Robert Brantberg

Sotakenraalit

21 suomalaisen sotakenraalin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 1998

Jalkaväenkenraali Armas-Eino Martola

Jääkäri ja YK:n rauhanturvaaja

8. päivänä kesäkuuta vuonna 1944 Suomi jarruttelee puna-armeijan hyökkäystä Karjalan kannaksella.

Puolen päivän aikaan vihollisen lentäjä havaitsee avonaisella pellolla ryhmän suomalaisia. Punalentäjä ohjaa koneensa syöksyyn ja tulittaa ojan reunalla kyyristeleviä kypäräpäisiä sotilaita. Suomalaiset suojautuvat ojaan. Lentäjä kaartaa ja ampuu konekivääreillään miehiä uudestaan.

Kone poistuu näyttämöltä. Lentäjä olettaa ehkä, että miehet on nitistetty. Kaikki ovat kuitenkin hengissä. Joukossa on 2. divisioonan komentaja, kenraalimajuri Armas-Eino Martola.

Divisioonan komentaja, joka on peltoaukealla kesken kiivaiden taistelujen? Kyllä, sillä kenraali Armas-Eino Martola oli äärimmäisen tunnollinen mies.

Divisioona oli edellisenä yönä alistettu kenraali Hjalmar Siilasvuon kolmannelle armeijakunnalle ja viestimiehet olivat juuri saaneet yhteydet kuntoon.

– Minulla oli tilaisuus puhelimessa henkilökohtaisesti ilmoittautua kenraali Siilasvuon alaiseksi, Martola sanoo.

– Puhelinlanka oli tarkoitus vetää erääseen taloon Punnuksessa, mutta oli loppunut läheiselle avonaiselle pellolle, josta minun piti ojan reunalta puhua esimieheni kanssa.

Asia tuli toimitettua. Martola sai käskyn viivytellä vielä pari päivää ja sitten siirtyä Vuoksen yli Äyräpäässä.

Ilmari Armas-Eino Martola syntyi Raahessa 12. päivänä toukokuuta vuonna 1896. Hänen vanhempansa olivat piirilääkäri Johan Martola ja saksankielen opettaja Anna Maria Cecilia o.s. Simelius.

Armas-Eino valmistui ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta vuoden 1914 keväällä. Ensimmäinen maailmansota syttyi elokuun 1. päivänä.

Syyskuussa Martola aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa ja liittyi Pohjois-pohjalaiseen osakuntaan. Nuoren ylioppilaan tähtäimessä oli teologian kandidaatin tutkinto.

Vuoden 1915 helmikuussa Venäjän tsaari ja Suomen suurruhtinas Nikolai II saapui junalla Helsinkiin. Hän ajoi avoautolla Aleksanterinkatua pitkin Nikolainkirkkoon, nykyiseen Tuomiokirkkoon. Sotaväki reunusti katuja, kaupungissa parveili korkeisiin turkislakkeihin pukeutuneita pietarilaisia erikoispoliiseja.

Satakunta ylioppilasta oli komennettu yliopiston portaille.

– Yksi maailman mahtimiehistä ajoi sotilaspukuisena hiljaa ohitsemme avoautossa. Venäläiset joukot hurrasivat, me ylioppilaat emme huutoon yhtyneet, Martola sanoo.

Syyskuussa opinnot alkoivat tuntua turhilta, "kun muualla voisi osallistua suuriin asioihin". Martola päätti lähteä sotilaskoulutukseen Saksaan.

Vanhemmilleen Martola kirjoitti lähtevänsä Ruotsin maatalouskouluun. Saksaan Martola matkusti Kemin kautta, josta hän livahti venäläisten rannikkovartioketjun läpi Haaparantaan.

Lockstedtiin Martola saapui joulukuun alussa. Toukokuussa hänet lähetettiin Jääkäripataljoona 27:n kanssa rintamalle Mitaun kaupunkiin Kuurinmaalle.

Mitaussa Saksan keisari Vilhelm II:n kunniaksi järjestettiin paraati, jolloin keisari suvaitsi kysyä suomalaisilta osaavatko he ampua.

– Ausgezeichnet, erinomaisesti, suomalaiset jääkärit vastasivat.

– Na, nehmen Sie mal die Russen jetzt ordentlich aufs Korn. No, ottakaa nyt sitten ryssät kunnolla jyvälle, keisari kehotti viiksiensä takaa.

Martola oli mukana Misse-joen taisteluissa. Hän sai konekiväärikoulutusta ja osallistui upseerikurssille Libaussa.

Luutnantti Martola saapui laivalla Vaskiluotoon Vaasan edustalle 25. päivänä helmikuuta vuonna 1918 lähes tuhannen muun jääkärin seurassa ja määrättiin 1. jääkärirykmentin joukkueenjohtajaksi Ouluun.

Oulun pataljoona komennettiin koulutusajan jälkeen Lempäälään, jossa Martola huhtikuun puolivälissä sai punaisten kuulan vatsasta läpi.

– Onnekseni tie Tampereelle oli auki ja siten pääsin jo kuuden tunnin kuluttua Tampereelle hyvään sairaalaan, jossa professori Palmén menestyksellä paikkasi suolistostani löytyneet viisi reikää.

Suolten taitava paikkaaja oli Tampereen Punaisen Ristin sairaala numero 2:n ylilääkäri, myöhemmin professori Arne Johannes Palmén.

Kansalaissota päättyi vuoden 1918 toukokuussa.

– Ensimmäinen päämäärämme oli saavutettu, Suomi oli vapaa.

Martola palasi palvelukseen elokuussa. Jääkärirykmentti 1:n nimi oli muutettu Suomen valkoiseksi kaartiksi ja sen sijoituspaikka oli Helsinki.

– Erityinen hupimme oli kävellä Esplanadilla ystävällisten katseiden seuraamana, vasen käsi huolettomasti vyöstä riippuvan miekan kahvalla.

Martolaa pyydettiin Markovillan upseerikoulun opettajaksi Viipuriin. Myöhemmin hänet määrättiin koulun johtajan suosituksesta Ranskan sotakorkeakouluun.

Toukokuun 16. päivänä vuonna 1919 Martola ylennettiin vapaussodan päättymispäivän kunniaksi kapteeniksi. Kesä kului kieliopintojen parissa, syyskuussa kapteeni lähti Ranskaan.

Ranska oli vuonna 1919 sotamaineensa huipulla, olihan Saksa juuri nujerrettu. Ecole Superieure de Guerren 41. kurssille osallistui 24 ulkomaalaista opiskelijaa.

Kahden vuoden kuluttua Martola palasi Ranskasta yleisesikuntadiplomi taskussaan ja ylennettiin majuriksi.

Martola oli "Suomen tykistön isän", kenraali Vilho Nenosen kanssa keskeisesti mukana perustamassa Sotakorkeakoulua Suomeen vuosina 1923 - 1924. Martola laati koulun opetusohjelman ja häntä pyydettiin koulun johtajaksi. Martola kieltäytyi nuoreen ikäänsä vedoten. Nenonen nimitettiin johtajaksi ja Martolasta tuli apulaisjohtaja.

Vuoden 1923 tammikuussa Martola meni naimisiin ylioppilaskunnan vuosijuhlissa tapaamansa "mukavan näköisen neitosen" ja Kuopion läänin maaherran tyttären Aune Kyllikki Ignatiuksen kanssa. He saivat asunnon Suomenlinnasta. Pariskunnalle syntyi kolme tytärtä, Anneli Kyllikki Matilda vuonna 1924, Hellevi Aune Elisabeth 1932 ja Inkeri Anna Kristina 1934.

Heinäkuussa vuonna 1925 Martola määrättiin yleisesikuntaan. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuoden 1926 joulukuussa. Yleisesikunnan päällikön, eversti Martti Walleniuksen kanssa Martola tuli hyvin toimeen.

– Pidin esimiehestäni, joka komeasta kulmahuoneestaan Korkeavuorenkadun varrella, usein aika kansanomaisesti villapaitaan pukeutuneena ja iso puukko vyöllään, tarmokkaasti johti yleisesikunnan työskentelyä.

Martola halusi kuitenkin joukko-osastoon, koska hän tiesi, että pitkäaikainen toimistotyö on haitaksi virkauralle. Wallenius järjesti Martolan Savon jääkärirykmentin komentajaksi Viipuriin.

Rykmentissä aika kului kartta- ja maastoharjoitusten sekä koulutustarkastusten parissa.

Rykmentti kuului 2. divisioonaan, joka vuoden 1927 maaliskuussa järjesti suuret talvisotaharjoitukset. Toista puolta johti everstiluutnantti Paavo Talvela ja toista everstiluutnantti Martola.

