|
Harald Storbacka
1915−1990 SA-kuva |
21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
240
sivua suurikokoinen,
kuvitettu |
|
Mannerheim-ristin ritari, ylivääpeli Harald Storbacka
Syöksyryhmän johtaja
Suomalaisten hyökkäys on vuoden 1941
syyskuussa edennyt Aunuksen Karjalaan. Everstiluutnantti Nils Roosin Vaasan
ruotsinkielisistä miehistä koottu jalkaväkirykmentti 61 taistelee Jandeban
maastossa Keski-Syvärillä.
Venäläinen
kolmenkymmenen tonnin hyökkäysvaunu jää lokakuun toisena päivänä kesken
taistelun jumiin noin sataviisikymmentä metriä suomalaisten linjojen edessä.
Yltiöpäinen vääpeli
Harald Storbacka ei malta pysyä aloillaan. Hän pyytää omasta aloitteestaan
kaverin mukaan. He ottavat mukaansa kasapanokset ja etenevät voimakkaassa
tulituksessa kohti vaunua. Kasapanokset lentävät, kuuluu kaksi voimakasta räjähdystä,
mutta hyökkäysvaunu ei tuhoudu kokonaan.
Miehet pääsevät ehjänä
takaisin suomalaisten asemiin. Storbacka ei kuitenkaan ole tyytyväinen
saavutukseen. Hän ottaa mukaansa uuden kasapanoksen ja lähtee yksin etenemään
kohti rampaa vaunua. Tulitus on edelleen kiivasta. Tällä kertaa
vihollispanssari tuhoutuu täydellisesti.
Myöhemmin samana päivänä vihollinen
tekee kahden panssarivaunun tukemana vastahyökkäyksen Jandeban rautatiesillan
itäpuolella. Storbacka on asemissa lähitorjuntaryhmänsä kanssa. Vääpeli huomaa
panssarintorjuntatykin, joka ei vielä ole avannut tulta.
Tilanne on uhkaava,
toinen panssarivaunuista on jo päässyt joen yli. Storbacka ei jahkaile. Hän
juoksee panssarintorjuntatykille ja täräyttää viisi kranaattia kohti vaunua.
Vihollispanssari syttyy tuleen ja toinen vaunu vetäytyy. Hyökkäys tyrehtyy
siihen.
Vääpeli Harald Storbacka
on jälleen osoittanut, mihin lannistumaton suomalainen taistelija pystyy,
vaikka sitten yksin.
Saavutuksistaan jatkosodan aikana Harald Storbacka nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 109.
Harald Storbacka syntyi syyskuun 8. päivänä vuonna 1915 Ähtävällä, nykyisessä Pedersören kunnassa Etelä-Pohjanmaalla.
Harald Storbackan
vanhemmat olivat maanviljelijä Albert Storbacka ja Signe o.s. Lindström.
Ei jäänyt ihmettelemään
Jatkosota syttyi vuoden 1941 kesällä.
Eversti Aarne Snellmanin 17. divisioonaan kuuluva jalkaväkirykmentti 61 eteni
syksyllä kohti itää Laatokan koillispuolella Aunuksessa. Rykmentti oli
taistellut Säntämässä syyskuun alkupäivistä asti.
Maanantaina syyskuun 22.
päivänä jalkaväkirykmentti 61:n komentajaksi määrättiin everstiluutnantti Nils
Roos. Samana päivänä rykmentti hyökkäsi komppanian voimin kohti Jandeban
rautatieasemaa, kohteena oli Jandebajoen rautatiesilta.
Vääpeli Harald
Storbackan lähitorjuntaryhmä oli varmistamassa komppanialle alistettua
panssarintorjuntatykkiä hyökkäyksen aikana. Komppanian hyökkäys pysähtyi
vihollisen tuleen noin kolmesataa metriä ennen tavoitetta. Storbacka ei jäänyt
ihmettelemään.
– Hyökkäyksen
nopeuttamiseksi vääpeli Storbacka eteni omasta aloitteestaan toisen miehen
seuraamana sillalle, everstiluutnantti Roos kertoi.
Storbackan yltiöpäinen
temppu hämäsi täydellisesti vihollisen, joka luuli, että suomalaisten puolelta
oli hyökkäämässä suurempi porukka. Osa vihollisosastosta vetäytyi.
– Hän karkotti sillalta
vihollisosaston, jonka jälkeen hän piti asemansa noin tunnin verran, Roos kertoi.
Storbackan tuli oli
tarkkaa, mutta sitten panokset alkoivat loppua. Tällä välin kuitenkin komppania
oli selvinnyt edessä olevista vihollisista ja sai eteen omat konekiväärit.
Maasto pidettiin.
Seuraavana päivänä tiistaina Storbacka
ilmoittautui vapaaehtoiseksi kuuden miehen ryhmän kanssa tiedustelureissulle.
