Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat

Yrjö Ilmari Keinonen

1912 −1977

SA-kuva

Jalkaväenkenraali Yrjö Keinonen

Komppania tuhosi

150 vihollista

Luutnantti Yrjö Keinosen komppania liikkuu vihollisen selustassa Laatokan Karjalassa heinäkuun 16. päivänä vuonna 1941. Huoltotiellä marssii puna-armeijan osasto nelijonossa.

”Tulta!”

Ylläkössä kaatuu kolmekymmentä vihollista. Eräs sotilas yrittää paeta Keinosen editse, luutnantti päättää ottaa vangin.

”Ruki verh, kädet ylös!”

Vihollinen jatkaa juoksuaan. Keinonen lähtee perään, mutta huomaa joutuneensa kauas komppaniastaan. Hän huutaa vielä pari kertaa kädet ylös, kehotus ei tehoa. Keinonen vetää pistoolinsa liipasimesta.

”Hämmästyksekseni luoti osui täyttä vauhtia juoksevan vihollisen päähän.”

Tulevan puolustusvoimien komentajan, luutnantti Yrjö Keinosen polkupyöräkomppania jatkaa hyökkäystään kohti tavoitetta. Perillä on vihollisen linnoittama lähes miehittämätön puolustusasema, jonka osasto valtaa.

”Vihollinen oli motissa”, Keinonen kertoi.

Mutta sotanäytelmä jatkuu. Motin suunnasta saapuu pikamarssia noin komppanian vahvuinen vihollisosasto. Vallatussa asemassa on kaksi ladattua konekivääriä. Lähestyvä vihollinen on sidottu maantiehen, joka on molemmin puolin miinoitettu. Keinonen hyppää toisen konekiväärin taakse.

”Ei ollut aikaa kysellä, kuka tällaista asetta osaa käyttää.”

Vihollisosasto kaatuu viimeiseen mieheen.

Tällä retkellä Keinosen komppaniasta kaatui kolme ja haavoittui viisi jääkäriä. Vihollisia osasto tuhosi noin sataviisikymmentä.

”Komppaniani ja vihollisen kärsimien tappioiden suhde oli meille tavattoman edullinen”, Keinonen kertoi.

Yrjö Ilmari Keinonen syntyi elokuun 31. päivänä vuonna 1912 Ruskealassa, Laatokan Karjalassa. Hänen vanhempansa olivat talousneuvos Einari Keinonen ja Sandra o.s. Ketolainen. Yrjö kirjoitti ylioppilaaksi Sortavalan lyseosta vuonna 1932.

Varusmiespalveluksensa Keinonen suoritti Uudenmaan rakuunarykmentissä. Hän valmistui reserviupseerikoulun 25. kurssilta vuonna 1934 ja ylennettiin reservin kornetiksi.

Keinonen oli kiinnostunut fysiikasta ja lähti lukemaan matematiikkaa Helsingin yliopistoon. Hän liittyi Karjalaiseen osakuntaan.

Vuonna 1936 Keinonen meni naimisiin Irma Taimi o.s. Lindqvistin kanssa. Heille syntyi tytär Marja vuonna 1937.

Talvisota keskeytti Keinosen opinnot vuoden 1939 syksyllä. Hän oli nuorempana upseerina eversti Lauri Tiaisen komentaman 12. divisioonan kevyt osasto 12:ssa Kollaalla ja Uomaalla. Hän haavoittui kranaatin sirpaleesta vuoden 1940 alussa.

Vapun aattona Keinonen ylennettiin reservin luutnantiksi.

Kesällä Keinonen hakeutui takaisin palvelukseen. Kevyt osasto 12:sta oli muodostettu konekivääri- ja panssarintorjuntajoukkueilla vahvennettu Erillinen polkupyöräkomppania. Talvisodan veteraanit oli kotiutettu ja komppania oli koottu pohjalaisista asevelvollisista. Se oli sijoitettu suojajoukoksi Pohjois-Karjalaan, Uimaharjuun.

”Pohjanmaan lakeuksien pojat oudoksuivat aluksi Pohjois-Karjalan korpia ja vaaroja”, silloinen joukkueenjohtaja Keinonen kertoi.

