|
Väinö
Alpiin Hämäläinen 1920−2005 |
Robert Brantberg
Sotasankarit
21
suomalaisen sotasankarin
elämäkerta 288
sivua ja kuvaliite |
Sotilasmestari Väinö Hämäläinen
Tyrjän ja Äyräpään taistelija
Everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin jalkaväkirykmentti 7 taistelee Suomen olemassaolon puolesta Karjalankannaksella keskiviikkona heinäkuun 5. päivänä vuonna 1944.
Vihollinen murtautuu Vuoksen rannalla Äyräpäässä suomalaisten sillanpääasemaan, jääkärijoukkue komennetaan vastaiskuun.
”Kävimme päälle kuin paholaiset”, ryhmänjohtaja Väinö Hämäläinen kertoi. ”Pian ensimmäiset vihollisasemat olivat meidän hallussa.”
Jääkärit valtaavat viholliselta kaksi konekivääriä. ”Käänsimme ne ympäri. Paahdoin sen kuin ehdin vetäytyvää hyökkääjää. Siitä suoaukeasta tuli viimeinen monelle viholliselle.”
Taistelut jatkuvat, jääkärit onnistuvat panssarinyrkin avulla karkoittamaan hankalan vihollispanssarin. ”Siekailematta syöksyimme lähitaisteluun. Vyörytys oli verinen, mutta hyökkäys oli niin raju, että tukikohta oli pian hallussamme.”
Puna-armeijan suurhyökkäystä oli jatkunut lähes neljä viikkoa keskiviikkona 6. päivänä heinäkuuta vuonna 1944. Jalkaväkirykmentti 7 oli ankarasti taistellen vetäytynyt Siiranmäen kautta Vuoksen rannalle.
Toisen pataljoonan jääkärijoukkue oli myöhään edellisen päivän iltana ollut varmistamassa pioneerien miinoitusta Äyräpäässä Vuoksen etelärannalla. Aamuyöllä he palasivat Vuosalmelle virran pohjoispuolelle. Tilanne näytti rauhalliselta, miehet painuvat riiheen nukkumaan.
KUOLEVIA MIEHIÄ TUKKIEN VARASSA
”Äkkiä heräsimme”, Väinö Hämäläinen kertoi. ”Helvetti oli valloillaan.”
Vihollinen oli murtautunut Äyräpäässä suomalaisten asemiin. Joukkue sai käskyn lähteä vastaiskuun. Miehet lähtivät pyörillään lossirannalle.
”Vihollisen tykistö ampui myös pohjoisrantaa ja jo pyörämarssin aikana tuli tappioita. Lossirannalla ja virralla oli täysi sekasorto.”
Haavoittuneet valittivat ja kranaatteja tuli joka puolelle. Virralla oli kuolevia miehiä tukkien varassa ja pirstoutuneissa veneissä.
”Nostimme ehjistä veneistä haavoittuneet rannalle ja soudimme kiireesti sillanpääasemaan.”
Joukkue pääsi Vuoksen yli ja ryhmittyi vastaiskuun. Rumputuli oli möyhentänyt viholliselle etenemistiet ensimmäisen pataljoonan komentopaikan molemmin puolin melkein rannalle asti. Jääkärit lähtivät rynnäkköön erään vanhan myllyn takaa ja valtasivat ensimmäiset vihollisasemat.
”Pyydystin kiusallisen konepistooliampujan puusta. Heti perään pääsimme vihollispesäkkeelle.”
”Valtasin korpraali Nikkisen kanssa kaksi konekivääriä. Korpraalin konekivääri tikitti vain kertatulta, sain omani toimimaan kestona. Paahdoin sen kuin ehdin vetäytyvää vihollista, jota takoi myös oma tykistömme.”
Mansikkamäen tukikohta oli vihollisen hallussa. Mäellä oli myös panssarivaunu. Tukikohdan edessä oli aukea, jota tuli-iskut möyhensivät.
