Museovirasto

Casimir Ehrnrooth 1833−1913

Kenraaliluutnantti

Casimir Ehrnrooth

Kahden tsaarin luottomies

Vuoden 1858 heinäkuun 16. päivä on helteinen Tšetšeniassa, Pohjois-Kaukasiassa. Tsaari Aleksanteri II:n joukot ovat vallanneet tarunhohtoisen Argunin solan ja etenevät kohti tšetšeenien tukialueita.

Venäläisten tarkka-ampujien komentajana on 24-vuotias suomalainen, kolme päivää aikaisemmin haavoittunut majuri Casimir Ehrnrooth. Pataljoonat hyökkäävät valtavalle, ympäristöään hallitsevalle Mesken-Duken vuorelle.

”Jokainen puu uhkasi meitä luodeilla, jotka tulivat korkealta”, rykmentin historiankirjoittaja totesi. ”Kukaan ei tiennyt oliko matkalla kohti varmaa kuolemaa. Onnellinen tietämättömyys antoi sotilaille rohkeutta tämän helvetinvuoren valtaamiseen.”

Majuri Casimir Ehrnroothin osuutta Mesken-Duken vuoren valtauksessa pidettiin urotyönä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli erään joen ylityksessä haavoittunut kiväärin luodista vasempaan lapaluuhun. Sidonnan jälkeen hän palasi riveihin. Ehrnroothin rohkeus sai huomiota osakseen myös Pietarissa.

“Me Jumalan Armosta Aleksanteri II, koko Venäjänmaan keisari ja Itsevaltias, Puolan Kuningas, Suomen Suurruhtinas ym. olemme kaikkein armollisimmin ritarikuntien Hallitukselle osoitetulla ukaasilla antaneet Teille kirjoituksella ‘urhoollisuudesta’ varustetun kultaisen sapelin.”

Argunin solan tukikohtien menettäminen oli tšetšeenien johtajalle imaami Šamilille lopun alkua. Runsaan vuoden kuluttua hän joutui viimeisten miestensä kanssa antautumaan venäläisille.

ISIENSÄ JÄLKIÄ

Tuleva kenraali ja Bulgarian sotaministeri Johan Casimir Ehrnrooth syntyi marraskuun 26. päivänä vuonna 1833 Seestan kartanossa Nastolassa. Hänen vanhempansa olivat kenraali Gustaf Adolf Ehrnrooth ja Johanna Christina o.s. von Platen. Casimir oli pariskunnan kahdestoista lapsi. Lapsista viisi kuoli varhaisella iällä kulkutauteihin.

Sotilasura oli Casimirille luonnollinen asia. Hänen esi-isiinsä kuuluivat kolmen sukupolven ajalta kaksi kenraalimajuri Ehrnroothia, kaksi eversti von Platenia ja yksi everstiluutnantti Munck.

Casimirilla oli suomenkielinen kotiopettaja ylioppilas Jacob Innain. Vuonna 1843 Casimir lähetettiin kouluun pääkaupunkiin. Helsingin lyseon toiselta luokalta Casimir siirrettiin Suomen kadettikouluun, jonka loppututkinnon hän suoritti priimuksena vuonna 1850. Heikoimman arvosanan lyhyt ja vankkarakenteinen Casimir sai voimistelusta.

Ehrnrooth nimitettiin samana vuonna maineikkaan Keisarillisen Henkikaartin Ulaanirykmentin kornetiksi. Hän jatkoi opintojaan Mihailovin tykistökoulussa, jossa toinen tuleva suomalaiskenraali, Vilho Petter Nenonen, tulisi opiskelemaan puoli vuosisataa myöhemmin. Ehrnrooth ylennettiin luutnantiksi vuonna 1851.

Ehrnroothin haave toteutui vuoden 1853 syksyllä, kun hän pääsi oppilaaksi tsaarivaltakunnan parhaaseen sotakorkeakouluun, Pietarin Keisarilliseen Sota-akatemiaan. Jo opintojensa aikana hänet komennettiin yleisesikuntaan. Sota-akatemian opinnot hän sai päätökseen vuonna 1856, samana vuonna, jolloin Aleksanteri II nousi valtaistuimelle.