”Mutta oli onni, että he saivat koulutuksensa juuri näissä oloissa, joiden kaltaisissa he myöhemmin joutuivat kohtaamaan vihollisensa.”

Koulutus oli kovaa. Komppania teki raskaita polkupyörämarsseja tiettömässä maastossa. Jääkärit harjoittelivat ryhmittyneenä etenemistä, suunnistusta ja sodankäyntiä pimeässä. Lähitaistelukoulutuksen lisäksi opetettiin nyrkkeilyä. Vain ampumakoulutus jäi puutteelliseksi, patruunoista oli pula.

”Polkupyöräkomppanian liikkuvuus vaikutti ratkaisevasti menestykseen taistelutehtävissä. Kun koulutus on kova, on taistelu helppo.”

Vuoden 1941 toukokuussa Keinonen määrättiin polkupyöräkomppanian päälliköksi. Jatkosodan alkaessa polkupyöräkomppania kuului erillisenä yksikkönä Karjalan armeijan 7. divisioonaan, jonka komentajana oli eversti Antero Svensson. Komppanian peitenimeksi tuli Pinna.

Heinäkuun 10. päivänä armeija hyökkäsi, 7:s divisioona ylitti Moskovan rajan kello 17 ankaran ukkosilman raivotessa.

Pinna oli alistettu eversti August Ukko Kuistion jalkaväkirykmentti 9:lle, joka toistaiseksi oli reservissä.

Ensimmäiseen taisteluunsa Pinna lähti heinäkuun 14. päivänä. Komppania sai käskyn tunkeutua rintamassa olevasta aukosta ja miinoittaa kahdeksan kilometrin päässä oleva rautatie sekä tuhota puna-armeijan tykistöpatteristo.

Nyt ei tarvinnut säästää patruunoita. Niinpä luutnantti Keinonen viime hetkellä järjesti ampumaharjoitukset. Konepistooleilla ammuttiin liikkeestä aitan ovea. Harjoitus loppui kuitenkin siihen, että rykmentissä luultiin vihollisen hyökänneen Pinnan majoitusalueelle.

Radan miinoittaminen onnistui, mutta tykistön patteristo oli siirretty pois. Osasto asettui ruokailemaan erään suon niemekkeellä olevaan matalaan painanteeseen. Yhtäkkiä kuului voimakasta käsiaseiden pauketta suojaryhmän suunnalta, vihollinen oli päässyt yllättämään osaston.

”Asemaan, tulta”, Keinonen karjaisi.

Hän oli tehnyt pahan virheen. Ryhmät ja joukkueet olivat ruokaillessaan menneet sekaisin ja nuoret joukkueenjohtajat eivät saaneet miehiään heti järjestykseen. Keinonen sai viime hetkellä mies mieheltä huutaen jääkärit asemiin painanteen reunalle. Vihollisen rynnäkkö pysäytettiin, mutta osasto oli saarroksissa aukean suon ja vihollisen välissä. Keinonen teki nopeasti päätöksensä.

”Komppania rynnäkköön, tulta, mars mars!”

Raju hyökkäys yllätti vihollisen ja paluutie avautui. Omia tappioita ei tullut, metsään jäi kymmenen kaatunutta puna-armeijan sotilasta.

”Ruokailupaikkaamme emme palanneet, joten se taisi jäädä epäsiistiin kuntoon.”

”Tämän retken jälkeen huolehdin aina siitä, että ryhmät ja joukkueet pidettiin erillään toisistaan järjestyksessä, jossa niitä ei voitaisi yllättää.”

Seuraavana aamupäivänä miinoitetun radan suunnalta kuului voimakas räjähdys.

Se oli vihollisen ammusjunan matkan pää.

Pinna sai heinäkuun 16. päivänä käskyn koukata vahvasti linnoittautuneen vihollisen selustaan ja katkaista sen yhteydet taakse. Pinna törmäsi kaukana omista joukoistaan vihollisen rakentamaan sivusta-asemaan. Viestiyhteyksiä ja raskasta tulitukea ei ollut, konekiväärijoukkuekin oli muualla.

Mitä tehdä?

