Valter Valli
1900−1969 |
Punaeversti Valter Valli |
”Suomalaiset tulevat”, punapataljoonan komentaja kuiskaa
kenttäpuhelimeen Ilomantsin itäpuolisessa korvessa.
”Yksi vai kaksi?” langan
toisessa päässä puhuva punarykmentin komentaja kysyy. Miehet puhuvat suomea.
”Joukolla.”
”Älä hätäile, onko kaikki
kunnossa?”
”On, kolmesataa metriä.”
”Odota vielä, päästä lähemmäksi.”
Ensin tietä pitkin tulee kolme
tunnustelijaa polkupyörällä. Tämän jälkeen seuraa joukkue ja lopuksi
parijonossa kokonainen komppania. Suomalaiset päästetään punapataljoonan
asemiin. Pataljoona avaa ristitulen kahdeksallatoista konekiväärillä ja
kranaatinheittimillä. Seuraa verilöyly.
Suomalaiskolonnan
kärki kaatuu tielle, takana seuraavat yrittävät paeta suolle, mutta kaatuvat
konekiväärituleen ja kranaatteihin. Jälkijoukot vetäytyvät.
Kyseessä saattaa olla 13. päivä
syyskuuta vuonna 1941 Megrijärvellä, jolloin Prikaati K:n osasto Räsäsen
tappiot olivat 30−40 miestä. Vastaavia tappiolukuja ei ennen tuota päivää
ole. Tai sitten puna-armeijan veteraanit liioittelevat muisteloissaan.
”Räsänen oli pannut nokkansa
kiellettyyn paikkaan, josta tappiot seurasivat”, prikaati K:n komentaja,
everstiluutnantti Eero Kuussaari kertoi. ”Ryssän tappiot olivat Räsäsen mukaan
pari-kolmesataa miestä parin vuorokauden aikana.”
Seuraavana päivänä kapteeni
Räsänen kuitenkin vaihdetaan uuteen mieheen.
Väijytyksen takana oli puna-armeijan
maineikas Jalkaväkirykmentti 126. Rykmentin komentaja, majuri Valter Valli oli syntynyt
Suomessa, kuten myös ylläkön tehneen pataljoonan komentaja, yliluutnantti Ville
Vainio.
Suomenkin joukoissa legendaksi tullut
Valter Johannes Valli syntyi Eurajoella elokuun 25. päivänä vuonna 1900. Hänen
vanhempansa olivat huonekalupuuseppä Juho Fredrik Valli sekä Vilhelmiina o.s.
Dahlgren. Valter Valli kävi kiertokoulua viisi vuotta.
Yksitoistavuotiaana Valter Valli
lähti isänsä kanssa syksyllä metsätöihin ja seuraavana keväänä uittoon. Hänen
molemmat vanhempansa sairastivat keuhkotautia ja Valter pääsi tekemään
sairastelevan isänsä töitä talon renkinä. Äiti Vilhelmiina kuoli tautiin vuonna
1913.
Ensimmäinen maailmansota puhkesi
ja venäläiset ryhtyivät linnoittamaan Pohjanlahden rannikkoa. Vuoden 1916
syksyllä Valter Valli lähti ikätoverinsa kanssa Raumalle kirvesmiehen töihin.
Venäläiset asensivat järeitä tykkejä ja kaivoivat juoksuhautoja. Poikien
tehtävänä oli kaataa riukumäntyjä. Runkojen avulla lujitettiin taisteluhautojen
seinämiä.
Seuraavan
vuoden keväällä Valli pestattiin höyrymyllyn koneenkäyttäjäksi naapurissa
sijaitsevan Irjanteen kylään. Hän meni mukaan paikkakunnan työväenliikkeeseen.
Marraskuun 4. päivänä vuonna 1917 Valter Valli liittyi vapaaehtoisena Suomen
punaiseen kaartiin ja Suomen sosialidemokraattisen puolueeseen.
Vuoden
1918 sota syttyi tammikuussa ja Valli määrättiin sotamieheksi punakaartin Eurajoen
toiseen komppaniaan. Aseet Eurajoelle hankittiin Porista ja komppania lähti
Noormarkun rintamalle. Taisteluissa Valli haavoittui lievästi poskeen.