SOTAVIIRIN KANSSA TŠETŠENIAAN

Keisari valmisteli valloitusretkeä Kaukasiaan, jossa imaami Šamil piti venäläisiä pilkkanaan. Edessään Casimirilla oli ensimmäinen sotaretki, jota ennen hän kuitenkin ehti käydä Seestassa noutamassa sotaviirinsä. Kolmikulmaisen lipun toiselle puolelle oli ommeltu Ehrnroothien vaakuna. Tunnuslauseena viirissä oli Se, joka pitää omaa elämäänsä vähäpätöisenä, on toisten elämän herra, latinaksi.

Ehrnrooth määrättiin majurin arvoisena kenraalisotamarsalkka Mihail Vorontsovin rykmentin tarkka-ampujapataljoonien komentajaksi. Venäläisten hyökkäys alkoi joulukuun 14. päivänä vuonna 1856. Hyökkäys oli tehtävä talvella, koska yhteyksiä oli helpompi ylläpitää rekien kuin rattaiden avulla.

Joukot raivasivat tiensä metrien korkuisissa kinoksissa aarniometsien läpi. Kyliä poltettiin, teitä ja siltoja rakennettiin. Ehrnroothin tarkka-ampujat joutuivat vuoden 1857 talvella parikymmentä kertaa sissien väijytyksen kohteeksi. Päiväkäskyssään tsaari suvaitsi ilmaista korkean mielihyvänsä Ehrnroothin suoritusten johdosta.

Marraskuussa sotaretki jatkui, venäläiset valtasivat tärkeän ja tarunhohtoisen Argunin solan, Tšetšenian portin. Seuraavan vuoden heinäkuussa Venäjä jatkoi hyökkäystään. Erään virran ylityksessä Ehrnroothin tarkka-ampujat kunnostautuivat.

”Tämä oli erittäin vaarallinen ja vaikea tehtävä, koska paikalla ei ollut siltaa”, rykmentin historioitsija Kazbek kirjoitti.

”Rotkon yli oli työnnetty kaksi palkkia. Rotkon syvyydessä kohisi virta voittaen pauhullaan kaikki ihmisten kurkuista lähtevät äänet. Majuri Ehrnroothin johdolla tarkka-ampujat alkoivat toinen toisensa jälkeen vihollisen tulesta välittämättä juosta virran yli vastarannalle ja sen jälkeen kiivetä vihollisen silmien alla vuoren rinnettä. Se oli järkyttävä näytelmä, joka olisi saanut puolueettomankin katsojan vapisemaan.”

Joukot valtasivat vastarannan ja vihollinen karkotettiin. Venäläisten tappioina oli kaksi kaatunutta ja kymmenen haavoittunutta sotamiestä sekä viisi kuollutta hevosta. Majuri Ehrnrooth haavoittui kiväärin luodista, joka tunkeutui vasempaan lapaluuhun.

Sidonnan jälkeen Ehrnrooth osallistui “huimapäisyyttä osoittaen” heinäkuun helteiden taisteluihin kolmena päivänä. Haavan vuoksi Ehrnrooth kuitenkin joutui jäämään pois rintamapalveluksesta vuoden 1858 loppuun saakka.

Tsaarin Venäjä seurasi nuoren majurinsa edesottamuksia. Kokonaista neljä kertaa Ehrnroothille suotiin “keisarillinen mielisuosio kunnostautumisessa taisteluissa tottelematonta vuoristokansaa vastaan”.

Imaami Šamil oli joutunut kestämättömään tilanteeseen vuoden 1859 elokuussa. Hänellä oli jäljellä neljäsataa miestä, jotka linnoittautuivat Gunibin vuoristokylään syvälle Dagestaniin. Linnoitusvuoren seinämät olivat yli kilometrin korkuiset ja kylään johti yksi ainut tie. Gunibia pidettiin valloittamattomana, mutta venäläisillä oli riveissään neljäkymmentätuhatta miestä.