Keinonen päätti koukkauksen sijasta lähteä suoraan rintamahyökkäykseen kaivautunutta vihollista vastaan. Konepistooli- ja kiväärimiehet ryömivät lähes kylki kyljessä mahdollisimman lähelle vihollista.

”Murtokohta oli kapea, jotta siihen voitiin suunnata mahdollisimman voimakas tuli”, Keinonen kertoi. ”Suoritus oli räjähdysmäinen.”

Vihollisen asemaan syntyi aukko, josta koko osasto syöksyi läpi.

”Totesin poteroiden yli hypättyäni upseerin ruumiin kaatuneiden vihollisten joukossa.”

Pinna pääsi tavoitteeseensa ja sataviisikymmentä vihollista tuhottiin.

Komppania jatkoi kärkijoukkona menestyksekästä sotaansa Sortavalan kautta Ääniselle ja Syvärin ylitse Äiti-Venäjän rajamaille, jonne hyökkäys pysäytettiin. Komppanian ja luutnantti Keinosen maine kasvoi taistelusta toiseen.

Vastassa olleen puna-armeijan Frunzen divisioonan kohtalona oli tuhoutua lähes viimeiseen mieheen. Divisioona oli jäänyt saarroksiin Äänislinnan, entisen Petroskoin eteläpuolella. Kahteentuhanteen mieheen ja kuuteenkymmeneen naiseen kutistuneen divisioonan komentaja, kenraalimajuri Surakov, päätti vetäytyä Karjalan erämaiden halki Syvärin eteläpuolelle omien joukkojen luo.

Punadivisioonalla ei ollut ruokaa, ei telttoja. Se muuttui ihmislaumaksi, jolla ei enää ollut taisteluarvoa. Divisioonan komentaja kaatui eräässä pienessä kahakassa. Haavoittuneet jäivät metsiin ja soille kuolemaan. Vain kahdeksankymmentä miestä, divisioonan johtohenkilöitä, pelastui. Heillä oli ainoat kompassit ja kartat.

”Pakkasen ja lumen tultua löydettiin kuoliaaksi paleltuneiden venäläisten ryhmiä”, Keinonen kertoi.

Kapteeniksi Keinonen ylennettiin tammikuun 31. päivänä vuonna 1942. Divisioonan komentaja Antero Svensson kehotti keväällä Keinosta harkitsemaan kadettikouluun lähtöä. Myös Keinosen pataljoonan komentaja painosti Keinosta.

”Päätin lopulta lähteä”, Keinonen kertoi. ”Olihan kadettikurssista huolimatta mahdollista sodan jälkeen palata yliopistoon.”

Rintamaupseereille tarkoitettu 26. kadettikurssi alkoi heinäkuun 1. päivänä. Se oli kovatasoinen kurssi, joukossa oli kolmetoista tulevaa kenraalia. Heistä ehkä tunnetuimpia ovat pääesikunnan päällikkö Ermei Kanninen, tasavallan presidentin adjutantti Urpo Levo sekä rajavartioston päällikkö Aarno Sihvo.

Kurssiveljiä olivat myös Suomen Yhdyspankin tuleva pääjohtaja Mika Tiivola sekä tuleva puolustusministeri ja poliisineuvos Arvo Pentti.

Mannerheim-ristin vuoro oli syyskuun 8. päivänä. Perusteluissa luetellaan yli kaksikymmentä taistelua, johon Keinosen komppania otti osaa. Niistä viimeiset käytiin Syvärin eteläpuolella.

”Komppanian toimiessa Tivgozeron suunnassa 23.10 − 14.12. 1941 välisenä aikana se joutui jatkuvasti suorittamaan raskaita partioretkiä avoimille sivustoille ja vihollisen huoltoteille”, perusteluissa todetaan.

”Komppanian partioilla viholliselle tuottamat tappiot olivat 12 upseeria, 410 miestä, 42 hevosta, kolme kenttäkeittiötä, sotasaaliina otti komppania useita konetuliaseita.”

”Tärkeimmät partioretket johti kapteeni Keinonen itse osoittaen henkilökohtaista urhoollisuutta ja luoden taistelumieltä joukkoonsa.”