Punaiset joutuivat perääntymään
Viipurin suuntaan. Vappuna Valli joutui valkoisten vangiksi Lahdessa. Elokuussa
sotaoikeus tuomitsi Vallin punakaartiin kuulumisesta viiden vuoden vankeuteen.
Marraskuussa Valli armahdettiin
ja hän sai työpaikan maatilan apumiehenä. Tämän jälkeen hän työskenteli Rauman
ja Porin sahoilla. Vuoden 1921 huhtikuussa Valli lähti Pohjois-Suomeen uittoon
ja tukinkaatoon Värriön savotalle Kuolajärvelle, nykyiseen Sallaan.
Kajaani-yhtiön entinen ukkoherra
Jahvetti Moilanen piti vuoden 1922 helmikuussa Värriön savotan kuudellesadalle
miehelle palopuheen vallitsevia oloja vastaan tyhjän silavatynnyrin päällä
seisten. Tapahtumasta käytetään nimitystä läskikapina.
Moilanen oli punakaartilainen ja hänen johdollaan perustettiin Pohjolan
punainen sissipataljoona. Myös Valter Valli liittyi joukkoon.
Pataljoona ryösteli tarvikkeita
ja vangitsi herroja Kuolajärvellä ja Kemijärvellä. Neljän päivän vaeltelun
jälkeen sakki siirtyi Neuvosto-Venäjälle.
Valter Valli päätyi rajan takana
Kansainvälisen sotakoulun
ensimmäiselle vuosikurssille. Vuoden 1925 elokuussa Valli oli suorittanut
jalkaväen upseerikurssin ja lokakuussa hänet lähetettiin Väinäjoen varrelle
Vitebskiin joukkueenjohtajaksi 27. jalkaväkidivisioonaan.
Hän käytti nimeä Valter
Ivanovitš Valli.
Vitebskissä Valli kohtasi myös
tulevan vaimonsa, Tomskissa Siperiassa syntyneen Olga Aleksejevnan. Vanhempiaan
Olga ei muistanut lainkaan, he olivat kuolleet tytön ollessa vauvaiässä. Olga
toimi piikana Tomskissa ja myöhemmin Arkangelissa sairaalan apulaishoitajana.
Vuonna 1921 lasaretti siirrettiin Vitebskin.
Vuonna 1931 Valli lähetettiin
Moskovaan tarkka-ampujayksikön päällikkökoulutukseen. Valli osoittautui
lahjakkaaksi ampujaksi.
Stalinin puhdistukset
Neuvosto-Karjalan suomalaisten parissa alkoivat vuoden 1933 kesällä,
suomalaisia syytettiin kansallismielisyydestä. Puhdistus kehittyi vainoksi,
joka jatkui aalloittain lähes talvisodan syttymisen asti.
Vuonna 1938 kapteeniksi
ylennetty Valli oli pataljoonan komentaja. Kesäkuun 16. päivänä hänet
määrättiin NKVD:n toimistoon. Valli vangittiin ja vapautettiin komentajan
tehtävistä.
”Mitä tämä merkitsee?” Valli
kysyi ymmällään. ”Olen rykmentin puoluebyroon jäsen.”
”Sillä ei ole enää mitään
merkitystä. Sinut on erotettu puolueesta.”
”Milloin? Millä oikeudella?
Ilman minun läsnäoloani? Entä puoluesäännöt?”
Kysymykset eivät auttaneet,
Vallilta revittiin pois kauluslaatat ja arvomerkit. Kuulustelut alkoivat
seuraavana päivänä. Syytökset olivat perättömiä, mutta Vallin valituskirjelmät
eivät auttaneet.
Olga Aleksejevna häädettiin
asunnosta ja erotettiin työpaikalta. Olga elätti itsensä viemäriojien kaivajana
ja sai viikottain tuoduksi ruokapaketin vankilaan.
Helmikuun alussa Valli
päätettiin vapauttaa. Tuulet olivat muuttuneet, Stalin suunnitteli sotaa Suomea
vastaan ja suomalaisia tarvittiin. Valli pääsi töihin Vitebskin teknillisen
opiston sotilasohjaajaksi.
Vuoden 1939 syyskuussa Moskova palautti
kapteeni Valter Vallin puna-armeijan riveihin. Puolustusministeriön
päiväkäskyllä hänet määrättiin Keski-Venäjälle Ostrogotškiin Jalkaväkirykmentti
429:n pataljoonankomentajaksi.
”Tässä teille matkalitterat.”
Talvisota syttyi marraskuun 30.
päivänä. Sotaan Valli lähti kapteenina. Hän toimi Kannaksella armeijakunnan
esikunnan operatiivisen osaston varapäällikkönä. Sodan lopulla hän oli majuri
ja operatiivisen osaston päällikkö.
Suomalainen
asepalvelusiässä oleva miehistö keskitettiin talvisodan jälkeen punakenraali Akseli
Anttilan 71. jalkaväkidivisioonaan. Majuri Valli komennettiin Anttilan puheille
Terijoelle.
”Haluaisin mieluummin Punaisen
armeijan venäläiseen joukko-osastoon”, Valli sanoi.
”Eikö tämä sinun mielestäsi ole
Punaista armeijaa”, Anttila ärähti. ”Arvaan, mistä kenkä puristaa, et halua
esikuntatyöhön. Mutta minäpä määrään sinut rykmentin esikuntapäälliköksi.”
Kyseessä oli Ivan Mihailovitš
Petrovin Jalkaväkirykmentti 126. Petrovin aikaisempi nimi oli Toivo Vähä,
Vallin tuttava jo upseerikoulun ajoilta. Rykmentti koostui pääasiassa
karjalaisista, inkeriläisistä ja suomalaisista miehistä. Mukana oli myös
asepalvelustaan suorittavia Karjalasta kotoisin olevia venäläisiä.
Syksyllä rykmentti siirrettiin
Karhumäelle. Seuraavan vuoden keväällä Petrov määrättiin upseerikursseille
Moskovaan ja Vallista tuli rykmentin sijaiskomentaja. Rykmentti matkasi
Suojärvelle ja sieltä sata kilometriä Kuolismaan korpeen Moskovan pakkorauhan
rajalle. Rajaa vartioi 80. rajavartio-osasto.
Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuun
22. päivänä ja Vallin rykmentti siirtyi puolustuslinjoille Ilomantsista
Porajärvelle johtavan tien varteen. Ryhmitys oli harvaa, pohjoisessa oli lähimpään
rykmenttiin Repolaan satakaksikymmentä kilometriä. Vallin rykmentin puolustuslohko
oli kolmekymmentä kilometriä, ohjesäännön mukaan sen olisi pitänyt olla
korkeintaan viisi kilometriä.
Rykmenttiin kuului 3 200 miestä,
joista 182 upseeria. Aseistus oli ajan tasalla. Jokaisessa komppaniassa oli
konekiväärijoukkue ja kranaatinheitinjoukkue. Lisäksi pataljoonilla oli
konekivääri- ja kranaatinheitinkomppaniat, joilla oli 82 millimetrin heittimet.
Rykmentillä oli erillinen
kranaatinheitinpatteri, jossa oli kuusi 120 millimetrin heitintä, tykkipatteri,
jossa kuusi 76 millimetrin kenttätykkiä ja ilmatorjuntakomppania.
Vallilla oli siis melkoinen
tulivoima. Vain konepistooleista oli pula. Valli oli kuitenkin varma siitä,
että tällä kohtaa Karjalan rintama tulisi kestämään.
”Sodan alkamispäivänä saimme
käskyn, jossa meitä kiellettiin ylittämästä valtionrajaa”, Valli kertoi. ”Jos
raja ylitetään vastapuolelta, meidän on tuhottava rajan ylittäjät.”
Käsky kumottiin muutaman päivän
kuluttua ja Vallia kehotettiin aktiiviseen tiedusteluun Suomen alueella.
”Lähetimme rajan yli
tiedusteluryhmän, joka eteni kolme kilometriä, mutta ei kohdannut ketään. Pian
selvisi, ettet Hitler ollut ilmoittanut suomalaisille tarkkaa sotatoimien
alkamispäivää. Suomalaiset myöhästyivät hiukan yleisessä
liikekannallepanossaan.”