Majuri Ehrnrooth osallistui hyökkäykseen, joka alkoi syyskuun 6. päivänä, vuorokautta ennen tsaarin kruunajaispäivää. Sumun suojassa ja kavaltajien opastamana venäläiset pataljoonat ryntäsivät vuoristotasanteelle. Epätasaisen taistelun jälkeen Šamil päätti viidenkymmenen jäljellä olevan taistelijan kanssa antautua. Imaami vietiin vankina Venäjälle, jonne hän myöhemmin sai perheensä luokseen.

Aleksanteri II oli toteuttanut vanhan venäläisen haaveen, rauhoittanut Tšetšenian ja Dagestanin. Hän vastaanotti Pietarissa Šamilin kunnianosoituksin ja myönsi imaamille valtion varoista elinkautisen kymmenentuhannen ruplan vuosieläkkeen.

Ehrnrooth palasi yleisesikuntaan Pietariin havaitakseen, että hänet oli ylennyksissä unohdettu. Asia korjattiin taannehtivasti ukaasilla, keisarin määräyksellä, joka oli varhennuspäivätty syyskuun 11. päiväksi 1859. Siinä todetaan, että Ehrnrooth on ylennetty everstiluutnantiksi ja että hän sai laskea virkaikänsä everstiluutnantin arvon haltijana syyskuun 9. päivästä 1858 lähtien.

Everstiluutnantti Ehrnrooth nimitettiin lisäksi Pyhän, apostolien veroisen Ruhtinas Vladimirin Ritarikunnan 4. luokan ritariksi erinomaisesta kunnosta ja urhoollisuudesta. Hänelle myönnettiin viiden kuukauden loma.

PUOLAN KAPINAA KUKISTAMASSA

Puolan itäiset osat oli vuosien 1830−1831 kapinan jälkeen liitetty Venäjään. Tsaari Aleksanteri II:lla oli 1860-luvun alussa vaikeuksia puolalaisten alamaistensa kanssa. Kapinallista maata alettiin järjestelmällisesti venäläistää.

Vuonna 1863 tsaari julisti Puolan tilanteen vuoksi “mielenosoituksellisesti” Venäjän koko armeijan liikekannalle. Ehrnrooth joutui osallistumaan Puolaa vastaan käytävään kostosotaan, hänet lähetettiin Radomiin sijoitettuun VII jalkaväkidivisioonaan.

Everstiksi ylennetty Ehrnrooth osallistui vuoden 1863 huhti-toukokuussa parin menestyksekkään ja pelätyn kapinallisjoukon kukistamiseen. Tämän jälkeen hänet nimitettiin Vitebskin jalkaväkirykmentin komentajaksi Czestochowan kauniiseen kirkkokaupunkiin. Kesä ja syksy kuluivat yhteenotoissa kapinallisten kanssa.

Ehrnrooth joutui epämiellyttäviin tehtäviin. Puolan käskynhaltijaksi ja maan vapautusliikkeen “häikäilemättömäksi ja innokkaaksi pyöveliksi” oli nimitetty Suomen entinen kenraalikuvernööri, kenraalisotamarsalkka Friedrich Wilhelm Rembert von Berg. Ehrnrooth sai käskyn vallata Jasna Góran luostari, jossa kreivi von Bergin mukaan “mitä salaisimmin” lyötiin rahaa.

Kapinallisten lehden Kronikan mukaan tuolloin Puolaan kuuluvan Vilnan kenraalikuvernööri ja “pyöveli” Mihail Muravjov valitsee “saatanallisten suunnitelmiensa toteuttajiksi mongolilaumojen johtajista arvoisiaan kätyreitä. Näihin kuuluvaksi luemme eversti Ehrnroothin. Moskovalaiset, jotka vaativat itselleen Jasna Góran pyhäinjäännöksiä, lähettivät sinne tämän etevän sotaherransa, jotta hän laillisella tavalla voisi ryöstää Pyhän neitsyen, Puolan kuningattaren aarteet.”