”Onko kenelläkään nyrkkiä tai kauhua?” Hämäläinen huusi taaksepäin.
Paikalle juoksi kersantti panssarinyrkki kainalossaan. Vaunu oli kuitenkin nyrkin kantomatkan ulkopuolella ja aukealle meno olisi ollut itsemurha.
”Mitä tehdään?” kersantti huusi.
”Ammu hitossa vaikka et yltäisikään”, Hämäläinen vastasi. ”Tiedä vaikka miehistö säikähtäisi ja lähtisi kolistelemaan mäeltä pois.”
Kersantti laukaisi nyrkin pitkästä etäisyydestä huolimatta. Samalla hetkellä panssarin pikatykki avasi tulen kohti suomalaisia.
”Mutta osumat tulivat eteemme. Multasade peitti meidät, kukaan ei vahingoittunut.”
Vihollisvaunu pakeni paikalta, miehistö tiesi panssarinyrkin tehon. Jääkärit syöksyivät siekailematta lähitaisteluun. Vyörytyksestä tuli verinen.
”Olimme hurjassa hyökkäysvimmassa”, Hämäläinen kertoi. ”Isku oli niin raju, että tukikohta oli pian hallussamme.”
Suomalaiset saivat saaliikseen neljä konekivääriä, suuret määrät keveitä aseita ja useita vankeja, joukossa haavoittunut kapteeni.
”Hänellä oli kartta, jossa oli tärkeitä merkintöjä. Sillanpäätä vastaan oli hyökännyt joukkoja kahdesta punadivisioonasta ja jälki oli sen mukaista. Eipä silti, kyllä jääkärijoukkuekin pystyy paljoon, kunhan miehet panevat hihat heilumaan.”
Ryhmänjohtaja Hämäläinen ylennettiin kersantiksi ja hän sai komentoonsa koko jääkärijoukkueen. Loppuvuonna hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.
TYRJÄN RYKMENTTIIN
Tuleva Mannerheim-ristin ritari Väinö Alpiin Hämäläinen syntyi maaliskuun 1. päivänä vuonna 1920 Kerimäellä Etelä-Savossa. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Pekka Hämäläinen ja Helmi Maria o.s. Karjalainen.
Perheessä oli kahdeksan poikaa ja neljä tytärtä. Väinö oli sarjan toiseksi nuorin. Kansankoulun hän kävi Kerimäellä.
Väinö Hämäläinen meni syksyllä 1940 alokkaaksi Ilmajoelle. Asevelvollisuusaikanaan hän kävi aliupseerikoulun vuoden 1941 keväällä ja ylennettiin korpraaliksi.
Vuoden 1941 alkukesällä Suomessa valmistauduttiin uuteen sotaan. Eversti Armas Kempin jalkaväkirykmentti 7:n liikekannallepanopäivä oli kesäkuun 11. päivä. Rykmentin toinen pataljoona koottiin varusmiehistä. Väinö Hämäläinen määrättiin pataljoonan jääkärijoukkueeseen.
Suomalaisten yleishyökkäyksen oli määrä alkaa Laatokan pohjoispuolella, Karjalan kannas saisi odottaa vuoroaan elokuun alkuun asti. Mutta 2. divisioonan komentaja, eversti Aarne Blick halusi parantaa hyökkäysasemiaan jo ennen sitä. Vihollisasemia lähdettiin valtaamaan jo illalla kesäkuun 30. päivänä. Jalkaväkirykmentti 7 eteni taistellen yöllä ja seuraavana päivänä vajaat kymmenen kilometriä Tyrjän kylän laitamille, jonne hyökkäys pysäytettiin.
Jalkaväkirykmentti 7:n sota muuttui asemasodan kaltaiseksi kuukauden ajaksi vaikka kiivaita kahakoita käytiinkin.