Oserkin kylän länsipuolella ryhmä törmäsi yllättäen kuorma-autoon, jolla oli
noin kolmekymmentä venäläistä.
Storbacka ei epäröinyt.
Ryhmä avasi häikäilemättömästi tulen ylivoimaista vihollista vastaan, jolloin
useita vihollisia kaatui.
Samalla reissulla
Storbackan ryhmä kaappasi vangin, jolta saadun tiedon mukaan Oserkin kylä oli
vihollisen miehittämä. Suomalaiset kohdistivat kylään voimakkaan tykistötulen.
Väkivaltainen tiedustelu
Säntämässä laukaistiin suurehkoa
Kylyjärven mottia keskiviikkona lokakuun 24. päivänä. Vääpeli Storbackalle annettiin
tehtäväksi selvittää vihollisasemat. Kahden syöksyryhmän kanssa Storbacka teki
väkivaltaisen tiedusteluretken murtautumalla sisään vihollisasemiin.
Miehet selvittivät
täydellisesti vihollisen asemien sijainnin, kenttävarustukset, yksittäiset pesäkkeet
ja motin laajuuden. Tiedoilla oli ratkaiseva merkitys motin lopullisessa
laukaisemisessa.
Hankittujen tietojen
perusteella hyökkäykseen lähetettiin rynnäkköjoukkue vahvennettuna Storbackan
kahdella syöksyryhmällä.
– Storbacka onnistui
neuvokkuudellaan ja hyökkäyshenkensä ansiosta jälleen tunkeutumaan vihollisen
asemiin ja aiheuttamaan heille suuria tappioita, JR 61:n komentaja Roos kertoi.
Muu osasto ei päässyt
vihollisen asemiin kovasta vastarinnasta johtuen ja Storbackan ryhmien oli
vetäydyttävä voimakkaan vastaiskun läpi.
– Vastahyökkäyksestä ja
voimakkaasta vihollistulesta huolimatta kaikki kaatuneet ja haavoittuneet
evakuoitiin.
Motti laukaistiin
myöhemmin, jolloin todettiin, että siellä oli yli kahdeksankymmentä korsua ja
pesäkettä.
Otti komennon
Vuosi vaihtui ja asemasota alkoi.
Snellmanin 17. divisioona puolusti lohkoaan Syvärillä.
Storbacka ei kuitenkaan
tyytynyt korsuelämään. Helmikuun 25. päivänä hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi
erään luutnantin johtamaan partioon.
Porukka lähti matkaan.
Partio joutui kuitenkin väijytykseen, vihollinen avasi tulen muutaman metrin
etäisyydeltä, sen ylivoima oli moninkertainen. Partiota johtava luutnantti haavoittui
kuolettavasti.
Suomalaispartio oli
joutunut hajalle ja vihollisen saarrostus uhkasi. Storbacka ampui lähimmät
viholliset ja otti komennon käsiinsä. Voimakkaasta vihollistulesta huolimatta
Storbacka onnistui viemään partion takaisin suomalaisten linjoille. Kaikki
haavoittuneet saatiin mukaan.
Kelirikkohyökkäys
Asemasodan hiljaisuus rikkoutui
Syvärillä lauantaina huhtikuun 11. päivän aamuna, kun punatykistö avasi tulen
koko rintaman pituudelta. Kello kuuden jälkeen vihollisen jalkaväki lähti liikkeelle.
Kelirikko oli pahimmillaan ja tiet pohjattomat.
Tilanne oli uhkaava.
Puna-armeijan 114. divisioonan joukot olivat päässeet etenemään jalkaväkirykmentti
61:n avoimen sivustan kautta ja lähestyi rykmentin komentopaikkaa. Storbacka
sai nopeasti kokoon haalitun partion kanssa tehtäväksi selvittää vihollisen
vahvuuden ja liikkeet. Reissullaan partio joutui useita kertoja tulitaisteluun
voimakkaiden vihollisosastojen kanssa.
– Storbackan partio teki
erinomaista työtä, eversti Roos sanoi. – Storbackan raporttien ansiosta saimme
tärkeää tietoa, jonka perusteella pystyimme käytettävissä olevilla pienillä voimilla
pidättelemään vihollista, kunnes saimme lisävoimia.
Puna-armeijan 114. divisioona onnistui
murtautumaan seuraavan yön aikana syvälle Snellmanin 17. divisioonan ja jääkärieversti
Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskasen
11. divisioonan saumakohtaan Pertjärven ja Shemenskin alueella.
Lentopommituksissa
eversti Aarne Snellman haavoittui kuolettavasti, hänen tilalleen määrättiin
jääkärieversti Alonzo Sundman.
Vääpeli Storbackaan
luotettiin niin paljon, että hän sai komentoonsa koko lähitorjuntajoukkueen.