Kyseessä on tarunomainen pyhä musta madonna, joka puolalaisten käsityksen mukaan oli pelastanut luostarin kuin ihmeen kaupalla Ruotsin kuninkaan Kaarle X Kustaan joukkojen piiritykseltä joulupäivänä 1655. Ehrnrooth ei kuitenkaan ryöstänyt pyhättöä, vaan jätti madonnan paikoilleen.

Vuoden 1864 helmikuussa Ehrnrooth taltutti vielä yhden kapinallisjoukon ja huhtikuussa Puolan kansannousu oli kukistettu.

Eversti Ehrnrooth kutsuttiin vuonna 1866 takaisin yleisesikuntaan Pietariin. Hänet määrättiin koulutuskomitean sihteeriksi ja vuonna 1868 hänet ylennettiin 34-vuotiaana, harvinaisen nuorena, kenraalimajuriksi. Parin vuoden kuluttua hänet lähetettiin takaisin Puolaan, aluksi VII jalkaväkidivisioonan päällikön apulaiseksi. Vuoden 1873 syyskuussa hän sai komentoonsa divisioonan ensimmäisen prikaatin.

Kenraalimajuri Ehrnrooth paneutui tehtäviinsä tunnollisesti ja keisarillisia suosionosoituksia sateli. Hänelle annettiin Pyhän Annan ritarikunnan 2. luokan merkki, Pyhän Vladimirin ritarikunnan 3. luokan merkki, Pyhän Stanislavin ritarikunnan 1. luokan merkki ja lopuksi hän sai “erinomaisen innokkaasta ja hyödyllisestä palveluksesta kaikkienarmollisimmin palkkioksi 1 089 ruplaa”.

KRISTITTYJÄ PELASTAMAAN TURKIN IKEESTÄ

Venäjän armeija asetettiin jälleen liikekannalle vuoden 1876 marraskuussa. Kaikki tsaarin eteläarmeijan viisi divisioonaa sijoitettiin Bessarabiaan, nykyiseen Moldaviaan, Mustanmeren rannikolle. Aleksanteri II halusi pelastaa kristityt balkanilaiset Turkin ikeestä. Sodan ottomaanien valtakuntaa vastaan hän julisti huhtikuun 24. päivänä vuonna 1877. Venäjän kansa hurrasi.

Ehrnrooth määrättiin XI jalkaväkidivisioonan vt. päälliköksi. Venäjän armeija marssi Turkin vasallivaltion Romanian läpi kohti Bulgariaa. Kesäkuun 27. päivänä venäläiset ylittivät Tonavan ja olivat Bulgarian maaperällä. Ylitystä edeltäneessä taistelussa kenraali Ehrnrooth haavoittui turkkilaisten luodista kaulaan. Jos luoti olisi lävistänyt kurkun, haava olisi ehkä ollut kuolettava. Kenraalin onneksi näin ei käynyt.

Marssi läpi Bulgarian jatkui. Ehrnrooth ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin divisioonan päälliköksi “kunnostautumisesta turkkilaisia vastaan käydyissä taisteluissa”. Tammikuun 26. päivänä vuonna 1878 Ehrnroothin divisioona valtasi Osman-Bazarin kaupungin.

”Turkkilaisten joukkojen lähtiessä kaupungista täällä vallitsi hirmuvalta, eivätkä bulgaarit uskaltaneet tulla ulos taloistaan”, Ehrnrooth kirjoitti. ”Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koko turkkilainen väestö on hengissä, bulgaarit vastaanottivat meidät vapauttajina.”

Sota läheni loppuaan, turkkilaiset perääntyivät koko rintamalla, polttivat kylät ja kaupungit. Aselepo solmittiin tammikuun 31. päivänä. Venäjälle retki maksoi 172 000 kaatunutta ja viisisataa miljoonaa ruplaa. Ehrnroothista tuli Itä-Bulgarian Sumlan piirikunnan siviilihallinnon johtaja.