Venäläiseen tapaan upseereilla
oli sijoituspaikkakunnalla mukanaan myös vaimonsa, mutta sodan puhjettua Valli
määräsi naiset poistumaan, Olga Aleksejevna mukaan lukien.
Tiedusteluporukoita
liikkui rajan molemmin puolin, yritettiin selvittää vihollisen joukot ja
sijainti. Myös vangin, rajantakaisen slangin mukaan kielen, sieppaamista harjoitettiin. Erään kahakan aikana
suomalainen sotamies jäi Vallin toisen pataljoonan miesten saartamaksi ja
joutui antautumaan. Mies kertoi olevansa sähköasentaja Helsingistä.
”Sinun luulisi olevan valistunut
työläinen, jonka pitäisi tuntea luokka-asemansa”, Valli sanoi. ”Miksi lähdit
taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan?”
”Oli pakko.”
”Onko hyvä, kun työläinen lähtee
tappamaan naapurimaansa työläistä?”
”Minkä sille meikäläinen mahtaa?”
”Miksi antauduit vangiksi?”
”Mihinkä sinä kahden pistimen
välistä karkaat?”
Suomalainen ei aluksi suostunut
kertomaan sotilaallisista asioista mitään, mutta murtui lopulta. ”Miksi teidän
karttoihinne ei merkitä joukkoyksikköjen sijaintia?” Valli kysyi.
”Se on kiellettyä, ne pitää
muistaa.”
Pian selvisi, että mies kuului everstiluutnantti
Frans Wahlbeckin Jääkäripataljoona 1:een.
”Miehen eteen levitettiin kartta”,
Valli kertoi. ”Suomalainen luetteli miltei kaikki rykmenttiä vastassa olleet
joukko-osastot.”
Vallin
rykmenttiä vastassa oli kenraalimajuri Wolde Oinosen Ryhmä O, johon kuului
ratsuväkeä ja jääkäreitä. Heinäkuun 6. päivänä Oinonen määräsi eversti Gustaf
Ehrnroothin, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin
veljen, valtaamaan strategisesti tärkeän Ontrovaaran kylän ennen varsinaista päähyökkäystä.
Vaara sijaitsee suomaaston keskellä.
Majuri V.F.I. Kivikon
rajajääkärikomppania hyökkäsi aikaisin seuraavana aamuna ja valtasi tunnin
taistelujen jälkeen kylän korkeimman kohdan, mutta erillinen osa lujasti
varustettua kylää jäi vihollisen haltuun. Myöskään uusittu hyökkäys, johon
osallistui myös yksi Ehrnroothin eskadroona tulivalmistelun jälkeen, ei
johtanut tulokseen.
Kenraaliluutnantti Filipp Gorolenko,
7. armeijan komentaja, käski valtaamaan kylän takaisin.
”Millä voimilla?” Valli kysyi
armeijan esikuntapäälliköltä.
”Tehköön Valli
manööveriliikkeitä”, Gorolenko käski sanoa.
Valli päätti muodostaa iskuosaston,
jonka päälliköksi hän määräsi kolmannen pataljoonan esikuntapäällikön,
yliluutnantti Ville Vainion. Suomesta kotoisin oleva Vainio oli Ivan Petrovin,
alias Toivo Vähän veli, Leningradin sotakoulun käynyt mies. Hänen
syntymänimensä oli Artturi Vähä. Iskuryhmän tulena oli tykistö ja raskaat
kranaatinheittimet.
Seuraavana aamuna Vainion
pataljoonan vahvuinen iskuryhmä aloitti tulivalmistelun jälkeen hyökkäyksen.
”Hyökkäsimme salamannopeasti”,
Vainio kertoi. ”Vallattuamme Ontrovaaran nostimme punaisen lipun korkeimman
talon harjalle.”
”Tämä ensimmäinen taistelu ei
ollut mikään mallinäyte. Se oli taktisesti huonosti järjestetty, teimme paljon
virheitä. Silti vihollinen pötki pakoon melkein ilman vastarintaa. Ne, jotka
eivät älynneet perääntyä me hukutimme Koitajokeen konekivääri- ja kranaatinheitintulella.”
”Virheistämme huolimatta oli
Ontrovaaran taistelulla suuri moraalinen merkitys. Se todisti, että kovan
edessä vihollinen juoksee karkuun, sitä voidaan lyödä ja tuhota.”
Suomen virallisen sotahistorian
mukaan joukot olivat jo edellisenä iltana vetäytyneet Koitajoen taakse.
Vallin
rykmentin pohjoissivustaa puolusti kapteeni Poikolaisen ensimmäinen pataljoona.
Pataljoonan puolustusasemat oli linnoitettu vahvasti jo ennen taistelujen
alkamista. Suomalaiset yrittivät sinnikkäästi murtaa Poikolaisen pataljoonan
puolustuksen, mutta pataljoona pysyi asemissaan.
Valli kävi taistelujen alettua
pataljoonan komentopaikalla. Vihollinen oli miinoittanut pataljoonan
tukikohtien välisen maaston. Valli kutsui paikalle pioneerikomppanian päällikön
Kruglovin.
”Mene katsomaan, minkälaisia
ansoja metsään on viritetty.”Kruglov teki työtä käskettyä.
”Onhan siellä miinojakin”,
Kruglov raportoi. ”Mutta kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Siellä on peltiä ja
lasikappaleita ja jotain muuta vekotinta pelotukseksi, ettemme uskaltaisi
liikkua.”
Suomen ratsuväen historian
mukaan venäläiset olivat miinoittaneet välimaaston.
Kapteeni Poikolainen oli
Suomessa syntynyt ja kotoisin Uuraasta. Suomalaiset joukot olivat saaneet hänen
nimensä tietoonsa.
”Uuraan rosvo”, suomalaiset
huusivat linjojen takaa. ”Kun saamme sinut kiinni, niin leikkaamme munat pois.”
Linjojen väli oli sataviisikymmentä
metriä. Everstiluutnantti Hans Olof von Essenin Uudenmaan rakuunarykmentin
joukot yrittivät useita kertoja murtaa Poikolaisen puolustuksen heinäkuun aikana,
mutta eivät onnistuneet.
Suomalaisten puolella
harrastettiin myös metsien polttamista. von Essenin käskystä savustettiin
vihollista ratsumestari K. Parviaisen johdolla Hullarin kylässä, aivan
hyökkäyslohkon pohjoissiivellä. Eskadroona joutui kuitenkin irtautumaan 13.
heinäkuuta ja siirtymään painopistesuuntaan.
”Katkeralta tuntui katsella
Hullarin suunnalta näkyvää kuloa”, Parviainen kertoi. ”Taistelulähetti sanoi,
että ryssien asemat mottialueella ovat tulessa ja että he opettelevat
palokuntalaisiksi.”
”Reilumpaa olisi ollut olla
kierretyn karhun kintuissa kiinni ja odottaa paistin kypsymistä mahtavien honkien
loimussa ja viettää peijaat Hullarin vaaralla. Mutta sotaväessä käsketään ja
käskyt täytetään.”
Louhivaaran suomalaiset
valtasivat heinäkuun 14. päivänä.
”Lyhyessä ajassa vahva
vihollisasema oli puhdistettu”, eversti Ehrnrooth kertoi. ”Toistakymmentä
veristä, nokista venäläistä sotilasta tuotiin vankeina komentopaikkaan. Aseita,
ampumatarvikkeita ynnä muuta saatuun runsaasti sotasaaliiksi. Todettiin, että
Louhivaaran puolustajana oli ollut noin kaksi komppaniaa majuri Vallin
rykmenttiä.”
Heinäkuun 22. päivään mennessä
von Essenin tappiot olivat 35 kaatunutta sekä 81 kadonnutta tai haavoittunutta.
Heinäkuun lopulla yliluutnantti
Ville Vainio nimitettiin ensimmäisen pataljoonan komentajaksi. Poikolainen sai
komentoonsa reservikomppanian.
Suomalaiset
hyökkäsivät jälleen elokuun 2. päivänä, nyt vahvistettuina saksalaisella 163.
divisioonalla. Painopistesuunta oli Vainion pataljoonan kohdalla.
”Aluksi vihollinen yritti
musertaa puolustuksemme panssarirynnäköllä”, Ville Vainio kertoi. ”Mutta Vallin
rykmentin panssarintorjunta-aseet oli keskitetty juuri tänne Ilomantsin tien
suuntaan. Osa vihollisen panssareista syttyi palamaan ja loput vetäytyivät
kiireen vilkkaa pois.”
”Rykmentti puolusti rajaa
perääntymiskäskyyn asti. Raskaat olivat menetykset meilläkin, mutta
suomalaisilla hyökkäävänä osapuolena ne olivat moninkertaiset. Vihollisemme ei
ymmärtänyt, että rykmenttimme moraalinen kunto oli kova. Rykmentissämme ei
sattunut ainoatakaan merkittävämpää paniikin oiretta. Ei edes metsien polttaminen
saanut meitä perääntymään.”
Vallin rykmentti vetäytyi
neljäkymmentä kilometriä Kuolismaasta Liusvaaraan suhteellisen rauhallisesti.
Pohjoisesta Repolan suunnasta Vallin rykmentin vetäytymistä uhkasi
everstiluutnantti Eero Kuussaaren Prikaati K, heimopataljoonista koottu
joukko-osasto, johon kuului pääasiassa Aunuksen ja Vienan suomalaisia.
Valli
määräsi pohjoisen sivustansa suojaamiseksi Ville Vainion pataljoonan
koukkaamaan metsän kautta Repolan tielle Kuutamalahden suuntaan, jossa naapurirykmentin
rippeet parhaillaan viivyttelivät Kuussaaren prikaatia.
Vainion pataljoona saapui
tielle, ryhmittäytyi puolustukseen edulliseen maastoon tien molemmin puolin.
Kranaatinheittimet olivat mukana. Puhelinyhteys vedettiin Vallin
komentopaikalle. Odotusta jatkui pitkään erämaan hiljaisuudessa, puhelinyhteys
oli koko ajan auki. Yhtäkkiä Vainio näki männynrunkojen välistä suomalaisten
lähestyvän tietä pitkin, etäisyys oli noin neljäsataa metriä.
Seurasi verilöyly.
Liusvaarassa Vallin rykmentti
oli parisen viikkoa, jonka jälkeen se joutui vetäytymään vanhan rajan yli
Porajärvelle. Muuten vetäytyminen olisi sujunut rauhallisesti, mutta rykmentin
toisen pataljoonan komentaja, armenialainen kapteeni Pogosjan oli itsepäinen
mies, sotilaallinen ja rohkea komentaja.
”Pataljoonan on heti
vetäydyttävä Porajärvelle”, Valli määräsi radion kautta.
”126. rykmentti ei koskaan
peräänny”, Pogosjan vastasi.
Valli hermostui. ”Mitä hittoa
minä teen sille itsepäiselle ukolle? Käskekää vaikka, että hän vetäytymisen
sijaan hyökkää Porajärvelle.”
Suomalaiset pakottivat kuitenkin
Pogosjanin vetäytymään. Pataljoonan komentaja mutisi vielä monta päivää
armeniaksi, että kyllä hän vielä näyttää suomalaisille, miten armenialaiset
osaavat tapella.
Porajärvellä rykmentin komentaja
Valli kiersi etulinjaa komissaari Gortšakovin kanssa
”Toveri majuri, vaihtakaa
päähine”, pataljoonan adjutantti sanoi etulinjan taisteluhaudassa rykmentin
komentajalle. Kaikilla muilla oli venemallinen suikka, vain Vallilla selkeästi
erottuva koppalakki.
”Myöhäistä”, Valli vastasi ja
jatkoi kierrostaan selkä suorana. ”Miten on pojilla asiat?”
”Mahorkka loppui”, eräs sotilas
sanoi. ”Poltettiin viimeinen sätkä kolmeen mieheen.”
”Tyhjentäkää taskunne”, Valli
sanoi muille upseereille.
Upseerit kaivoivat taskujaan,
löytyi Krasnaja Zvezdata, Belomoria, Safoa. Valli avasi Severnaja
Palmira -askinsa ja tarjosi pojille.
”Jakakaa loput naapureille.”
Komissaari Gortshakov huomasi
eteentyönnetyssä taisteluhaudassa panssarintorjuntakranaatteja. ”Miksi kranaatit
ovat taisteluvalmiit? ”komissaari kysyi. ”Eihän täällä ole tankkeja.”
Valli otti kranaatin käteensä. ”Ei
tässä mitään pahaa. Oikein se on, kaiken varalta.”
Valli oli tyytyväinen näkemäänsä
mutta pst-kranaatit olivat jääneet vaivaamaan komissaaria. ”Miksi nolasit minut
sotamiesten silmissä?”
”Sinähän itse aloit heitä nolata”,
Valli sanoi. ”Eivät he ole meitä tyhmempiä. Karetinin rykmentiltä jäi
vetäytyessä kaksi tankkia, suomalaiset voivat kunnostaa ne.”
”Vaikea uskoa.”
”Sellaista on tapahtunut.”
”Turhaan sinä Valter Ivanovitš
prameilet rohkeudellasi”, komissaari jatkoi. ”Mitä hyötyä siitä on, jos
vihollisen tarkka-ampuja ottaa sinut jyvälle.”
”Jos pelkäät susia on parasta
olla menemättä metsään”, Valli hymyili.
Lokakuun alussa suomalaiset
valtasivat Petroskoin ja Vallin rykmentti sai käskyn vetäytyä Porajärveltä.
Lokakuun 20. päivänä Neuvosto-Karjala palkitsi Vallin rykmentin.
”Saksalais-suomalaisia fasisteja
vastaan käydyssä taistelussa osoitetusta uljuudesta toveri V.I. Vallin
joukko-osasto palkitaan Karjalais-Suomalaisen SNT:n Korkeimman Neuvoston
Puhemiehistön kunnialipulla”, asetuksessa sanotaan.
Rykmentti
vetäytyi Karhumäen suuntaan Soutojärven ja Juustjärven kautta Mäntyselkään. Rykmentti
joutui suomalaisten saarrostukseen. Se oli Vallin mukaan rykmentin synkin
päivä.
”Vihollisella oli mitä parhain
mahdollisuus tuhota JR 126”, Valli kertoi. ”Vetäydyimme Tshobinon kylän
tienoille, missä järjestettiin väliaikaiset puolustusasemat. Seuraavassa
vaiheessa JR 126 osallistui Karhumäen puolustukseen.”
Näissä talvisissa taisteluissa
Ville Vainio haavoittui saadessaan luodin vasempaan keuhkoonsa. Vainio
kuljetettiin rykmentin komentopaikalle. Valli otti Vainion rintataskusta
veressä olevan puolueen jäsenkirjan ja pyyhki sen huolellisesti.
”Nyt se on arvokas kirja, omalla
verellä värjätty.”
Valli kaatoi Vainion suuhun
votkaa, oli kuullut, että se on hyväksi paljon verta menettäneelle ihmiselle.
”Karhumäellä kirurgi sanoi minun
olleen humalassa”, Vainio kertoi. -”elvitin, että se on rintamalääkettä.”
Vallia syytettiin liian nopeasta
vetäytymisestä. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan
ja Karhumäestä saapui majuri rykmenttiin pyytämään tietoja kesken taistelua.
”Mitä tietoja?” Valli kysyi. ”Rykmentti
on taistelukyvytön, sodat on sodittu. Sanokaa niin.”
”Operatiivinen komentaja Knjazev
sanoo ampuvansa teidät, jollei tilanne korjaannu.”
”Painu helvettiin komentajasi
kanssa. Ammun itse itseni, jos tulee tarve.”
Tyrmistynyt majuri poistui,
mutta myöhemmin Valli kutsuttiin Karhumäelle antamaan selitystä. Valli saapui
sinne suoraan etulinjasta, parransänki peitti laihtuneita poskia, univormu oli
likainen ja kulunut. Vyön alla hänellä oli kaksi pitkävartista suomalaista
käsikranaattia.
”Ajattelin, että näyttäisin
ryöväriltä.”
Kenraali Knjazev katseli hetken
rintamakomentajaa. ”Saunaan heti ja parturiin. Vasta sitten minun luokseni.”
Valli kylpi, sai puhtaan
asepuvun ja meni parturiin. Hänet ohjattiin kenraalin työhuoneeseen. Paikalla
oli myös sotaneuvoston jäsen, kenraali Pugatševski. Kenraalit nousivat ja
kättelivät Vallia.
”Adjutantti, tilatkaa kolme
illallista”, Knjazev sanoi. Tämän jälkeen hän otti kaapista votkapullon ja
kaatoi lasit piripintaan.
”Juo!”
Valli tyhjensi lasin. Kenraali
täytti lasin uudestaan, Valli joi. Kolmannesta lasillisesta Valli kieltäytyi.
”En voi enää.”
”Juo! Ei ylikomentaja ole joka
päivä ryyppäämässä seurassasi.”
Valli tyhjensi kolmannen lasin.
Tämän jälkeen keskusteltiin. Valli esitti näkemyksensä taisteluista ja
epäonnistumisen syistä. Kenraalit kuuntelivat. Lopulta Knjazev kumartui Vallin
puoleen.
”Toveri Valli, onko teillä
kysymyksiä?”
”Toveri kenraali, kysymyksiä ei
ole. Mutta minulla on kaksi pyyntöä. Saappaat ja sauna. Näitte minut hetki
sitten, voitte kuvitella sotilaitteni tila. Mäntyselän jälkeen heillä ei ole
ollut muuta asuntoa kuin taisteluhauta.”
”Hien ja lian syövyttämät
vaatteet putoilevat riekaleina heidän päältään, miehillä on täitä. He eivät ole
saunoneet viikkokausiin. talvi on tullut, koko rykmentti kulkee risaisissä
vaatteissa. Vaatimuksistani huolimatta en ole saanut tamineita. Siinä kaikki.”
Jalkineet tulivat ja myös lupaus
levosta. Vallin selostus rintamatapahtumista oli tyydyttänyt kenraalia. ”Valter
Ivanovitš! Annan sinulle täyden toimivallan, kunhan vain täytät käskyni.”
Karhumäen
taistelujen jälkeen Valli toimi muun muassa siperialaisen hiihtoprikaatin
komentajana. Sotien jälkeen everstiksi ylennetty Valli toimi divisioonan
varakomentajana. Tiedossa olisi ollut vielä ylennys, mutta hän pyysi kuitenkin
eroa armeijasta.
”Terveys oli sillä mallilla,
ettei hänellä ollut täyttä varmuutta kuinka kauan pystyisi hoitamaan uutta
vastuullista tehtäväänsä”, kirjailija Jaakko Rugojev kertoi.
Valli matkusti Moskovaan
hoitamaan eläkepapereitaan.
”Minne te toveri eversti
haluaisitte Olga Aleksejevnan kanssa asumaan?”
Valli ummisti silmänsä ja
tökkäsi summan mutikassa virastohuoneen seinäkarttaa.
”Vaikka tuonne.”
Sormi oli sattunut Muuromin
kaupungin kohdalle Moskovan itäpuolelle. Vallit asettuivat sinne. Myöhemmin
Vallille tarjottiin parantolamatkaa Kaukasiaan.
”Ostin talon, lähetä rahaa”,
Valli sähkötti Pjatigorskista.
Asia tuli Olgalle yllätyksenä,
mutta lähetti kuitenkin Valterin pyytämän melkoisen summan ja matkusti itse
perässä. Talo ei vielä ollut valmis, katto, ikkunat ja ovet puuttuivat. Eversti
hääri työmaalla timpurina.
Eversti ja kahden Punaisen Lipun
kunniamerkin ritari Valter Valli kuoli Kaukasiassa elokuun 3. päivänä vuonna
1969.
Lähteitä:
Jaakko Rugojev: Majuri Vallin rykmentti, Pohjoinen 1988. Timo Kallioniemi:
Prikaati K. Heimosoturit jatkosodassa, Pohjoinen 1992.
© Robert Brantberg
2001−2009