Marraskuun 9. päivänä vuonna 1942 vihollinen onnistui tunkeutumaan suomalaisten
juoksuhautoihin. Storbacka teki joukkueensa kärjessä pelottoman
vastahyökkäyksen ja tuhosi lähitaistelussa useita vihollisia.
Peloton ja neuvokas
Vääpeli Harald Storbacka nimitettiin
Mannerheim-ristin ritariksi helmikuun 8. päivänä vuonna 1943.
– Vääpeli Storbacka on
useimmiten partion johtajana vapaaehtoisena ottanut osaa lukemattomiin
partiomatkoihin, everstiluutnantti Roos kirjoitti perusteluissaan. – Näillä
partiomatkoillaan hän on hankkinut tärkeitä tiedustelutuloksia ja aiheuttanut
viholliselle suuria menetyksiä.
– Partiomatkojen lisäksi
Storbacka on aina mitä ansiokkaimmin täyttänyt taistelutehtävänsä muutoinkin
taistelutoiminnassa lähitorjuntaryhmän ja myöhemmin joukkueen johtajana.
– Storbacka on peloton,
poikkeuksellisen neuvokas ja hänellä on lannistumaton taistelutahto. Tällä hän
on vetänyt miehensä mukanaan ja saavuttanut tuloksia, jotka usein ovat
vaikuttaneet ratkaisevasti taistelun kulkuun.
Virallisten perusteluiden mukaan
vääpeli Storbacka oli kunnostautunut erikoisen rohkeana ja harkitsevan
taitavana syöksyryhmän ja lähitorjuntajoukkueen johtajana.
– Vääpeli Storbacka on
osoittanut hurttia taisteluhenkeä ja siten häikäilemättömällä toiminnallaan
vetänyt mukanaan ei ainoastaan omat miehensä, vaan usein myös koko hyökkäävän
osaston.
Jalkaväkirykmentti 61:n
taistelijoista kolme nimitettiin Mannerheim-ristin ritareiksi. Närpiöläinen
maanviljelijä, alikersantti Arvid Oskar Nordin, joka kunnostautui
partionjohtajana, nimitettiin ritariksi vuoden 1942 marraskuussa.
Eversti Alpo Marttinen nimitettiin ritariksi vuoden 1944 joulukuussa
jalkaväkirykmentti 61:n komentajana. Marttisen johtama rykmentti kunnostautui
etenkin Tienhaaran rajuissa torjuntataisteluissa Karjalankannaksella vuoden
1944 kesäkuussa..
Rajut otteet
Eversti Jorma Karhusen mukaan
Storbacka tunnettiin joukko-osastossaan yltiöpäisen rajuista otteistaan. Jos
jokin tavoite oli käsketty ottaa haltuun, raisu vääpeli otti sen vaikka yksin.
– Vääpeli Storbackan
taisteluhenki tarttui myös alaisiin, jotka eivät halunneet jäädä huonommiksi
kuin esimies, Karhunen kertoi. – Täten vääpeli joutui miehineen usein taistelun
ratkaisukohtiin, koska hänen maineensa oli tunnettu laajalti.
– Hän murtautuikin
miltei aina ensimmäisenä vihollisasemiin, mistä sitten muut tunkeutuivat
vihollisasemien vyörytykseen.
Sotien jälkeen Mannerheim-ristin ritari
Harald Storbacka meni naimisiin Alfhild o.s. Anderssonin kanssa. Pariskunnalle
syntyi kolme lasta, Harriet Alfhild Alina vuonna 1948, Håkan Albert 1952 ja
Folke Harald 1956.
Storbacka toimi Esse
Plastin konttoripäällikkönä vuosina 1953−1967.
Harald Storbacka kuoli
1. päivänä helmikuuta vuonna 1990 ja hänet on haudattu Ähtävän hautausmaalle.
Suomella ei talvisodan syttyessä ollut läheskään riittävästi panssarintorjunta-aseita, niitä oli tuskin nimeksi.
Niinpä sotilaat joutuivat kehittämään omia ratkaisuja vihollisen
hyökkäysvaunujen tuhoamiseksi.
Kasapanos kootaan
useasta käsikranaatista tai muusta räjähdysaineesta. Siihen lisätään ajastettu
sytytin.
Kasapanos on järeä
laite, siinä voi olla räjähdysainetta kahdesta kymmeneen kiloa.
Viime sodissa
kasapanosta käytettiin muun muassa miinoitteiden raivaukseen sekä esteiden,
linnoituslaitteiden ja ajoneuvojen, kuten panssarivaunujen tuhoamiseen.
Polttopullo on herkästi
syttyvää ja pintoihin helposti tarttuvaa polttonestettä sisältävä pullo, jota
sodissa käytettiin panssarivaunujen ja rakennusten tuhoamiseen.
Suomen talvisodasta
lähtien polttopullosta on käytetty nimitystä Molotovin cocktail.
Teksti: Robert
Brantberg 2000, 2009