Huhtikuussa kenraaliluutnantti Ehrnroothin divisioona sai salaisen käskyn marssia Bulgariasta Romaniaan ja miehittää Bukarest. Venäläiset eivät kuitenkaan muiden suurvaltojen reaktion pelossa toteuttaneet aietta ja divisioona palasi Venäjälle.

BULGARIAN SOTAMINISTERIKSI

Turkkilaisten ikeestä vapautettu Bulgaria oli nyt ainakin muodollisesti itsenäinen. Maan kansalliskokous hyväksyi vuoden 1879 keväällä Euroopan vapaamielisimmän valtiosäännön. Ruhtinaakseen kokous valitsi tsaari Aleksanteri II:n toivomuksesta hänen serkkunsa, Battenbergin prinssi Aleksanterin Hessenistä.

Niin ikään tsaarin toivomuksesta ruhtinas nimitti sotaministeriksi venäläisen kenraali Parenzovin.

”Tämä tuli tunnetuksi ennen kaikkea hillittömistä juomatavoistaan ja ruhtinasta kohtaan avoimesti osoittamastaan halveksunnasta”, Magnus Ehrnrooth toteaa kirjassaan Casimir Ehrnrooth, kolmen Aleksanterin uskollinen palvelija.

Tsaari nimitti vuoden 1880 maaliskuussa Casimir Ehrnroothin Parenzovin tilalle Bulgarian sotaministeriksi. 46-vuotiaan Ehrnroothin etuna oli suomalaisuus, Euroopan lehdistö ei päässyt syyttämään tsaaria panslavismista, slaavilaisten kansojen yhdistämisestä Venäjän alaisuuteen. Ehrnroothin keskeisiä tehtäviä oli toimia ruhtinaan neuvonantajana ja rakentaa Bulgarialle uskottavat sotavoimat.

Sotaministeri Ehrnroothin ensimmäisenä sotilaallisena tehtävänä oli kukistaa Itä-Bulgariaa vainoavat rosvojoukot. Ehrnrooth sai sobranjalta, maan kansanedustuslaitokselta, rajattomat valtuudet ja matkusti alueelle. Sumlan varuskuntakaupungissa hän antoi tiukan julistuksen.

“Minä, Sotaministeri, jolla on valtuus kukistaa rosvous Itä-Bulgariassa, kehotan rauhallista väestöä tällä paikkakunnalla, joka nyt on julistettu sotatilaan, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta avustamaan minua, kun minä ryhdyn palauttamaan yleistä turvallisuutta. Minä kohtelen kaikkia ankarasti, mutta samanlaisesti. Kunnolliset voivat rauhoittua! Pahansuovat pelätkööt!”

Järjestyksen palauttaminen kävi nopeasti. Ehrnrooth nimitti jokaiseen piirikuntaan sotilaspäällikön, antoi tälle tiukat määräykset ja ohjeet rangaistuksista sekä lähti tarkastusmatkalle. Kun hän saapui Osman-Bazariin, jonka oli vapauttanut turkkilaisista kaksi vuotta aikaisemmin, hänet otettiin sankarina vastaan.

”Me emme voi emmekä tahdo peittää kiitollisuuttamme, että Te olette saanut piirissämme esiintyneet rosvouksen päättymään”, tervetuliaispuheessa sanottiin. ”Eläkööt Teidän nimenne ja Teidän tekonne kauan.”

Ehrnroothin menetelmä oli yksinkertainen. Ryövärit jotka antautuivat vapaaehtoisesti ja luovuttivat aseensa, eivätkä olleet tehneet murhia, armahdettiin tutkimusten jälkeen. Eräänä päivänä sotaoikeuden puheenjohtaja sähkötti Ehrnroothille Sofiaan tuominneensa erään rosvon kuolemaan santarmin murhasta. Tuomari pyysi Ehrnroothia vahvistamaan tuomion.

”Hirtettäköön”, oli Ehrnroothin vastaus. Kesän lopulla rauha oli palautettu ja Ehrnrooth sai keskittyä rakentamaan maan armeijaa ja toimimaan ruhtinas Aleksanterin neuvonantajana.

Tsaari Aleksanteri II joutui nihilistien pommiattentaatin uhriksi maaliskuun 13. päivänä vuonna 1881. Murha teki sekä Bulgarian että Ehrnroothin aseman epävakaaksi.

Bulgarian ruhtinas Aleksanteri, joka vastusti maan vapaamielistä valtiosääntöä, koska ei kyennyt taivuttamaan sobranjaa tahtoonsa, halusi kumota valtiosäännön. Tuekseen hän sai Ehrnroothin, sillä ehdolla, että kaikki tehdään laillisesti, ilman väkivaltaista vallankaappausta.

Ruhtinas Aleksanteri antoi kansalleen kaksi vaihtoehtoa: Joko valtiosääntö kumotaan määräajaksi tai hän luopuu valtaistuimestaan. Ehrnrooth muodosti väliaikaisen hallituksen ja valtiosääntöasiassa järjestettiin vaalit. Ruhtinas sai pitää istuimensa.

Vaalien jälkeen Ehrnrooth, aikaisemman päätöksensä mukaisesti, lähti Bulgariasta. ”Esitän Teille, Casimir Gustavovitš, sydämellisen kiitokseni”, ruhtinas Aleksanteri sanoi. ”Olen vakuuttunut siitä, että teen sen koko maan, niin sotajoukkojeni kuin Bulgarian kansan nimissä. Täällä ei ole ollut ketään, joka olisi pystynyt siihen, minkä Te olette tehnyt maan hyväksi.”

Ainakin armeija oli kunnossa. Vuoden 1885 marraskuussa Serbia julisti Bulgarialle sodan. Ruhtinas Aleksanterin armeija löi täydellisesti serbit yhdessätoista päivässä. Aleksanteri olisi saman tien marssinut innostuneiden joukkojensa kanssa Belgradiin, jollei Itävalta asiaan puuttumalla olisi pakottanut Bulgarian armeijan pysähtymään.

SUOMEN VALTIOSIHTEERIN VIRASTOON

Uusi tsaari Aleksanteri III nimitti Ehrnroothin vuoden 1881 syksyllä Pietarissa Suomen asioita hoitavan ministerivaltiosihteerin Theodor Bruunin apulaiseksi, monen suomalaisen harmiksi. Ehrnroothilla oli Suomessa Bulgarian “diktaattorin” maine.

Ehrnrooth oli tyytyväinen siirtyessään sotilasuralta siviilivirkaan. Mutta pian hän kohtasi tylyn todellisuuden. Ristiriitoja oli yllin kyllin, sekä Suomen sisäisiä että Suomen suhteissa Venäjään.

Vuoden 1888 marraskuussa Ehrnrooth nimitettiin ministerivaltiosihteeriksi edesmenneen Bruunin tilalle. Käytännössä Ehrnrooth oli hoitanut virkaa jo pidempään. Ristiriitoihin kyllästyneenä hän pyysi eroa keväällä 1891. Tsaari suostui vastahakoisesti eronpyyntöön.

57-vuotias Ehrnrooth ei halunnut Puolaan, missä hänelle oli varattu armeijakunnan komentajan paikka, vaan hän matkusti Suomeen palveltuaan Venäjää neljä vuosikymmentä.

Ehrnrooth eristäytyi Seestaan eikä suuremmin välittänyt maailman menosta. ”On käsittämätöntä, miten hyvin viihdyn ilman Nya Presseniä ja Hufvudstadsbladetia”, kenraali kirjoitti sisarelleen Adèlelle. ”Eritoten, kun niiden paperista ei voi antaa samaa arvosanaa kuin van Houtenin kaakaolle (käytössä paras ja ajan mittaan halvin).”

”Mitä tapahtuu Mustallamerellä, Konstantinopolissa ja kaikkialla Ahtialan ja Härkälän kylien rajojen ulkopuolella, on minusta mitätöntä.”