PELKÄÄMÄTÖN KONEPISTOOLIMIES
Jääkäri Hämäläinen kunnostautui heinäkuun aikana tiedusteluretkillä vihollisen selustaan ja hän tuli tunnetuksi pelkäämättömänä konepistoolimiehenä. Eräällä vänrikki Hannes Sihvon johdolla tehdyllä kolmen vuorokauden partiomatkalla saatiin arvokkaita tietoja tulevaa etenemistä varten.
”Partiot valittiin vapaaehtoisista erityisellä huolella”, Blickin divisioonan esikuntapäällikkönä toiminut majuri Adolf Ehrnrooth kertoi. ”Korpraali Hämäläinen pääsi jo silloin rohkeana ja neuvokkaana miehenä mukaan.”
Hämäläinen osallistui myös taisteluihin niin sanotusta Korsukukkulasta. Se oli vihollisen lujasti linnoitettu tukikohta, jossa oli useita konekivääripesäkkeitä. Ensimmäisen kerran kukkula vallattiin vänrikki Sihvon johdolla heinäkuun 6. päivän iltana. Saaliiksi suomalaiset saivat seitsemän konekivääriä ja runsaasti muita aseita ja tarvikkeita.
Vihollinen sai vastahyökkäyksellä Korsukukkulan takaisin haltuunsa, mutta vänrikki Sihvon porukka valtasi sen uudelleen heinäkuun 16. päivänä. Kukkula jouduttiin valtaamaan vielä kolmannen kerran.
”Hämäläinen oli mukana joka valtauksessa”, Ehrnrooth kertoi. ”Hänelle annettiin erityistunnustus toiminnastaan konepistoolimiehenä.”
TYRJÄN VALTAUS
Taisteluosasto Kemppi, vahvennettu jalkaväkirykmentti 7, lähti valtaamaan Tyrjää torstaina heinäkuun 31. päivänä kello 12.30 puolen tunnin tulivalmistelun jälkeen. Tykistö syyti vihollisen niskaan peräti kolmetuhatta kranaattia.
Taistelun loppuvaiheessa elokuun 3. päivän iltana jääkärijoukkue sai tehtäväkseen kiertää Iilampi ja hyökätä korsuihin ja bunkkereihin pesiytyneen vihollisen selkään. Näissä taisteluissa Hämäläinen haavoittui.
”Nelipäiväisten taistelujen aikana joukkue oli jatkuvasti partioinnissa ja toimi iskuosastona”, Ehrnrooth kertoi. ”Korpraali Hämäläinen kannusti reippaalla ja uupumattomalla toiminnallaan muita ryhmään kuuluvia.”
Rykmentti valtasi Tyrjän tienristeyksen. Motissa kaatui yhden päivän aikana 250 venäläistä sotilasta. Myös suomalaisten tappiot olivat raskaat. Jalkaväkirykmentti 7 menetti Tyrjän taistelussa kaatuneina 147 ja haavoittuneina 612 miestä. Taisteluissa kaatui myös jääkärijoukkueen johtaja, vänrikki Hannes Sihvo, 21.
”Sihvo kaatui joukkonsa kärjessä”, Hämäläinen kertoi. ”Hän oli erinomainen johtaja ja taistelija.”
”Hänen esimerkkinsä vaikutti siihen, että jääkärijoukkueesta kehittyi nopeasti taitava ja raudanluja taistelujoukko.”
Rykmentti oli taistellut loistavasti, tie Laatokalle oli avattu. Hyökkäys jatkui Ihalan ja Jaakkiman kautta Lahdenpohjaan Laatokan rannalle.
Tyrjän valtauksen jälkeen jalkaväkirykmentti 7:ää ryhdyttiin kutsumaan Tyrjän rykmentiksi. Elokuun 16. päivänä Hämäläinen sai alikersantin natsat.
Rykmentti siirrettiin Keski-Kannakselle ja jatkoi hyökkäystään vanhan rajan yli Ohdan aukeille.
OJASEN BUNKKERI
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim kieltäytyi osallistumasta saksalaisten rinnalla Leningradin valloitukseen. Alkoi asemasota. Kunnianhimoinen divisioonankomentaja, vastaleivottu kenraalimajuri Aarne Blick, halusi saada jotain näkyvää aikaiseksi. Oivan kohteen tarjosi legendaarinen Ojasen bunkkeri. Se oli vihollisen mahtava linnoitettu tukikohta linjojen edessä, niin sanottu istrebitelj, hävittäjä, jolle ei tykistökään mahtanut mitään.
Edellisen vuoden syksyllä kapteeni Aimo Ojanen ja luutnantti Sulo Viuhkonen olivat yrittäneet valloittaa bunkkerin. Ojanen kaatui ja jäi roikkumaan piikkilankaesteeseen “kuin kuollut lintu”.
Ojasen bunkkeri oli piikki kenraali Aarne Blickin lihassa. Hän soitti eversti Armas Kempille.
”Ojasen bunkkeri on vallattava ja tuhottava vielä maaliskuun aikana.”
Kempille tuli kiire, oli maaliskuun 30. päivä. Liikkeelle päästiin kuitenkin vasta aprillipäivänä. Kemppi pani asialle tuhoojaosaston ja varmistusryhmät. Osaston kohteena oli itse bunkkeri ja alikersantti Hämäläisen ryhmän tehtävänä oli varmistaa oikea sivusta.
”Ryhmä vyörytti vihollisen taisteluhautaa noin sataviisikymmentä metriä”, Ehrnrooth kertoi. ”Miehet räjäyttivät kaksi asuinkorsua asukkaineen ja he pitivät asemansa tunnin erittäin kovan painostuksen alla. Näin Hämäläisen ryhmä teki tyhjäksi vihollisen aikomuksen katkaista tuhoojaosaston paluutie.”
”Alikersantti Hämäläinen vetäytyi ryhmineen omalle puolelle vasta kun tuhoojaosasto oli poistunut ja bunkkeri räjähtänyt. Ryhmä tuotti retkellään viholliselle noin kolmenkymmenen miehen tappiot.”
Retken omat kokonaistappiot olivat kolme kaatunutta ja viisi haavoittunutta. Blick oli tyytyväinen.
ASEMASOTAA OHDAN LOHKOLLA
Eversti Ehrnrooth sai Kempin jälkeen vuoden 1943 tammikuussa komentoonsa Tyrjän rykmentin, joka edelleen miehitti suomalaisten asemia Ohdan lohkolla Keski-Kannaksella. Asemasodan aikana suomalaiset tekivät partioreissuja ja tihuretkiä vihollisen puolelle. Alikersantti Hämäläinen oli innokas osallistuja.
Syyskuun 1. päivänä Hämäläinen oli luutnantti Terho Könösen johtaman tuhoojapartion mukana vihollisen asemissa.
”Alikersantti Hämäläinen johti ryhmää, joka tuhosi korsun miehistöineen ja ammusvaraston”, Ehrnrooth kertoi.
Ohdan keskilohko oli avointa ja tasaista maastoa, tiet olivat harvassa. Mutta aukean pohjoispuolella oli kilometrin levyinen niin sanottu Kuvajan metsä. Se oli houkutteleva kohde, jossa jääkärijoukkue jatkuvasti partioi. Hämäläinen oli aina mukana näillä retkillä.
”Kun ryhmä joutui vihollisen väijytykseen tai saarretuksi Hämäläinen oli neuvokkuudellaan ja rohkeudellaan tilanteen tasalla. Hän ohjasi aina partionsa omalle puolelle ja tuotti viholliselle jatkuvasti tuntuvia tappioita.”
VYÖRYTTI ASEMIA HÄIKÄILEMÄTTÖMÄSTI
Tyrjän rykmentti oli Ohdan lohkolla kesäkuun 9. päivänä vuonna 1944, jolloin puna-armeijan suurhyökkäys alkoi. Heti ensimmäisenä päivänä Hämäläinen ja neljä hänen miehistään kunnostautuivat noutamalla välimaastosta suomalaisten jättämän raskaan kranaatinheittimen omalle puolelle.
Rykmentti joutui vetäytymään Vuokselle. Kesäkuun 15. päivänä suomalaiset tekivät vastaiskun vihollisen hyökkäyskiilan läpi Siiranmäellä.
”Alikersantti Hämäläinen johti jääkäriryhmää kylmäverisesti”, Ehrnrooth kertoi. ”Hän vyörytti häikäilemättömästi ryhmänsä kärjessä vihollisen asemia konepistoolilla ja käsikranaateilla. Näissä taisteluissa Hämäläinen tuhosi henkilökohtaisesti noin parikymmentä vihollista.”
Hämäläisen ryhmä oli tilapäisesti alistettu 6. komppanialle kesäkuun 26. päivänä. Hämäläinen sai tietää, että Jalkaväkirykmentti 49:n lohkolla oli viisi panssarivaunua, joista kolme oli päässyt suomalaisten asemiin.
”Hämäläinen lähti heti vapaaehtoisesti kahden miehen kanssa tuhoamaan vaunuja panssarikauhulla”, Ehrnrooth kertoi. ”Panssareita ei saatu tuhottua, mutta ne vetäytyivät heti, kun huomasivat, että niitä ahdistettiin.”
Tyrjän rykmentti taisteli heinäkuun 6. päivänä Vuoksen pohjoisrannalla Äyräpäässä. Hämäläinen huomasi, että etumaastossa liikkuu hyökkäysvaunuja. Ne olivat kuitenkin ampumamatkan ulkopuolella. Hämäläinen ja kaksi muuta miestä ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi.
He ryömivät noin sata metriä asemien eteen ja ampuivat kauhulla. Vaunuun ei kuitenkaan osunut ja se vetäytyi noin viisikymmentä metriä. Miehet jatkoivat ryömimistä eteenpäin, mutta törmäsivät vihollisen väijytykseen. He onnistuivat vetäytymään ilman tappioita.
Heinäkuun 7. päivänä asemien eteen ajoi vihollisen rynnäkkötykkejä. Hämäläinen lähti jälleen kahden miehen kanssa ryömimään noin kolmesataa metriä asemien eteen. He osuivat kauhulla yhteen vaunuun, jolloin kaikki viisi vetäytyivät.
Kuudes komppania yritti vastaiskua Vuosalmella 9. päivänä heinäkuuta. Hyökkäys tyrehtyi, kun vihollinen avasi tulen kolmella konekiväärillä, yhdellä panssarintorjuntakiväärillä ja yhdellä pikakiväärillä. Mukana hyökkäyksessä oli myös alikersantti Hämäläisen johtama jääkärijoukkue.
”Hämäläinen johdatti oma-aloitteisesti jääkärijoukkueensa nopeasti metsän kautta vihollisen oikeaan sivustaan”, Ehrnrooth kertoi. ”Hän sai aikaan ryssissä pakokauhun. Vihollinen jätti jälkeensä kolme konekivääriä ja yhden pikakiväärin.”
Komppania pääsi tavoitteeseensa.
Neljä päivää myöhemmin jääkärijoukkue oli edelleen alikersantti Hämäläisen komennossa. Vihollinen pääsi selustaan ja suomalaiset päättivät tehdä vastaiskun. Matkaan lähetettiin Hämäläisen joukkue sekä vänrikki Sikiön johdolla kaksi joukkuetta 7. komppaniasta.
Sikiö haavoittui hyökkäyksen alussa. Hämäläinen määrättiin johtamaan koko vastahyökkäystä. Saaliiksi suomalaiset saivat muun muassa kaksi konekivääriä ja yhden pienoisheittimen.
Hämäläinen saavutti joukkueensa ja esimiestensä kunnioituksen siinä määrin, että hänet ylennettiin kersantiksi ja sai pysyvästi jääkärijoukkueen johtoonsa.
