|
Karl Arnold Woldemar Majewski
1892−1942 SA-kuva |
21 suomalaisen sotaupseerin elämäntarina. 288 sivua ja kuvaliite |
|
|
|
Everstiluutnantti Arnold Majewski
Kollaan
ja Rukajärven legenda
Pakkanen on äärimmäisen kireä Rukajärven takaisessa erämaassa Vienan Karjalassa tammikuun 19. päivän iltana vuonna 1942. Matkaa suomalaisten linjoille on sata kilometriä.
Päämajan antaman tehtävän mukaan miesten on rikottava Muurmannin rataa kymmenen kilometrin matkalta sekä tuhottava Mai-Guban asema laitteistoineen ja Uikujärven rannalla oleva kylä. Puna-armeijalle elintärkeää rataa on pidettävä hallussa kolme vuorokautta.
Sissiretkellä on mukana 1 600 miestä ja 250 hevosta majuri Arnold Majewskin johdolla.
Suomalaiset hyökkäävät kello yksitoista illalla. Kilon painoiset trotyylipalat lennättävät kiskoja ja vaihteita ilmaan. Kylän siviilit kootaan samaan rakennukseen. Suomalaiset heittävät muihin rakennuksiin kasapanoksia ja sytyttävät ne tuleen polttopulloilla ja termiittirasioilla. Harvalukuisista vihollisista ei ole vastusta.
”Olisittepa tulleet pari päivää aikaisemmin”, eräs siviilinainen sanoo. ”Silloin täällä oli kokonainen pataljoona sotilaita.”
Tuho-isku on tehty ja ankaran kylmyyden vuoksi suomalaiset joutuvat vetäytymään. Joku sanoo, että asemarakennuksen lämpömittari näytti viittäkymmentä pakkasastetta. Kolmea päivää kukaan ei kestäisi tällaista kylmyyttä, hevosia oli jo menehtynyt.
Pitkä matka takaisin omien puolelle alkaa.
Idea uhkarohkeasta sissi-iskusta syntyi päämajassa tammikuun alkupuolella. Kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen Maaselän ryhmä oli vaikeuksissa Karhumäen rintamalla Äänisen ja Seesjärven välillä.
Karjalan rintaman sotaneuvosto oli antanut kenraalimajuri Sergei Trofimenkolle tehtäväksi vallata Karhumäki takaisin valkobandiiteilta. Puna-armeijan divisioonien huolto ja täydennyskuljetukset kulkivat Muurmannin rataa pitkin. Yhteys päätettiin katkaista.
Matkaan lähetettiin kaksi pataljoonaa majuri Arnold Majewskin johdolla. Miehet lähtivät liikkeelle tammikuun 14. päivänä. Hiihdettiin nelijonossa, sissiosaston leveys oli puoli kilometriä, pituutta oli 3−4 kilometriä.
Hevoset oli kuormattu teltoilla, kamiinoilla ja puhelintapsikeloilla. Mukana oli Molotovin cocktaileja ja räjähdysaineita sekä ilmatorjuntakivääri. Keittomuonaa oli kolmeksi päiväksi, kuivaa muonaa ja hevosten rehua kahdeksaksi päiväksi. Ampumatarvikkeita oli reippaasti.
Kolonnan keskellä kirkkoreessä istui jättipartion johtaja Majewski. Pakkanen kiristyi, vihollisia ei näkynyt. Majewski pystytti neljän päivän kuluttua komentotelttansa Voldjärvelle runsaan parinkymmenen kilometrin päähän kohteesta. Tähän jäi myös huoltokolonna.
”Entä jos ryssä panee meidät mottiin?” eräs huolestunut upseeri kysyi Majewskilta. ”Miten hevosten käy?”
”Syyvä hevosta kolme päivä ja sitte tulla pois”, Majewski vastasi.