”Goran kylän taisteluissa 27 − 29.12. 1941 johti kapteeni Keinonen iskuryhmää hyökkäyksessä edeten itse ensimmäisenä ja valtasi kymmenen vihollisen korsua, kolme panssarintorjuntatykkiä, yhden konekiväärin ja aiheutti viholliselle 130 miehen tappiot.”

Keinonen valmistui kadettikurssilta vuoden 1943 kesäkuussa toiseksi parhaana oppilaana.

Kesällä puna-armeijan suurhyökkäyksen aikana hän oli eversti Bertel Ikosen jalkaväkirykmentti 9:n kevyen osaston päällikkönä Syvärillä ja Aunuksen kannaksella. Heinäkuun 13. päivästä alkaen hän toimi kolmannen pataljoonan komentajana. Pataljoona torjui Kollaan maisemissa ylivoimaisen vihollisen yritykset murtautua Loimolaan.

32-vuotias Yrjö Keinonen ylennettiin majuriksi vuoden 1944 syyskuussa. ”Ennen aikojaan”, Keinonen kertoi. ”Ylennys merkitsi satojen upseerien sivuuttamista.”

Sotatoimet lakkasivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuun 4. ja 5. päivinä. Suomessa eräät päämajan upseerit varautuivat Suomen miehitykseen. Aseita varastoitiin ympäri maan.

Keinonen ilmoittautui määräyksen mukaan everstiluutnantti Usko Sakari Haahdelle Mikkelin yläkansakoululla 28. päivänä syyskuuta.

”Jouduin ilmaa omaa syytäni vedetyksi mukaan asekätkentäjuttuun”, Keinonen kertoi.

Päämaja määräsi Keinosen Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin, myöhemmin Joensuun sotilaspiirin esikuntaan toiseksi yleisesikuntaupseeriksi. Juuri näiden upseerien tehtävänä oli huolehtia piirin alueella pataljoonan kokoisen osaston aseistuksen hajavarastoinnista.

Keinonen suhtautui alusta lähtien epäilevästi juttuun. Salainen toiminta, johon osallistui tuhansia miehiä, tulisi ennen pitkää ilmi.

”Turhaan pyrin tästä tehtävästä irti, rykmenttini mukaan taistelemaan saksalaisia vastaan Lapissa.”

”Onneksi minun ei tarvinnut henkilökohtaisesti suorittaa aseiden varastointia. Sen tehtävän otti innolla hoitaakseen sotilaspiirin huoltopäällikkö.”

Kyseessä oli kapteeni Ossian Lavola, jota jo päämajassa oli suositeltu Keinoselle. Lavola tunsi piirin kuin omat taskunsa ja pani toimeksi. Hän valitsi henkilöt ja esitti valmiin listan hyväksyttäväksi Keinoselle. Kätkettävä materiaali saatiin kotiutettavilta joukoilta ja päämajan osoittamilta varikoilta.

Vuoden 1945 keväällä Keinonen valitsi piirin upseerikortista sopivat komppanianpäälliköt ja joukkueenjohtajat, kaksi kuhunkin tehtävään. Tarkoitus oli tilanteen niin vaatiessa kutsua jompikumpi palvelukseen ja antaa alijohtajien vapaasti valita alaisensa oman kuntansa alueelta. Valituille upseereille ei kerrottu asiasta.

Kun Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin kätkentä purettiin vuoden 1945 syksyllä ja seuraavan vuoden keväällä, löydettiin 46 kätköä ja aseita 1 500 miehelle. Tavoite oli reippaasti ylitetty.

Keinonen pidätettiin muiden 2. ye-upseerien kanssa vuoden 1945 heinäkuun alussa ja Lavola pari kuukautta myöhemmin.

Keinonen jatkoi opiskelujaan vankilassa ja vapautui pidätysajan jälkeen vuoden 1946 heinäkuussa. Hänet vangittiin uudestaan toukokuussa vuonna 1947 ja vapautui saman vuoden lokakuussa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi.