”Kaikissa tilanteissa hän on aina johtanut joukkonsa ihmeteltävällä taitavuudella verrattomiin menestyksiin”, Ehrnrooth kirjoitti esittäessään Mannerheim-ristiä Hämäläiselle. ”Hän on osoittanut aina ja kaikkialla olevansa valmis vapaaehtoisesti minkälaiseen tehtävään hyvänsä.”
Ylipäällikkö nimitti Väinö Hämäläisen Mannerheim-ristin ritariksi numero 167 joulukuun 21. päivänä vuonna 1944.
TURHA ÄKSEERAAMINEN POIS
Väinö Hämäläinen oli Suomen kokeneimpia aliupseereja. Hänellä oli selkeät näkemykset varusmiesten koulutuksesta.
”Haluan korostaa kovan ja mahdollisimman totuudenmukaisen taistelukoulutuksen merkitystä”, Hämäläinen sanoi. ”Sen on kuitenkin oltava rehtiä ja miehiä kannustavaa. Siinä ei ole sijaa turhalle äkseeraamiselle, pikkumaisuudelle eikä nuuskimiselle.”
”Kovalla ja tehokkaalla taistelukoulutuksella kasvatetaan valiotaistelijoita, joista voidaan tarvittaessa muodostaa tehokkaita iskuosastoja. Tällaiset osastot osoittivat voimansa muun muassa Tyrjässä, Siiranmäessä, Äyräpäässä ja Vuosalmella.”
Hämäläinen halusi myös kiinnittää huomiota esimiehen ja alaisten suhteeseen. Hän oli hyvin paljon samoilla linjoilla esimerkiksi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin kanssa.
”Esimiesten ja alaisten läheinen suhde ja luottamus sekä toistensa arvostaminen ovat perusedellytyksiä joukon me-hengen syntymiselle”, Hämäläinen sanoi. ”Esimiehen oma esimerkki on aivan ratkaiseva. Tärkeää on myös kertoa alijohtajille ja miehille miksi on tehtävä tietyllä tavalla.”
”Eversti Armas Kemppi loi omalla rohkeudellaan ja esimerkillään Tyrjän rykmentin hengen ja lujan taistelutahdon. Eversti Adolf Ehrnrooth piti samoilla ominaisuuksilla henkeä yllä ja vielä parantelikin sitä.”
SOTIEN JÄLKEEN
Hämäläinen meni naimisiin vuoden 1944 syksyllä Aili Maria o.s. Vesikon kanssa Ruokolahden kirkossa. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Reino Tapani vuonna 1945 ja Pekka Juhani vuonna 1947.
Hämäläinen palasi armeijan leipiin syyskuun 1. päivänä vuonna 1950. Hän pääsi Tuusulan taistelukoulun viestivaraston hoitajaksi ja ylennettiin kolmen vuoden jälkeen ylikersantiksi. Vuonna 1955 seurasi vääpelin natsat. Taistelukoulussa hän oli vuoteen 1962.
Tämän jälkeen Hämäläinen siirtyi pääesikunnan viestiosastolle. Sotilasmestariksi hänet ylennettiin vuoden 1965 syyskuussa. Hämäläinen toimi viestiasentajien esimiehenä Helsingin sotilaspiirin esikunnassa vuosina 1967−1971.
Väinö Hämäläisen vaimo kuoli vuonna 1985.
Hämäläinen harrasti vapaa-aikanaan kalastusta. ”Lenkkeilin ja urheilin vuoteen 1987, jolloin toinen keuhko poistettiin”, Hämäläinen kertoi.
Hämäläinen toimi Mannerheim-ristin ritarien säätiön hallituksessa.
Sotilasmestari ja Mannerheim-ristin ritari Väinö Hämäläinen kuoli Tuusulassa lokakuun 26. päivänä vuonna 2005. Hänet on haudattu Paijarin hautausmaalle.
Lähteitä: Joppe Karhunen: Taistelujen miehet, WSOY 1972. Matti Koskimaa: Tyrjän rykmentti, WSOY 1996.
Teksti: Robert Brantberg 2000, 2009