– Loppukritiikistä taisimme molemmat selvitä kohtuullisen hyvin.

Vuonna 1928 Martola komennettiin sotilasasiamieheksi Ranskaan ja Belgiaan.

Belgiassa Martola pääsi suositun kuninkaan, armeijan ylipäällikkönä 1. maailmansodassa toimineen Albert I:n suurille vastaanotoille.

– Seurasi vähän keskustelua ja jotain ohjelmaa ja sen jälkeen ryntäys ruokasaliin moninaisista herkuista notkuvien pöytien ääreen, Martola sanoo.

– Belgian kuningashuoneen vastaanotot olivat upeat ja korujen, erityisesti timanttien loisto häikäisevä, mutta kuuma niissä oli ja tungos tavaton.

Vuoden 1931 heinäkuussa Martola määrättiin yleisesikuntaan seuraamaan sotilaallista kehitystä eri maissa. Itsenäisyyspäivänä Martola ylennettiin everstiksi.

Tammikuussa vuonna 1933 suojeluskuntain päällikkö, kenraali Lauri Mala Malmberg pyysi Martolaa järjestönsä yliesikunnan päälliköksi.

Keskiviikkona 29. marraskuuta vuonna 1939 venäläiset katkaisivat diplomaattiset suhteensa Suomeen. Torstaina kello 14 venäläiset lentokoneet pommittivat Helsinkiä.

Suojeluskuntien yliesikunnasta tuli kotijoukkojen esikunta, jonka tehtävänä oli kouluttaa lisävoimia kenttäarmeijalle sekä huolehtia kotialueen turvallisuudesta, muun muassa ilmatorjunnasta.

Martolan mieli paloi rintamalle. 18. päivänä helmikuuta vuonna 1940 Martolalle annettiin kenraalimajuri Taavetti Pappa Laatikaisen 1. divisioona.

Matkalla rintamalle Martola ajoi harhaan Elimäellä ja kysyi tietä sotapoliisilta. Seurauksena oli, että Martola pidätettiin Kouvolassa. Asia selvisi papereiden ja puhelinsoiton avulla.

– Onnittelin nimismiestä ripeästä toiminnasta, Martola sanoo.

Matkalla Heinjoen pappilaan, jossa Laatikainen piti komentopaikkaansa, Martola joutui pari kertaa kuljettajineen syöksymään metsän suojaan punalentäjien hyökkäysten alta.

Rintamatilanne oli sekava, Pappa Laatikainen ei edes tiennyt, että hänet oli ylennetty armeijakunnan komentajaksi.

1. divisioona oli Keski-Kannaksella vetäytynyt Muolaanjärven pohjoispäähän ja Martola joutui keskelle kiivaita vastahyökkäyksiä.

Rintama ei kuitenkaan pitänyt ja divisioona sai helmikuun lopulla käskyn vetäytyä parikymmentä kilometriä taaemmaksi T-linjalle, joka ulottui Viipurista Talin ja Kuparsaaren kautta Vuokselle.

12. päivänä maaliskuuta Martola ilahtui radiouutisesta, jonka mukaan Ranskan pääministeri Eduard Daladier oli luvannut liittoutuneiden sotilasapua Suomelle.

Seuraavana päivänä kello 6.30 Laatikainen ilmoitti, että vihollisuudet lopetetaan kello 11.

– Ehkä olisimme voineet pidättää vihollista päivän tai kaksi, mutta on kyseenalaista, olisiko vihollista sitten enää voitu pysäyttää yhtenäisellä linjalla, Martola kirjoittaa helpottuneena.

Divisioona vetäytyi uuden rajan taakse. Toukokuun lopulla ylipäällikkö Gustaf Mannerheim siirsi Martolan takaisin kotijoukkojen esikuntapäälliköksi.

Saksa hyökkäsi Venäjän kimppuun 22. päivänä kesäkuuta vuonna 1941. Venäjä pommitti kolmen päivän kuluttua Suomea. Martola ilmoittautui halukkaaksi rintamalle, mutta ylipäällikkö ei suostunut pyyntöön. Sen sijaan Mannerheim ylensi Martolan kenraalimajuriksi 3. päivänä lokakuuta.

– Olin erittäin iloinen, sillä onhan toki suuri asia upseerin elämässä tulla kenraaliksi.

– Koska hoiditte itsenne hyvin rintamalla talvisodan aikana, voin jälleen uskoa teille joukko-osaston, ylipäällikkö vihdoin sanoi Martolalle kesäkuun 17. päivän aamuna vuonna 1942 Mikkelissä.

– Aamiaista söin Marskin pöydässä, Martola sanoo.

Pöytäpalvelija oli täyttänyt ryyppylasit "Marskin tapaan" piripintaan. Ruotsalaiskenraali Ernst Linderin käsi vapisi sen verran, että hän hölskytti osan ryypystään lautaselle.

– Kas vain Linder, sinähän olet tullut vanhaksi, Marski naurahti.

Linder hillitsi itsensä eikä sanonut mitään. Hän oli vuotta Marskia nuorempi ja oli kokenut 75-vuotiaan ylipäällikön kanssa sekä vapaus- että talvisodan.

Martolan 2. divisioona oli vuoden 1944 keväällä Länsi-Kannaksella.

Armeijankenraali Leonid A. Govorov käynnisti puna-armeijan suurhyökkäyksen pommittamalla Kannasta kesäkuun 9. päivän aamulla kello 6. Venäläiset valtasivat muutaman tukikohdan, jotka Martolan divisioona otti takaisin, raskain tappioin. Kaatuneitten joukossa oli luutnantti Sihvo, naapuridivisioonan komentajan, kenraalimajuri Jussi Sihvon poika.

– Raskas velvollisuuteni oli soittaa tämä suruviesti hyvälle ystävälleni.

Seuraavana päivänä kello viisi aamulla alkoi varsinainen rytinä. Govorovilla oli käytössään 260 000 miestä, yli kuusisataa panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä sekä noin tuhat lentokonetta. Yhteensä yli 24 divisioonaa.

Suomella oli vastassa kolmas ja neljäs armeijakunta, yhteensä 102 000 miestä. Martolan lohkolla puna-armeija hyökkäsi kolmella panssarivoimin tuetulla divisioonalla.

– Muistan elävästi vieläkin, miten sydäntäni kouristi, Martola sanoo.

Ensimmäisenä murtui Sihvon divisioona Martolan oikealla puolella, jolloin myös Martola joutui vetäytymään.

– Olen erittäin iloinen, kun sain divisioonani rintaman suoristetuksi. Tosin luovuimme tällä tavoin vapaaehtoisesti etulinjan tukikohdistamme.

Puna-armeija pakotti suomalaiset vetäytymään VT-asemaan, jossa 2. divisioona piti puoliaan Siiranmäessä viisi päivää.

Siiranmäen taisteluissa kunnostautui Jalkaväkirykmentti 7:n komentaja, eversti ja myöhemmin jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth.

– Hän oli todella ritari peloton ja nuhteeton, Martola sanoo. – Siiranmäessä hän puolusti aluetta, joka oli vihollisen kiivaimpien hyökkäysten kohteena. Hän sai Siiranmäen pysytetyksi hallussamme, kunnes saimme käskyn luopua siitä.

18. päivänä kesäkuuta Martola ilmoittautui Punnuksen peltoaukealta kenraali Siilasvuolle. Kahden päivän kuluttua pääosa divisioonasta oli vetäytynyt onnellisesti Vuoksen rannalle.

26. päivänä kesäkuuta Martola nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.

“Kenraalimajuri Martola on suuresti ylivoimaista vihollista vastaan taistellessaan johtanut divisioonaansa erittäin harkitusti ja taitavasti”, päämajan operatiivisen osaston päällikkö, eversti Valo Nihtilä toteaa perusteluissaan.

“Tällöin hän on saavuttanut jatkuvan sarjan arvokkaita torjuntavoittoja, joissa hänen divisioonansa on tuottanut viholliselle mitä raskaimpia miehistö- ja materiaalitappioita. Näihin menestyksiin on kenraalimajuri Martolan henkilökohtaisella panoksella ollut usein ratkaiseva osuus.”

Heinäkuun 4. päivänä kello 4 aamulla venäläiset hyökkäsivät jälleen. Rankimmat taistelut käytiin Äyräpään sillanpääasemasta.

Siiranmäen ja Äyräpään taisteluissa 2. divisioona tuhosi yhteensä 62 tankkia.

Heinäkuun 7. päivänä Martola luovutti divisioonansa kenraalimajuri Aarne Blickille, jonka tilalle VI armeijakunnan komentajaksi Martola oli määrätty.

– Hänen joutumisensa pois VI armeijakunnasta johtui kuulemma hänen ja hänen päällikkönsä kenraali Paavo Talvelan huonoista väleistä, Martola sanoo.

2. divisioona onnistui pitämään Äyräpään vielä kaksi päivää, jonka jälkeen se joutui perääntymään Vuoksen pohjoisrannalle.

Kenraali Talvelan Aunuksen Ryhmän rintama kulki Syväriä pitkin Laatokalta Äänisen rannoille. Viivytystaistelujen jälkeen joukot vetäytyivät 10. heinäkuuta U-asemaan, heikosti linnoitetulle 50 kilometrin pituiselle linjalle vanhan Suomen puolella.

Martolan VI armeijakunta taisteli U-linjasta viikon ajan ja esti vihollisen tunkeutumisen Sisä-Suomeen sekä Laatokan kiertämisen Kannaksen rintaman selustaan.

Vihollisuudet lopetettiin syyskuun 5.-6. päivänä.

20. päivänä syyskuuta kello 22.30 illalla Martola sai puhelinsoiton esikuntaansa: seuraavana aamuna oli ilmoittauduttava ylipäällikölle ja tasavallan presidentille Helsingissä.

Marsalkka Mannerheim tarjosi Martolalle toisen ulkoministerin paikkaa Urho Castrénin hallituksessa.

– Mitenkä on, suostutteko? Mannerheim kysyi.

– Kuten Marsalkka käskee, Martola ilmoitti vastahakoisesti.

– En käske, mutta toivon sitä.

Hallitus nimitettiin samana päivänä kello 12.15. Sen ainoana tehtävänä oli täyttää välirauhansopimus. Ulkoministeri Carl Enckell vastasi suhteista Venäjään. Martolan tehtävänä oli hoitaa suhteet muihin maihin.

Hallitus jätti eronpyyntönsä kahden kuukauden kuluttua, jolloin maahan nimitettiin Juho Paasikiven hallitus. Martola nimitettiin Uudenmaan läänin maaherraksi.

Syyskuussa vuonna 1945 Valtiollinen poliisi pidätti Martolan 21-vuotiaan tyttären Annelin epäiltynä osallisuudesta Stella Polaris -juttuun, päämajan tiedusteluosaston operaatioon arkistomateriaalin siirtämiseksi Ruotsiin. Martolan painostuksesta Valpo päästi tytön vapaaksi kolmen päivän kuluttua.

Tytön kuulustelut päättyivät aiheettomina vasta vuoden 1947 keväällä.

Kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino vaati Martolan eroa huhtikuussa vuonna 1946, eräänä perusteena oli Anneli-tyttären tapaus. Presidentti Paasikivi joutui hallituksen painostuksesta vapauttamaan Martolan virastaan "yleisen edun takia" kesäkuussa. Virkansa Martola oli hoitanut moitteettomasti.

Kenraali oli työttömänä, mutta jo heinäkuun puolivälissä hän sai paikan Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksessä Finnpapissa. Työrupeama Eteläesplanadi 2:ssa kesti vuoteen 1963.

Vuosina 1951 - 1953 Martola toimi Helsingin olympiakisojen johtajana.

Marraskuun 8. päivänä vuonna 1956 Martolalle tarjottiin yllättäen paikkaa New Yorkista YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin sotilasneuvonantajana Suezin kriisiä koskevissa kysymyksissä.

Viikkoa myöhemmin kenraali löysi itsensä upeasta East Riverille antavasta työhuoneesta, YK-talon 38. kerroksesta. Se oli ylin kerros, joka kokonaan oli varattu pääsihteerille ja hänen neuvonantajilleen.

– New York Timesissä oli mitä ystävällisin pitkä kirjoitus ja kuva minusta otsikolla "Finnish Soldier Diplomat General Ilmari A.E. Martola".

Lehden levikki oli kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta.

– Hammarskjöldillä on terävät kasvonpiirteet ja hän on erittäin intelligentti. Hymy on valloittava. Hirmuinen työmyyrä ja nopea hän on, elää vain tehtävälleen ja on onnistunut siinä erinomaisesti, Martola kirjoittaa.

YK:n tehtävänä oli perustaa joukot Egyptin ja Israelin väliin sekä saada israelilaiset vetäytymään Suezin kanavalta. Projekti onnistui ja samppanjaa juotiin.

Pääsihteeri Hammarskjöld pyysi Martolaa jäämään YK:hon, mutta Martola kieltäytyi ja palasi kymmenen kuukauden jälkeen toimeensa Suomen paperiteollisuudessa.

Toukokuun 6. päivänä vuonna 1966 eläkkeellä oleva Martola nimitettiin Kyproksen YK-joukkojen komentajaksi. Suomi oli tarjonnut nuorempaa kenraalia, mutta YK halusi Martolan.

Viikon kuluttua Martola istui jälleen YK-palatsin 38. kerroksessa, nyt odottamassa lentoa Kyprokselle. Edellisenä päivänä, joka oli Martolan 70-vuotispäivä, pääsihteeri U Thant oli tarjonnut uuden komentajan kunniaksi aamiaisen.

Kyproksella Martolaa odotti 5 000 miehen joukot, jotka yrittivät ylläpitää rauhaa saaren kreikkalaisten ja turkkilaisten välillä.

Vuoden 1966 itsenäisyyspäivänä Martola ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Siihen tarvittiin erikoislaki, koska Martola oli virallisesti reservissä.

Kyproksen komennus sujui hyvin, pieniä ja joskus vähän suurempiakin välikohtauksia lukuun ottamatta.

Vuonna 1969 Martola täytti 73 vuotta ja luopui tehtävästään Kyproksella, vaikka olikin viihtynyt saarella. Seurasi jäähyväistilaisuudet sekä YK:ssa että Kyproksen kreikkalaisen presidentti Makarios III:n ja turkkilaisen varapresidentti Fazil Küchükin luona.

Martolan pitkä sotilasura päättyi komeaan YK-joukkojen paraatiin Kyproksella.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto ylensi Armas-Eino Martolan jalkaväenkenraaliksi 4. päivänä kesäkuuta vuonna 1982. Martola kuoli helmikuun 2. päivänä vuonna 1986 ja on haudattu Kaartin hautausmaalle Helsinkiin. Kenraalin puoliso Aune Martola kuoli vuonna 1988.

Yöllinen sotapäällikköjen kokous

Marraskuun 8. päivänä vuonna 1956 maailma saa Suomen ministerit ja sotapäälliköt varpailleen.

Kenraali evp. Armas-Eino Martola on kaikessa rauhassa tulossa Pariisista lentokoneella Helsinkiin. Kööpenhaminan suurlähettiläs Oskar Vahervuori on jo Kastrupin kentällä Martolaa vastassa.

– Pidä varasi, Vahervuori sanoo. – Hallitus aikoo ehdottaa sinulle, että lähdet YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin sotilasneuvonantajaksi New Yorkiin.

Kone laskeutuu Helsinkiin noin kello 24. Seutulan kentällä on vastassa ulkoministeriön valtiosihteeri Leo Tuominen "komealla autolla". Martola kyyditetään nukkuvan kaupungin läpi yölliseen kokoukseen Kaartin kasarmille.

Puolustusministeri Emil Skogin (SDP) työhuoneessa Martolaa odottavat Skogin lisäksi kauppa- ja teollisuusministeri Kauno Kleemola (Maalaisliitto), puolustusvoimain komentaja Kaarlo Kylmä-Kalle Heiskanen, yleisesikunnan päällikkö Tauno Viljanen ja puolustusministeriön kansliapäällikkö Kalle Lehmus.

Kaksi ministeriä, kaksi kansliapäällikköä, kaksi kenraalia... He ovat koko päivän tuumineet sopivaa ehdokasta Hammarskjöldin neuvonantajaksi. Myös tasavallan presidentti Urho Kekkosen mielipidettä on kysytty. Porukka on päätynyt Martolaan.

Martola suostuu, koska hänen työnantajansa on vuorineuvos Hans Ahlströmin suulla jo ehtinyt luvata virkavapaata. Skog nousee seisomaan.

– Tämä on juhlallinen hetki, kun voimme nimittää suomalaisen kenraalin ensi kertaa näin tärkeään tehtävään.

Kokous on ilmeisen päätösvaltainen, koska valtiosihteeri Tuominen välittömästi lähettää New Yorkiin sähkeen, jossa Suomen hallitus esittää Martolaa tehtävään.

Hammarskjöld hyväksyy Martolan ja pyytää kenraalia mahdollisimman pian ilmoittautumaan YK:n päämajassa.