Miehet lähtivät ratatyömaalle, Majewski jäi komentopaikalleen. Hän järjesti teltassaan erinomaisen illallisen pataljoonan lääkärille, eläinlääkärille ja huoltopäällikölle. Alkupalana oli karjalaisia sulhaspiiraita munavoin ja karhuviinan kanssa, pääruokana hirvenpaistia puolukan ja punaviinin kera. Jälkiruuaksi Majewski tarjosi kahvia ja konjakkia.
Pitkän pakkasyön aikana suomalaiset tuhosivat Mai-Guban aseman vaihteineen, rautatiesillan, junavaunuja, kymmenen kilometriä rataa ja yhdeksänkymmentä rakennusta.
Aamu valkeni. Segetsan, suomenkielellä Sekeen, lentokentällä oli vilskettä, punalentäjät janosivat kostoa. Hävittäjät lensivät puiden latvojen tasalla ja tulittivat konekivääreillään vetäytyviä suomalaisia. Eräs lentäjä piti pieniä pommeja sylissään ja pudotti niitä miesten niskaan. Paksun lumen vuoksi pommien teho oli kuitenkin lähes olematon.
Miehet hiihtivät henki kurkussa metsäsaarekkeelta toiselle ja saapuivat ennen iltaa Majewskin komentopaikalle Voldjärvelle, jossa täydet soppakanuunat odottivat. Miehet arvelivat syövänsä hevosenlihaa. Kannon päähän asennetun ilmatorjuntakiväärin kahvoissa oli kersantti, joka kävi yksinäistä kamppailua punakoneita vastaan.
Tuli yö, vihollisen lentäjät eivät antaneet periksi. Majewski kielsi jopa tupakan sytyttämisen. Joku kuitenkin raapaisi tulen savukkeeseensa.
”Ellet sinä herkki anta merkki ryssen, minä amppu sinu just”, majuri ärjäisi.
Neljän tunnin unen jälkeen miehet lähtivät pitkälle paluumatkalle. Lyhyitä taukoja lukuun ottamatta matkaa jatkettiin koko seuraava päivä ja yö. Jälkivarmistuksessa olevat hyväkuntoiset miehet joutuivat herättelemään hankeen sammuneita taistelijoita.
Näkkileivän ja pervitiinin, amfetamiinille sukua olevan piristeen avulla uupuneet miehet hiihtivät kotiinpäin. Tappiot olivat pääasiassa paleltumia, satakunta miestä joutui sairaalahoitoon. Retkellä kaatui kolme suomalaista.
Jalkaväkirykmentti 10:n komentaja Urho Tähtinen kiitteli onnistuneen iskun jälkeen Majewskia.
”Missä viipyvät esitykset korotuksista ja kunniamerkeistä”, eversti Tähtinen kysyi.
”Ai pärkkele, ne aina unohtu.”
Ehdotus tuli, muun muassa kaikki ryhmänjohtajina toimineet korpraalit ylennettiin alikersanteiksi.
Legendaarinen Kollaan ja Rukajärven sankari Karl Arnold Voldemar Majewski syntyi Tallinnassa joulukuun 11. päivänä vuonna 1892. Hänen vanhempansa olivat Suomessa syntynyt everstiluutnantti Alexander Majewski ja suomalainen Irene o.s. Hellman. Alexander Majewski oli vanhaa puolalaista sotilassukua. Arnold pääsi ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta reaalilyseosta vuonna 1912.
Vuoden 1918 sotaan Majewski tuli Pietarista. Hän toimi Karjalan armeijakunnassa ratsumestari Yrjö Elfvengrenin ratsuväen joukkueenjohtajana ja eskadroonan päällikkönä. Hän osallistui muun muassa Raudun, Terijoen ja Viipurin taisteluihin. Majewski kunnostautui rohkeilla retkillä vihollisen selustassa.
Majewski suoritti ratsuväen päällystökurssin Joensuussa ja ylennettiin reservin kornetiksi kesäkuussa 1918. Hän suoritti aktiiviupseerikurssin kadettikoulussa. Majewski ylennettiin vakinaisen väen kornetiksi vuoden 1920 heinäkuussa ja luutnantiksi joulukuussa.