Ehrnrooth syventyi kirjallisuuteen ja etenkin Pohjoismaiden historiaan sekä matemaattisten ongelmien ratkaisuun. Vuoden 1892 syksyllä hän päätti muuttaa Seestasta Helsinkiin. Hänen asuntonsa sijaitsi osoitteessa Bulevardi 12, joka tuolloin oli “äärimmäisen uudenaikainen kivikartano”. Rakennusta sanottiin Ekelundin taloksi, nykyisin siinä sijaitsee WSOY:n pääkonttori.

Kenraaliluutnantti Casimir Ehrnrooth kuoli Helsingissä helmikuun 15 päivänä vuonna 1913. Hänet on haudattu Nastolaan.

CASIMIR OLI HYVÄ JA ARVOSTETTU SETÄ

Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth oli syntynyt vuonna 1905 ja kenraaliluutnantti Casimir Ehrnrooth kuoli vuonna 1913. Siitä huolimatta Adolf Ehrnroothilla on tarkat, henkilökohtaiset muistot Casimir-sedästä.

”Olin useimmiten suuren lapsijoukon nuorin ja siksi ehkä hieman varhaiskypsä. Sain kokea enemmän kuin lapset yleensä. Tulin olleeksi mukana vuosittaisilla vierailuilla Casimir-sedän omistuksessa olevan Seestan perhekartanon tilaisuuksissa. Matkustaminen tuohon aikaan oli erilaista kuin nykyään. Rautatie oli hidas, tiet olivat huonot. Isäni tosin oli autoilija, yksi ensimmäisistä, joten matkustimme 1910-luvulla usein autolla Seestaan.”

”Kerran päivällispöydän ääressä istui 20−30 henkeä. Lapset istuivat sivupöydän ympärillä, minä heidän joukossaan. Joku nuoremmista tädeistäni tai sukulaisistani huomautti Casimirille, ettei hänen pieni poikansa juo viiniä. Casimir-setä, kaikkien iloksi, korotti ääntään: Sellaisesta, joka ei nuorena opi juomaan punaviiniä, tulee isona juoppo.”

”Tämä oli hänelle tyypillinen pila, jonka hän suvun vanhimpana salli itselleen. Naimattomana hän piti hyvää huolta veljenpoikiensa vaimoista, joista yksi oli äitini. Hän tarjosi heille matkoja muun muassa Wiesbadeniin ja Karlsbadiin. Hän kuulemma oli hurmaava isäntä nuorille naispuolisille sukulaisilleen.”

Casimir muisti sukulaisiaan myös joululahjoilla. ”Jos oli hänen suosiossaan, saattoi saada jopa kultaisen kahdenkymmenen markan kolikon. Se oli paljon rahaa siihen aikaan. Nuoremmat saivat kymmenen markan kultakolikon, kaikki saivat jotain.”

”Taisi olla vuonna 1912, jolloin sain kahdenkymmenen markan kultakolikon. Rahalla ostin ensimmäisen oman salonkikiväärini. Sillä ammuin monen monta rottaa talleilla, mansikkamaalla ruokailemassa olevia rastaita ja muutakin. Villikissaakin yritin ja kerran taisin osua tavallisen kissaan, huonosti.”

“Kyllä se Tom-koira on villi”, ihmiset sanoivat. “Se on purrut pyöreän reiän Mikko-kissan korvaan.”

Adolf Ehrnrooth hymyili. ”Taisi olla Casimir-sedän salonkikiväärin aiheuttama luodinreikä.”

”Syksyisin, talvisin ja keväisin kävimme sukupäivällisillä hänen Bulevardin asunnollaan, joka sijaitsee Vanhankirkon puiston laidalla saksalaisten vapaussodan sankarihautaa vastapäätä.”

”Minulla on hyvät muistot hänestä. Hän oli historian suurmies, mutta eihän 7−9 -vuotias pikkupoika voinut sitä tietää. Hän oli enemmänkin hyvä ja arvostettu setä, joka aina muisti lapsia ja myös tuli toimeen lasten kanssa.”

Lähde: Magnus Ehrnrooth: Casimir Ehrnrooth, kolmen Aleksanterin - kahden tsaarin ja yhden ruhtinaan - uskollinen palvelija, Otava 1967.

Teksti: Robert Brantberg 1998, 2009