoa näkyi vain kapea viiru.
Loppumatkan
suojeluskuntalaiset hiihtävät. He pääsevät keskiviikkoaamuna pimeän aikaan
parinsadan metrin päähän etulinjasta. − Silloin rysähti. Jouduimme
keskitykseen.
Tuli-iskussa kaatuu
neljä suojeluskuntalaista. Yksi heistä on 21-vuotias, kaksi 17-vuotiaita.
Nuorin on iältään 16 vuotta.
− Yksi heistä
katosi täysin. Emme tiedä, miten hänen kävi. Oliko hän saanut sellaisen osuman,
ettei mitään jäänyt?
Joukkueen- ja ryhmänjohtajilla oli
täysi työ porukan kokoamisessa. − Olimme siellä muutaman päivän. Meille
ei annettu omaa tukikohtaa, vaan meidät sijoitettiin “vanhojen”, pari vuotta
vanhempien sotilaiden joukkoon. Siinä sitten rivimiehenä ammuin ja pelkäsin
muiden mukana.
− Sitten
ilmeisesti päämajaan kantautui tieto, että rintamalla kaatuu 16-vuotiaita
poikia, Kuismanen kertoo. − Meidät vedettiin reserviin.
Kaiken kaikkiaan
sotaretkeä kesti viikon. − Siitä oli se hyöty, että jatkosodassa tiesin,
mitä tykistökeskitys on.
Eräänä päivänä Kuismasen
vasenta jalkaa alkoi kivistää. − Otin lapikkaan pois, se oli täynnä
mätää. En saanut saapasta enää jalkaan.
Jalkansa palelluttanut
Kuismanen passitettiin Viipurin sotasairaalaan. − Parin viikon kuluttua
minut työnnettiin toipumislomalle, ei siellä sen kauemmin pidetty.
Kuismanen lähti
Mäntyharjuun Etelä-Savoon, jonne hänen kotiväkensä oli evakuoitu. Siellä hän
sai tietää rauhansopimuksesta. Rauhanehdot olivat kovat. − Tuntui siltä, että
halusin lähteä rintamalle.
Terijoen suojeluskuntaan
18-vuotiaana tulikasteensa saanut
Kauko Kalevi Kuismanen syntyi syyskuun 10. päivänä 1921 Terijoella
Karjalankannaksella. Hänen vanhempansa olivat liikemies Heikki Kuismanen ja
Hilja o.s. Härmä.
Kauko Kuismanen liittyi
lukiolaisena Terijoen suojeluskuntaan. − Yhdeksänkymmentä prosenttia
Terijoen yhteislyseon kuusitoista vuotta täyttäneistä oppilaista kuului
suojeluskuntaan, Kuismanen sanoo. − Heistä sodissa kaatui 127.
Suojeluskuntalaisille
jaettiin myös aseet. − Ensimmäiseksi saimme venäläisen mallia 91 olevan
kiväärin. Kun olimme edistyneet ammunnassa, kivääri vaihdettiin mallia 24
olevaan lottakivääriin, joka oli
parannettu versio mallista 91. Ylpeyden ylpeys oli mallia 36 oleva Ukko-Pekka, jollainen minullakin oli.
− Aluksi saimme
harmaat univormut, jotka myöhemmin vaihdettiin mallia 27 olevaan
vihreänruskeaan suojeluskuntapukuun. Sitä pidettiin Suomen parhaana
kenttäpukuna.
Terijoki oli rajapitäjä. Matkaa
Kronstadtin linnoitukseen ja sotasatamaan oli runsaat kaksikymmentä kilometriä.
− Kronstadt näkyi vuoden 1939 kuumana kesänä ylösalaisin kangastuksena
horisontin yläpuolella, Kuismanen sanoo.
− Seurasimme
linnakkeen ja punalaivaston taisteluharjoituksia.
Terijoelle oli
sijoitettu maineikas jääkäripataljoona 1. Koulupojat seurasivat innolla
pataljoonan toimintaa aidan takaa. − Kokoonnuimme katsomaan, kun
pataljoona marssi pitkin pääkatua, Viertotietä.