Kaikkiaan vajaat tuhatviisisataa henkilöä tuomittiin asekätkennästä vapausrangaistukseen. Keinosen tuomio oli 14 kuukautta vankeutta, hän oli istunut pidätettynä 16 kuukautta. Lavola tuomittiin kahdeksan kuukauden vankeuteen. Hän kieltäytyi puhumasta, jonka vuoksi hän joutui istumaan 15 kuukautta.

Keinonen päätti pyrkiä sotakorkeakouluun, jonne hän myös pääsi korkeimmalla pistemäärällä vuonna 1950. Diplomityönsä hän teki radioaktiivisten säteilyaineiden käyttömahdollisuuksista taisteluvälineenä. Hän valmistui koulun priimuksena vuoden 1953 tammikuussa.

Keinonen halusi joukko-osaston komentajaksi, mutta häntä tarvittiin pääesikunnan jalkaväkitoimistossa teknillisessä kehitystyössä. Keinonen teki kirjan jalkaväen tulen vaikutuksesta, osallistui kevyen singon kehitystyöhön ja suunnitteli uuden käsikranaatin.

Keinonen ylennettiin everstiluutnantiksi ja määrättiin Savon prikaatin pataljoonankomentajaksi vuoden 1955 syyskuussa. Tänä aikana hän kirjoitti armeijan lähitaisteluoppaan. Keinonen viihtyi kentällä, mutta jo seuraavana keväänä hänet määrättiin pääesikunnan aseosaston panssarivaunutoimiston päälliköksi.

Keinonen koki, että hänen etenemiselleen oli pantu sulku. Hän syytti melko suoraan majuri, myöhemmin kenraaliluutnantti Kauko Pöyhöstä vehkeilystä. ”Olisko hänellä ollut osuutta turmiolliseen siirtooni?”

Keinonen osallistui singon viimeistelyyn sekä rynnäkkökiväärin kehittämistyöhön. Hän oli mukana ydinase- ja ohjustoimikunnassa.

Keinonen ehti olla kahdeksan kuukautta Maalaisliiton jäsenenä siinä toivossa, että hänelle järjestyisi siviilivirka. Ei järjestynyt.

Vuoden 1958 lokakuussa hänet määrättiin Uudenmaan rakuunapataljoonan komentajaksi Lappeenrantaan. Vuoden 1960 marraskuussa hänet nimitettiin Porin prikaatin komentajaksi ja tammikuussa hänet ylennettiin everstiksi.

Uudenmaan sotilasläänin komentajaksi Keinonen nimitettiin lokakuussa vuonna 1963 ja kenraalimajuriksi hänet ylennettiin seuraavan vuoden helmikuussa.

Puolustusvoimien komentaja, jalkaväenkenraali Sakari Simelius, oli siirtymässä eläkkeelle vuoden 1965 marraskuussa.

Yllättäen komentajan virkaan valittiin Keinonen, joka virkaiältään oli vasta 17. sijalla. Keinosen ansioina pidettiin valtioneuvostossa, että hänellä oli akateeminen loppututkinto. Hän oli ainoa Mannerheim-ristin ritari, hän oli sotakorkeakoulun priimus ja hän oli kielitaitoinen.

Keinosen puolestapuhujina esiintyivät puolustusministeri ja Mannerheim-ristin ritari Arvo Pentti (kesk.), sosiaaliministeri Juho Tenhiälä (Suomen kansanpuolue, Liberaalisen kansanpuolueen edeltäjä) sekä pääministeri Johannes Virolainen (kesk.).

Keinosen mukaan tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli keskustellut nimityksestä juuri eläkkeelle siirtyneen kenraaliluutnantti Adolf Ehrnroothin kanssa. Mannerheim-ristin ritari Ehrnrooth, joka oli toiminut Keinosen esimiehenä sekä Turussa että Helsingissä, asetti Keinosen ensimmäiselle sijalle. Kekkonen nimitti Keinosen.

Keinonen tuli ohittaneeksi kaikki kenraaliluutnantit ja tukun kenraalimajureita.

Komentajana Keinonen tuli tunnetuksi rohkeana uudistajana. Pääesikunnan organisaatio pantiin remonttiin. Varusmiesten lomat järjestettiin säännöllisiksi ja he saivat käyttää vapaa-aikana ja palveluspaikan ulkopuolella siviilivaatteita. Tervehtimispakkoa supistettiin.