Majewski palveli Hämeen ratsurykmentissä Lappeenrannassa ja nimitettiin vuoden 1926 lokakuussa eskadroonan päälliköksi. Ratsumestariksi hänet ylennettiin seuraavan vuoden toukokuussa. Taistelukoulun komppanianpäällikkökurssin hän suoritti vuonna 1929.
Lappeenrannan aikoihin Majewski oli legenda toisten upseerien joukossa. Häntä sanottiin Mäskiksi. Häntä pidettiin boheemina, jonka “palkkarahat eivät tahtoneet riittää värikkääseen elämään”.
Kerran Lappeenrannassa eräs upseeri lainasi hevosen. Kelpo eläin pysähtyi ensin pankin, sitten viinakaupan eteen. Lainaaja ihmetteli asiaa. Selvisi, että kyseessä oli Mäskin hevonen.
Talvisota syttyi. Majewski muisteli vekseleitään ja muita sitoumuksiaan. ”Pärkkelen hyvä, että tämä kaksikymmenvuotinen hermosota päättyi.”
Majewskin paha iskias parani tuossa tuokiossa. Ratsumestari lähti hymyillen sotaan ja joutui Kollaan rintamalle. Hän tuli nopeasti tunnetuksi rämäpäisenä upseerina, joka kahlasi lumessa muiden edellä ja neuvoi sotilaitaan. ”Ratsumies pärkkele. Amppuka tuo ryssen tuosta pois.”
Kollaalla Majewski halusi totuttaa esikuntansa tykistötuleen. Hän vei miehet etulinjaan. Lähistölle tuli kunnon keskitys, kranaatinsirpaleet surisivat, mutta vahinkoja ei tullut.
”Katsoka nyt, kuinka pärkkelen hoonosti ne amppuu”, Majewski totesi.
Vihollisen tulenjohtaja oli hyvällä näköalapaikalla. Suuntausta korjattiin ja pari kranaattiryhmää tuli aivan peräkkäin esikuntaherrojen niskaan. Miehet peittyivät lumeen ja multaan, mutta kaikki säilyivät ehjinä.
”Nyt näkee, kuinka pärkkelen kehnosti ryssen amppuu. Aivan kohdalle, eikä sittenkään satu.”
Majewskilla oli oma luokituksensa miesten suhteen. ”Ärittäin hyvä mies”, oli Mäskin luonnehdinta hyvästä sotilaasta. Keskinkertaiset miehet hän kuittasi olan kohautuksella.
”Pärkkelen suuri pälkkuri”, oli luonnehdinta huonoimmasta aineksesta.
Majewskin hyvä onni ei kestänyt talvisodan loppuun asti. Uomaan Prokkosenmäellä hän sai sirpaleita käteensä, rintaansa ja kaulaansa. Verta tuli kaulasta kuin “härän kurkusta”.
”Pärkkele, kun käsi ei toimi laisinkaan.”
Majewski huomasi, miten veri suihkusi pitkänä kaarena. ”Antaka minu pistoli”, Majewski sanoi lähetilleen. ”Pärkkele, minä ampu itten.”
Miehet kuitenkin vakuuttivat Majewskille, että kyllä herra ratsumestarista vielä mies tulee. Majewski tunki sormensa kaulan reikään ja hänet vietiin ahkiossa sidontapaikalle. Henki säilyi.
Talvisota päättyi.
Vuoden 1941 heinäkuun 3. päivänä 14. divisioonan komentaja, eversti Erkki Raappana sai käskyn hyökätä Lieksasta ja Kuhmosta Vienan Karjalaan.
Pielisjärven Kivivaarasta kohti Repolaa lähti ensimmäisenä eversti Urho Tähtisen jalkaväkirykmentti 10. Kärkeen Tähtinen komensi majuri Arnold Majewskin pataljoonan. Majewski määräsi kärkikomppaniaksi kapteeni Eino Laiston komppanian.
Majewskin ensimmäinen tavoite oli Tuulivaaran kylä, jonne matkaa rajalta oli reilut 15 kilometriä.
”Millä tavalla olet suunnitellut etenemisen?” Tähtinen kysyi.
”Laisto pojat hööki tien vasen puoli, Puustinen tien oikea puoli ja mine kävellä tie pitkin.”
Luutnantti Jukka Puustinen oli Laiston tavoin Majewskin pataljoonan komppanianpäällikkö. Kapteeni Laisto marssi ryhdikkäästi rajalle ja nosti lähettinsä kanssa sinivalkoisen rajapuomin ylös. Naapurin punavihreä puomi rikottiin. ”Tätä ei enää tarvita.”
Edessä oli asumaton erämaa.
Majewski marssi tietä pitkin kärkijoukkueen tasalla. Hän tonki ratsupiiskan mittaisella pajukepillään miinoja tiestä. ”Tossa miina, otta se pois.”
Laiston komppania joutui tulitaisteluun vihollisen jälkivarmistusjoukon kanssa. Majewski asteli pystyssä ja paineli kepillään miesten takapuolia alemmaksi. ”Alas, alas! Maahan!”
Lähellä Tuulijärveä vihollinen pani ensimmäisen kerran kunnolla hanttiin. Vastassa oli valiojoukko, rajavartio-osasto 73:n miehet. Suomalaisia kaatui, joukossa yksi joukkueenjohtaja ja kranaatinheitinkomppanian päällikkö. Suomalaisten oli vetäydyttävä suojaisan harjanteen taakse. Majewski halusi käsiinsä Laiston jääkärijoukkueen johtajan, kadetti Pentti Mehtosen.
”Missä Mehto... missä Mehtonen?”
Mehtonen löytyi ja Majewski antoi selkeän käskyn. ”Jääkärit mennä sinne ja tappa ryssen.”
Mehtonen lähti kiertämään vastustajan selustaan. Kenttätykistörykmentti 18:n neljäs patteri täräytti onnistuneen tuli-iskun vihollisen niskaan ja suomalaiset hyökkäsivät. Rajajoukot luopuivat asemistaan.
Tuulivaaran kylä oli viiden kilometrin päässä taistelupaikalta. Tavoite saavutettiin.
Eversti Raappanan miehet valtasivat Repolan heinäkuun 8. päivänä. Suomalaiset motittivat ja tuhosivat 21.−24. heinäkuuta Omeliassa vastassa olleen eversti Tšurilovin jalkaväkirykmentti 337:n lähes viimeiseen mieheen. Rukajärvelle joukot pääsivät syyskuun 9. päivänä.
Korpidivisioonan komentaja Erkki Raappana suhtautui jatkosodan alussa varauksella värikkääseen pataljoonankomentajaansa. Tykistönluutnantti Veli Lumiala tapasi vuoden 1941 syyskuun puolivälissä Novinkajärven rannalla eversti Raappanan.
”Minulla on Omeliasta alkaen ollut tunne, että hyviä miehiä kaatuu ja haavoittuu aivan liian paljon ja aivan turhissa tilanteissa”, Raappana sanoi. ”Haluaisin kuulla arvostelua ja joukkojen mielialoja. Oletko tyytyväinen?”
”Omeliaan saakka olin tyytyväinen”, Lumiala vastasi. ”Mutta silloin, kun soitit tulenjohtoyhteyksiä myöten Mäskille ja kielsit häntä menemästä päätielle, minä olisin antanut hänen mennä.”
”Toiseksi, silloin, kun hän Rukavaaran koukkauksen aikana minulle käsittämättömästä syystä epäröi tielle menoa, minä olisin taas päinvastoin käskenyt hänen hyökätä sinne.”
Raappana mietti hetken ennen kuin vastasi.
”Mäski saapui Kannaksen taisteluihin Pietarista siten, että hän ehti välillä kiertää koko maapallon Vladivostokin ja Kalifornian kautta Suomeen ja oli vasta helmikuussa Karjalan rintamalla.”
”Kukapa tuollaista onnenlintua ei olisi tuntenut. Hän oli yhtä kuuluisa kuin Nikke Pärmi oli tavallisena kapteenina, mutta aivan toisissa merkeissä. Nikke oli suutarin poika, joka erikoisuuksistaan huolimatta ja ehkä juuri niiden takia ei jäänyt suutariksi. Mäski taas oli puolalaissyntyisen aatelissuvun vesa, joka tuli suomalaiseksi ylioppilaaksi äitinsä, Hellmanien suvun, välityksellä.”
”Arnold Majewski ei ole, ehkä hyvinkin hyvästä sukutaustaan huolimatta, tehnyt minuun aivan vakuuttavaa vaikutusta.”
Raappana katsoi Lumialaan, joka jatkoi. ”Voi olla tottakin, mutta tässä korpisodassa hänen suoraviivainen toimintansa on paikallaan. - Sitä paitsi tunnen hänet jo talvisodan Kollaan päiviltä. Siellä hän oli eskadroonan päällikkönä ja urhea kuin mikäkin.”
Keskustelu luutnantti Lumialan kanssa muutti Raappanan kuvaa Majewskista myönteisemmäksi. Mai-Guban retken komentajuuden antaminen majurille, jolla ei ollut aikaisempaa sissikokemusta, oli selvä luottamuksen osoitus.
Majewski meni naimisiin farmaseutti Helga Sonckin kanssa syyskuun 3. päivänä vuonna 1941 Lieksassa. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi seuraavan vuoden huhtikuussa.
10. päivänä lokakuuta, Aleksis Kiven päivänä, vihollinen hyökkäsi pataljoonan voimin kohti suomalaisten linjoja Peukaloniemessä. Puna-armeijan linjat olivat tässä kohdassa vain 100−150 metrin päässä Majewskin pataljoonan asemista ja tarkka-ampujista oli jatkuva riesa.
Vihollinen pääsi suomalaisten juoksuhautoihin ja raju taistelu muuttui paikoitellen käsirysyksi. Suomalaiset pääsivät niskan päälle. Taisteluhautoihin jäi toistasataa vihollista, saman verran kaatui etumaastoon. Vain muutama suomalainen kaatui. Majewski lähti kiertämään juoksuhautoja.
”Mine kiittä, pojat tehdä hyve työ, hän tokaisi kätellessään miehiä.”
Tieto Peukaloniemen rajusta taistelusta levisi. Paikalle ilmaantuivat tiedotuskomppanian päällikkö Mikko Rossi ja TK-mies Ilmari Laukkonen. Everstiluutnantti lähti itse näyttämään miehille paikkoja.
”Majewski käveli juoksuhaudassa huolettomasti, kuin sotaa ei enää olisikaan”, Laukkonen kertoi. ”Hän halusi näyttää meille etumaastoa, johon oli kaatunut röykkiöittäin venäläisiä.”
TK-miehet katselivat etumaastoa periskoopin läpi, Majewski kurkki etupenkan yli ja osoitteli kepillään kaatuneita.
”Samalla hän ryhtyi laskemaan ruumiiden määrää”, Laukkonen kertoi. ”Hän ennätti kolmeenkymmeneen, kun vihollisen tarkka-ampujan luoti pimahti häneen.”
Luoti meni leuasta ja kurkusta läpi. Se repäisi niskaan suuren reiän. ”Rukajärven suunnan tunnetuin ja rohkein komentaja oli kaatunut aivan kuin turhan takia.”
Lieksassa Helga Sonck-Majewski vastaanotti miehensä ruumiin. ”Seudun yllä leijaili sumu, kun sotilaat toivat arkun. Heidän saappaidensa töminä kaikuu vieläkin korvissani. Hän ei koskaan saanut nähdä, miten olin kalustanut yhteisen kotimme.”