Terijoen suojeluskunta
osallistui innokkaasti jääkäripataljoona 1:n sotaharjoituksiin.
Vuoden 1939 syksyllä tilanne Suomen ja
Neuvostoliiton välillä kiristyi. Lokakuun 6. päivänä ensimmäiset suojajoukot
kutsuttiin palvelukseen.
− Koulu päättyi.
Seuraavan kerran jouduin tekemisiin koulun kanssa toukokuun 31. päivänä vuonna
1940 Helsingissä. kun meille Normaalilyseossa jaettiin lakki. Se oli Terijoen
yhteislyseon viimeinen ylioppilasluokka. Joukossa oli tulevaa everstiä,
kommodoria ja majuria.
− Terijoen
suojeluskuntalaiset saivat käskyn saapua Rajalinnaan, suojeluskuntalaisten
hallussa olevaan venäläisen kauppiaan loistohuvilaan. Otimme kotoa mukaamme
varusteet ja aseet.
− Alkoi tehokas
koulutus. Tehtävänämme oli myös vartioida rautatie- ja maantiesiltoja sekä
ratapihoja. Kun valtioneuvos Juho Kusti Paasikivi matkusti neuvottelemaan
Moskovaan, Terijoella oli juhlallisuudet. Olin siinä osastossa, joka vartioi
Terijoen asemaa ja lähellä olevaa isoa rautatiesiltaa.
− Lapin sodasta
1944−1945 puhutaan nuorison
ristiretkenä. Me olimme jopa vuodesta kahteen nuorempia.
Nyt se on alkanut!
Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä. − Olimme ulkona aamuvoimistelussa. Silloin jysähti rannan suunnassa
puolen kilometrin päässä. Kuvittelimme, että pioneerit olivat räjäyttämässä
jotain. Kyseessä oli ilmeisesti Kronstadtista ammuttu kahdentoista tuuman
kranaatti.
− Sitten meidän
yli rupesi viuhumaan Kronstadtin ja punalaivaston järeiden tykkien laukauksia.
− Nyt se on
alkanut! joku huusi.
− Nopeasti
sisälle! Rajalinnan portaille ilmestynyt vääpeli huusi. − Varusteet
päälle ja lisäpatruunoita hakemaan.
Suojeluskuntalaiset irrotettiin
jääkäripataljoona 1:n alaisuudesta ja siirrettiin kolmenkymmenen kilometrin
päähän Uudellekirkolle. − Ilmeisesti katsottiin, että me nuoret
ristiretkeläiset emme vielä olleet saaneet riittävästi koulutusta rintamaa
varten.
Nuoret suojeluskuntalaiset pääsivät
tositoimiin seuraavana päivänä. Heidät hälytettiin majapaikastaan pihalle.
− Meitä kohti
lensi matalalla venäläisiä kaksimoottorisia SB-pommikoneita.
Ammuimme niitä holtittomasti. Ei tullut mieleenkään, että ne voisivat ryhtyä
vastatoimiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin ilmatorjuntaan.
Myöhemmin rauhan aikana toimin kaksi vuotta ilmatorjuntakomppanian päällikkönä.
− Koneet olivat
tuohon aikaan panssaroimattomia. Yksi kone rupesi savuttamaan ja putosi
jonnekin Vammelsuun lähelle. Liekö sama kone, jonka miehistöä etsimään
määrättiin silloinen ratsumestari Adolf Ehrnrooth? Etsinnässä kaatui luutnantti Jorma
Gallen-Kallela, Akseli Gallen-Kallelan poika.
Suojeluskuntalaisten talvisota jatkui
koulutuksen parissa sekä selustan suojelutehtävissä, partioinnissa ja
desanttien etsinnässä. Tehtävänä oli muun muassa Karisalmen aseman alueen
vartiointi.