Keinonen kiinnitti myös huomiota liikuntakasvatukseen, hän antoi jopa liikuntapäiväkäskyn.

“Kokemukset osoittavat, että kyky liikkua nopeasti ja sitkeästi jalan, suksilla tai polkupyörällä sekä teillä että maastossa luo edellytykset yllätykselliseen taktilliseen toimintaan ja säästää tappiolta”, Keinonen totesi.

Ensimmäisen virallisen ulkomaanvierailunsa kenraaliluutnantiksi ylennetty Keinonen teki vuoden 1966 huhtikuussa Neuvostoliittoon. Isäntänä oli puolustusministeri, marsalkka Rodion Malinovski.

”Kuinkahan se Keinonen selviytyy niiden neuvostoliittolaisten kanssa?” kuultiin ulkoministeri Ahti Karjalaisen tuskailleen.

Vierailu onnistui, tunnelma oli leppoisa. Isäntien puolesta kenraaliluutnantti Filipov tosin otti esiin ikävän asian.

”Gaspadin general”, Filipov sanoi. ”Yhdysvaltain sotilasasiamies pyysi päästä tutustumaan Viron rannikkoalueeseen. Lupaa ei myönnetty. Teidän sotilasasiamiehenne tuli pyytämään lupaa tutustuakseen samoihin kohteisiin. Hänelle lupa myönnettiin. Tutustumismatkan jälkeen hän kiirehti Yhdysvaltain suurlähetystöön ja jätti sinne raporttinsa havainnoistaan.”

”Aivan sama toistui Arkangelin alueella. Haluaisimme sotilasasiamiehenne jättävän paikkansa Moskovassa.”

Palattuaan Helsinkiin Keinonen toisti Filipovin vaatimuksen Kekkoselle.

”Poista se mies Moskovasta heti”, Kekkonen sanoi.

Keinosen aikana myös toinen sotilasasiamies syyllistyi vakoiluun. Eräs läntiseen asemamaahan sijoitettu everstiluutnantti oli rakastunut naiseen, joka osoittautui tiedustelupalvelun agentiksi. Everstiä yritettiin värvätä, hänelle tarjottiin rahaa. Häntä myös kiristettiin sänkykamarikuvilla.

”Everstiluutnantti tunsi joutuneensa satimeen, antoi myöntävän vastauksen ja otti rahat”, Keinonen kertoi.

Mies kärähti ja hänelle myönnettiin ero “omasta anomuksestaan”.

Tasavallan presidentti ylensi Yrjö Keinosen jalkaväenkenraaliksi Kesäkuun 4. päivänä vuonna 1968.

Varsovan liiton joukot miehittivät Neuvostoliiton johdolla Tsekkoslovakian elokuun 21. päivänä. Suomi oli hyvin tapahtumien tasalla.

”Pääesikunnan tiedusteluosastolla oli ennen miehitystä tehty peitepiirros, jossa oli esitetty neuvostojoukkojen oletetut etenemissuunnat”, Keinonen kertoi.

”Kun myöhemmin vastaava piirros tapahtuneesta asetettiin edellisen piirroksen päälle, etenemiskiilat peittivät toisensa miltei yksi yhteen.”

Myös suojelupoliisin päällikön huippusalaiset raportit sisälsivät tietoja, joihin käsiksi pääsy “tuntui uskomattomalta”. Keinonen kysyi, mistä tiedot ovat peräisin.

”Jos sen kertoisin, lakkaisimme saamasta näitä tietoja”, Supon päällikkö vastasi.

Keinosen ero puolustusvoimien komentajan tehtävistä tapahtui dramaattisissa olosuhteissa. Muistelmissaan Keinonen syyttää suoraan puolustusministeriön kansliapäällikköä, kenraaliluutnantti Kauko Pöyhöstä erostaan.

Jopa puolustusministeri Sulo Suorttanen (kesk.) sanoi Keinoselle pelkäävänsä Pöyhöstä.

”Tämän käsissä Suorttanen oli avuton”, Keinonen sanoo.