Everstiluutnantti Arnold Majewski on haudattu sukuhautaan Turkuun.
Majewski oli erinomainen seuramies ja osasi myös antaa arvoa naiskauneudelle. ”Olin farmaseuttitutkinnon jälkeen vuonna 1940 tullut Lieksan apteekkiin töihin”, Helga Sonck-Majewski kertoi. ”Lieksassa pataljoonankomentaja oli vaihtumassa. Kuulin, että uusi komentaja olisi tuo Kollaalla kunnostautunut 47-vuotias Mäski.”
”Upouusi komentaja oli kutsuilla apteekkarin salissa. Livahdin salongin poikki yövuoroon ja näin, miten Majewski mielenkiinnolla silmäili minua. Niin tuo majuri alkoi juosta apteekissa, milloin mitäkin ostellen. Pilleriä, pirtua, purnukkaa, kissalle Valeriaanaa.”
Kun alkoi tulla kukkapuskaa, apteekkarin rouva tokaisi: “Nyt tuo komentaja on mänt päästään pyörälle”.
Helga oli majuria 24 vuotta nuorempi.
Nuori farmaseutti oli eräänä sunnuntaipäivänä ollut Kolilla hiihtämässä. Kun hän tuli junalla Lieksan asemalle, vastassa oli Majewski, joka otti tytön sukset olalleen. Hän oli levittänyt asemalle punaisen maton, jonka molemmin puolin sotilassoittokunta seisoi soittaen kappaletta Sulhon soidinsoilla.
”Onko ryyppykaverisi Marski käynyt täällä?” Helga kysyi kun sotilaat kokosivat punaista mattoa.
”Ei ole, kaikki on Sinua varten”, majuri vastasi. ”Nyt tiedät, että tämä autuuden asia meidän välillä on sitten sitä myöten selvä.”
Majurin kosinta johti myönteiseen tulokseen. Pariskunta vihittiin Lieksassa vuoden 1941 syyskuussa.
”Minulla oli ollut paljon heiloja, mutta hän oli ensimmäinen mieheni”, Helga Sonck-Majewski kertoi.
”Kylläpä oli tosi kyseessä minun Maginot-linjallani”, soturi oli tokaissut hääyötä seuraavana aamuna.
Joulun alla vuonna 1941 Majewski vei nuorikkonsa viiden vuorokauden häämatkalle ulkomaille, Rukajärvelle. Pakkasta oli lähes viisikymmentä astetta.
”Matka oli vaarallinen, Helga Sonck-Majewski kertoi. ”Lähdimme taipaleelle Lieksasta pikku-autolla. Tie johti synkkien salojen ja valtavien vaarojen kautta Rukajärvelle. Matka oli piinallisen pitkä ja pelottava.”
”Mäski istui etupenkillä konepistooli käsissään. Autoa ohjasi sotapoika. Minä hetkenä tahansa korpimaiseman uumenista saattoi tielle ilmaantua valtavan Venäjän vihan viemä vanja. Kerrottiin, että alasti riisuttuja lottia olisi seivästetty tuolla tuskien tiellä.”
”Punoin takapenkillä sotajuonta. Mietin, mitä sanoisin, jos vanja vääntäytyisi viereen. Olinhan oppinut Venäjää Karjalankannaksella.”
Pariskunta pääsi onnellisesti perille.
”Vietin onnellisena joulun pyhät rohkean rakuunani reessä. Syötiin lintua ja hirvenlihaa.”
Majuri vei Helgansa takaisin Lieksaan ja palasi rintamalle. Lomillaan hän kävi Lieksassa, pariskunta suunnitteli uutta kotia Lieksan Märäjälahdelle. Rintamapalvelu vaati veronsa.
”Hän vanheni Muurmannin retken aikana ainakin kaksikymmentä vuotta”, Helga kertoi.
Teksti: Robert Brantberg 1998, 2009