− Joulun vietimme
Karisalmella. Siellä me palelimme erään viipurilaisen kesähuvilassa, Kuismanen
kertoo. − Kävimme komentopaikalla katsomaan joulukuusta.
Helmikuun 1. päivänä
puna-armeija käynnisti suurhyökkäyksen Summassa. Suomalaisten linjat horjuivat.
− Helmikuun 13.
päivänä tuli lähtö rintamalle.
Seurasi kohtalokas tykistökeskitys.
Kuismanen joutui sairaalaan paleltuneen jalan vuoksi. Rauhan tultua Kuismanen
lähti etsimään omaa porukkaansa. Hän kierteli Länsi-Kannasta ristiin rastiin,
kunnes lopulta löysi joukkonsa Kotkasta.
RUK:n kautta jatkosotaan
Upseereista oli vuonna 1940 kova pula. −Minut komennettiin reserviupseerikouluun. Siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, koska toipumislomaani jatkettiin heinäkuun alkuun asti.
Elokuun 1. päivänä
Kuismanen ilmoittautui 5. prikaatissa Luumäellä. − Koska RUK oli jo
alkanut, minut määrättiin aliupseerikurssille, Kuismanen sanoo. Kurssin aikana
hänet ylennettiin alikersantiksi.
−
Reserviupseerikouluun minut komennettiin marraskuussa.
Kuismanen palasi
joukkueenjohtajaksi entiseen komppaniaansa 5. prikaatiin majuri Auno Kuirin pataljoonaan. Kun jatkosota syttyi vuoden 1941
kesäkuussa, prikaatista muodostettiin jalkaväkirykmentti 5. Rykmentti lähti
valtaamaan Kannasta takaisin.
− Taistelimme
Säiniön asemalla, Kuismanen kertoo. − Olimme kärsineet suuria tappioita.
Minua tarvittiin tukikohdan toisella laidalla. Lähdin juoksemaan rintaman
suunnassa. Ajattelin etteivät tarkka-ampujat kuitenkaan minuun osu.
− Silloin minun
osui vasempaan jalkaan. Tuntui kuin olisi koivuhalolla lyöty. Ryömin pois.
Sillä paikalla haavoittui kolmesta neljään upseeria, joukossa pataljoonan
komentaja Auno Kuiri, joka jostain syystä oli kulkeutunut
komppaniaamme.
− Tähän päättyi
tieni JR 5:n riveissä.
Sairaalareissun jälkeen Kuismanen
määrättiin kouluttajaksi. − Onnistuin kuitenkin vaihtamaan erään toisen
vänrikin kanssa komennusta ja pääsin Jalkaväkirykmentti 56:een Itä-Karjalaan
Kontupohjan ja Käsnäselän suunnalle. Se oli eversti Matti Aarnion, Motti-Matin rykmentti.
Kuismanen toimi Aarnion
rykmentissä sekä joukkueenjohtajana että komppanianpäällikön sijaisena. −
Huhtikuussa 1942 haavoituin käsikranaatista Hiisjärvellä.
Kuismanen ylennettiin
luutnantiksi vuonna 1942. Hän pääsi kadettikouluun seuraavan vuoden heinäkuussa.
Vuoden 1944 kesäkuussa puna-armeija käynnisti suurhyökkäyksen Kannaksella ja
kadetit komennettiin rintamalle.
Kuismanen taisteli
kovissa paikoissa kenraalimajuri Aarne Blickin 2. divisioonan joukoissa
Vuosalmella. Hän toimi komppanianpäällikkönä jääkärieversti Frans Wahlbeckin
jalkaväkirykmentti 49:ssä. Wahlbeck kaatui heinäkuun 4. päivänä. Myöhemmin
Kuismanen komennettiin eversti Adolf Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7:ään, Tyrjän rykmenttiin.
− Meitä oli
kaksikymmentä jalkaväkikadettia, jotka siirrettiin 2. divisioonaan. Kymmenen
kaatui vänrikkinä tai luutnanttina. Sain
käsikranaatin sirpaleen takamukseen eräässä rynnäkössä. Lääkintäaliupseeri
poisti sen, joten sitä ei ole kirjoihin pistetty. Olihan siinä vaikea istua.
Sodan ikävin vuorokausi
Syyskuun 4. päivän aamuna kello kuusi
pataljoonan komentaja soitti ja ilmoitti, että rauha tulee kello kaksitoista. −
En meinannut uskoa tietoa, Kuismanen sanoo.
Vihollinen ei kuitenkaan
lopettanut taistelutoimiaan, vaan jatkoi sotaa seuraavaan puoleen päivään asti.
− Se oli sodan
ikävin vuorokausi, Kuismanen jatkaa. − Vihollinen oli päästettävä melkein
varpaille, ennen kuin sai ampua. Vieläkään emme ole saaneet kunnollista
selitystä sille, miksi vihollinen jatkoi taistelua vielä vuorokauden.
Rauha herätti
Kuismasessa ristiriitaisia tunteita. − Olin tietenkin iloinen. Tunsin
sekä hätää että hyvää mieltä samaan aikaan. Hätää Karjalan menettämisestä ja hyvää
mieltä siitä, että sota oli loppu.
Sotien jälkeen Kuismanen jatkoi
uraansa puolustusvoimissa. Hän toimi komppanianpäällikkönä ja aliupseerikoulun
johtajan apulaisena jalkaväkirykmentti 7:ssä. Kapteeniksi hänet ylennettiin
vuonna 1947.
Kuismanen tunnettiin
innokkaana urheilumiehenä. Hän voitti puolustusvoimien mestaruuden 3 000 metrin
juoksussa vuonna 1946 ja sotilasottelun mestaruuden seuraavana vuonna.
Vuonna 1948 Kuismanen
meni naimisiin sairaanhoitaja Signe Saastamoisen kanssa. Pariskunnalle syntyi
kaksi lasta, Kimmo Kauko Kalevi vuonna 1950 ja Kirsti Kyllikki vuonna 1951.
Kuismanen suoritti
taistelukoulun kapteenikurssin sekä ilmatorjuntaupseerikurssin.
Sotakorkeakoulun hän kävi vuosina 1951−1953.
1950-luvulla Kuismanen
palveli Mikkelin sotilaspiirin esikunnassa, taistelukoulussa ja Uudenmaan
Jääkäripataljoonassa. Majuriksi hänet ylennettiin vuonna 1958.
Kadettikoulun ohjelmaa
suunnittelemassa
Vuonna 1960 Kuismanen komennettiin
kadettikoulun koulutustoimiston päälliköksi. − Olin mukana laatimassa kadettikoulun
uutta ohjelmaa, ensimmäistä pitkää kurssia, johon kuului myös
yliopisto-opintoja.
Kuismanen toimi myös
kadettikomppanian päällikkönä. Everstiluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna
1965.
Vuosina 1965−1966 Kuismanen
toimi pataljoonankomentajana Pohjois-Savon prikaatissa ja Kainuun prikaatissa.
Vuosina 1966−1967 hän oli koulutustoimiston päällikkönä Pohjois-Suomen
sotilasläänin esikunnassa Oulussa.
Terijoen
jääkäripataljoona 1:n perinteitä jatkavan Lapin jääkäripataljoonan komentajana
Kuismanen toimi vuodesta 1967 ja Karjalan prikaatin komentajana vuodesta 1971,
jolloin hänet ylennettiin everstiksi.
Savo-Karjalan
sotilasläänin esikuntapäällikkönä hän toimi vuodesta 1975 ja Kuopion
sotilaspiirin päällikkönä vuodesta 1976. Vakinaisesta palveluksesta hän erosi
vuonna 1979.
Kuismanen on
1950-luvulta lähtien ollut aktiivisesti mukana upseerien järjestötoiminnassa.
Eversti Kauko Kuismanen
asuu Oulussa.
Teksti: Robert
Brantberg 2000, 2009