Keinosen eroon liittyy niin sanottu kellarijupakka.

”Se oli Pöyhösen kosto minulle siitä, että olin joutunut rajoittamaan hänen alituisia erivapauspyrkimyksiään ja puuttumaan hänen monessa suhteessa arveluttaviin menettelyihinsä.”

”Julkinen sana harhautui pitämään tosina Pöyhösen syöttämiä vääristelyjä.”

Keinonen käytti yksityistä kesähuvilaansa edustustarkoituksiin, koska puolustusvoimilla ei määrärahojen puutteen vuoksi ollut edustussaunaa. Keinonen päätti kohentaa huvila-aluettaan ja käytti siihen pioneeriosastoa, lähinnä kallion louhintaan kellaria varten. Työstä hän maksoi täyden korvauksen ja tarvikkeet hän hankki itse. Puolustusministeri hyväksyi kirjallisesti hankkeen.

Lehdet kirjoittivat asiasta, ensimmäisenä Uusi Suomi, kevättalvella vuonna 1969. Jutussa annettiin ymmärtää, että varusmiehet olisivat rakentaneet Keinosen huvilalle saunan, kellarin ja paljon muuta.

”Myöhemmin päätoimittaja Pentti Poukka kertoi, että oli pantannut kaksi kuukautta artikkelia pöytälaatikossa, koska oli pitänyt sen julkaisemista puolustuslaitokselle vahingollisena. Mutta hänen työnantajansa olivat pakottaneet hänet julkaisemaan kirjoituksen.”

Muut lehdet jatkoivat kirjoittelua. Puolustusministeriön kansliapäällikkö Kauko Pöyhönen perusti nelihenkisen elimen puolustusvoimain komentajan rikoksia tutkimaan. Näin siitä huolimatta, että Kekkonen oli kanslianeuvos Arvo Korsimon (kesk.) suulla ilmoittanut, että “puolustusministeriö pantaisiin järjestykseen”.

Keinonen jätti eroanomuksensa huhtikuun 26. päivänä vuonna 1969. Varsinainen syy eroon oli Keinosen mukaan puolustusmäärärahojen jatkuva pudottaminen.

Kenraaliluutnantti Pöyhösen ura katkesi vuonna 1970. Hän kuoli Norjassa helikopterin pyörivän takasiivekkeen osuttua hänen päähänsä.

Keinonen kirjoitti eläkepäivinään neljä sotakirjaa ja saneli kuolinvuoteellaan muistelmansa. Hän kuoli lokakuun 29. päivänä vuonna 1977 ja hänet on haudattu Nurmijärven hautausmaalle.

Raskas työ, raskaat huvit

Luutnantti Yrjö Keinonen komennettiin vuoden 1941 joulukuussa raskaan partioreissun jälkeen viettämään iltaa virkaa tekevän pataljoonankomentajan, legendaarisen kapteeni Aarne Juutilaisen komentokorsuun. Juutilainen tunnettiin paremmin lempinimellä Marokon Kauhu. Alkoholia oli tarjolla runsaasti.

”Sinun konepistoolimiehiäsi kehutaan”, Juutilainen sanoi. ”Hae tänne kersantti Peltonen. Katsotaan, onko miehen ase edes kunnossa ja osaako hän todella käyttää sitä.”

Keinosen ei auttanut muu kuin herättää kersantti Yrjö Peltonen. Miehet päättivät järjestää Kauhulle repäisevää toimintaa.

”Näytäpä, miten sinä käytät tuota tussariasi lähitaistelussa”, Kauhu kysyi taisteluasuiselta Peltoselta.

Kersantti vetäisi salamannopeasti aseen olaltaan ja avasi tulen. Ensin korsun kattoon ja sitten seinään Kauhun pään yli.

”Jo riittää, jo riittää”, Kauhu karjui ja painautui yhä alemmas istuimellaan.

Peltonen ampui kaikki seitsemänkymmentä patruunaa kestotulella, varmisti aseensa ja teki ilmoituksen. ”Herra kapteeni, näin käytän konepistooliani.”

Teksti: Robert Brantberg 1998, 2009

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivun alkuun
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat