Punaeversti Valter Valli

Valter Valli 1900−1969

Punaeversti

Valter Valli

Vastassa suomalaiset

”Suomalaiset tulevat”, punapataljoonan komentaja kuiskaa kenttäpuhelimeen Ilomantsin itäpuolisessa korvessa.

”Yksi vai kaksi?” langan toisessa päässä puhuva punarykmentin komentaja kysyy. Miehet puhuvat suomea.

”Joukolla.”

”Älä hätäile, onko kaikki kunnossa?”

”On, kolmesataa metriä.”

”Odota vielä, päästä lähemmäksi.”

Ensin tietä pitkin tulee kolme tunnustelijaa polkupyörällä. Tämän jälkeen seuraa joukkue ja lopuksi parijonossa kokonainen komppania. Suomalaiset päästetään punapataljoonan asemiin. Pataljoona avaa ristitulen kahdeksallatoista konekiväärillä ja kranaatinheittimillä. Seuraa verilöyly.

Suomalaiskolonnan kärki kaatuu tielle, takana seuraavat yrittävät paeta suolle, mutta kaatuvat konekiväärituleen ja kranaatteihin. Jälkijoukot vetäytyvät.

Kyseessä saattaa olla 13. päivä syyskuuta vuonna 1941 Megrijärvellä, jolloin Prikaati K:n osasto Räsäsen tappiot olivat 30−40 miestä. Vastaavia tappiolukuja ei ennen tuota päivää ole. Tai sitten puna-armeijan veteraanit liioittelevat muisteloissaan.

”Räsänen oli pannut nokkansa kiellettyyn paikkaan, josta tappiot seurasivat”, prikaati K:n komentaja, everstiluutnantti Eero Kuussaari kertoi. ”Ryssän tappiot olivat Räsäsen mukaan pari-kolmesataa miestä parin vuorokauden aikana.”

Seuraavana päivänä kapteeni Räsänen kuitenkin vaihdetaan uuteen mieheen.

PUNAKAARTIIN

Väijytyksen takana oli puna-armeijan maineikas Jalkaväkirykmentti 126. Rykmentin komentaja, majuri Valter Valli oli syntynyt Suomessa, kuten myös ylläkön tehneen pataljoonan komentaja, yliluutnantti Ville Vainio.

Suomenkin joukoissa legendaksi tullut Valter Johannes Valli syntyi Eurajoella elokuun 25. päivänä vuonna 1900. Hänen vanhempansa olivat huonekalupuuseppä Juho Fredrik Valli sekä Vilhelmiina o.s. Dahlgren. Valter Valli kävi kiertokoulua viisi vuotta.

Yksitoistavuotiaana Valter Valli lähti isänsä kanssa syksyllä metsätöihin ja seuraavana keväänä uittoon. Hänen molemmat vanhempansa sairastivat keuhkotautia ja Valter pääsi tekemään sairastelevan isänsä töitä talon renkinä. Äiti Vilhelmiina kuoli tautiin vuonna 1913.

Ensimmäinen maailmansota puhkesi ja venäläiset ryhtyivät linnoittamaan Pohjanlahden rannikkoa. Vuoden 1916 syksyllä Valter Valli lähti ikätoverinsa kanssa Raumalle kirvesmiehen töihin. Venäläiset asensivat järeitä tykkejä ja kaivoivat juoksuhautoja. Poikien tehtävänä oli kaataa riukumäntyjä. Runkojen avulla lujitettiin taisteluhautojen seinämiä.

Seuraavan vuoden keväällä Valli pestattiin höyrymyllyn koneenkäyttäjäksi naapurissa sijaitsevan Irjanteen kylään. Hän meni mukaan paikkakunnan työväenliikkeeseen. Marraskuun 4. päivänä vuonna 1917 Valter Valli liittyi vapaaehtoisena Suomen punaiseen kaartiin ja Suomen sosialidemokraattisen puolueeseen.

VANKILAAN JA VENÄJÄLLE

Vuoden 1918 sota syttyi tammikuussa ja Valli määrättiin sotamieheksi punakaartin Eurajoen toiseen komppaniaan. Aseet Eurajoelle hankittiin Porista ja komppania lähti Noormarkun rintamalle. Taisteluissa Valli haavoittui lievästi poskeen.

Punaiset joutuivat perääntymään Viipurin suuntaan. Vappuna Valli joutui valkoisten vangiksi Lahdessa. Elokuussa sotaoikeus tuomitsi Vallin punakaartiin kuulumisesta viiden vuoden vankeuteen.

Marraskuussa Valli armahdettiin ja hän sai työpaikan maatilan apumiehenä. Tämän jälkeen hän työskenteli Rauman ja Porin sahoilla. Vuoden 1921 huhtikuussa Valli lähti Pohjois-Suomeen uittoon ja tukinkaatoon Värriön savotalle Kuolajärvelle, nykyiseen Sallaan.

Kajaani-yhtiön entinen ukkoherra Jahvetti Moilanen piti vuoden 1922 helmikuussa Värriön savotan kuudellesadalle miehelle palopuheen vallitsevia oloja vastaan tyhjän silavatynnyrin päällä seisten. Tapahtumasta käytetään nimitystä läskikapina. Moilanen oli punakaartilainen ja hänen johdollaan perustettiin Pohjolan punainen sissipataljoona. Myös Valter Valli liittyi joukkoon.

Pataljoona ryösteli tarvikkeita ja vangitsi herroja Kuolajärvellä ja Kemijärvellä. Neljän päivän vaeltelun jälkeen sakki siirtyi Neuvosto-Venäjälle.

Valter Valli päätyi rajan takana Kansainvälisen sotakoulun ensimmäiselle vuosikurssille. Vuoden 1925 elokuussa Valli oli suorittanut jalkaväen upseerikurssin ja lokakuussa hänet lähetettiin Väinäjoen varrelle Vitebskiin joukkueenjohtajaksi 27. jalkaväkidivisioonaan.

Hän käytti nimeä Valter Ivanovitš Valli.

STALININ PUHDISTUSTEN UHRI

Vitebskissä Valli kohtasi myös tulevan vaimonsa, Tomskissa Siperiassa syntyneen Olga Aleksejevnan. Vanhempiaan Olga ei muistanut lainkaan, he olivat kuolleet tytön ollessa vauvaiässä. Olga toimi piikana Tomskissa ja myöhemmin Arkangelissa sairaalan apulaishoitajana. Vuonna 1921 lasaretti siirrettiin Vitebskin.

Vuonna 1931 Valli lähetettiin Moskovaan tarkka-ampujayksikön päällikkökoulutukseen. Valli osoittautui lahjakkaaksi ampujaksi.

Stalinin puhdistukset Neuvosto-Karjalan suomalaisten parissa alkoivat vuoden 1933 kesällä, suomalaisia syytettiin kansallismielisyydestä. Puhdistus kehittyi vainoksi, joka jatkui aalloittain lähes talvisodan syttymisen asti.

Vuonna 1938 kapteeniksi ylennetty Valli oli pataljoonan komentaja. Kesäkuun 16. päivänä hänet määrättiin NKVD:n toimistoon. Valli vangittiin ja vapautettiin komentajan tehtävistä.

”Mitä tämä merkitsee?” Valli kysyi ymmällään. ”Olen rykmentin puoluebyroon jäsen.”

”Sillä ei ole enää mitään merkitystä. Sinut on erotettu puolueesta.”

”Milloin? Millä oikeudella? Ilman minun läsnäoloani? Entä puoluesäännöt?”

Kysymykset eivät auttaneet, Vallilta revittiin pois kauluslaatat ja arvomerkit. Kuulustelut alkoivat seuraavana päivänä. Syytökset olivat perättömiä, mutta Vallin valituskirjelmät eivät auttaneet.

Olga Aleksejevna häädettiin asunnosta ja erotettiin työpaikalta. Olga elätti itsensä viemäriojien kaivajana ja sai viikottain tuoduksi ruokapaketin vankilaan.

Helmikuun alussa Valli päätettiin vapauttaa. Tuulet olivat muuttuneet, Stalin suunnitteli sotaa Suomea vastaan ja suomalaisia tarvittiin. Valli pääsi töihin Vitebskin teknillisen opiston sotilasohjaajaksi.

Vuoden 1939 syyskuussa Moskova palautti kapteeni Valter Vallin puna-armeijan riveihin. Puolustusministeriön päiväkäskyllä hänet määrättiin Keski-Venäjälle Ostrogotškiin Jalkaväkirykmentti 429:n pataljoonankomentajaksi.

”Tässä teille matkalitterat.”

Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä. Sotaan Valli lähti kapteenina. Hän toimi Kannaksella armeijakunnan esikunnan operatiivisen osaston varapäällikkönä. Sodan lopulla hän oli majuri ja operatiivisen osaston päällikkö.

KUOLISMAAN KORPEEN

Suomalainen asepalvelusiässä oleva miehistö keskitettiin talvisodan jälkeen punakenraali Akseli Anttilan 71. jalkaväkidivisioonaan. Majuri Valli komennettiin Anttilan puheille Terijoelle.

”Haluaisin mieluummin Punaisen armeijan venäläiseen joukko-osastoon”, Valli sanoi.

”Eikö tämä sinun mielestäsi ole Punaista armeijaa”, Anttila ärähti. ”Arvaan, mistä kenkä puristaa, et halua esikuntatyöhön. Mutta minäpä määrään sinut rykmentin esikuntapäälliköksi.”

Kyseessä oli Ivan Mihailovitš Petrovin Jalkaväkirykmentti 126. Petrovin aikaisempi nimi oli Toivo Vähä, Vallin tuttava jo upseerikoulun ajoilta. Rykmentti koostui pääasiassa karjalaisista, inkeriläisistä ja suomalaisista miehistä. Mukana oli myös asepalvelustaan suorittavia Karjalasta kotoisin olevia venäläisiä.

Syksyllä rykmentti siirrettiin Karhumäelle. Seuraavan vuoden keväällä Petrov määrättiin upseerikursseille Moskovaan ja Vallista tuli rykmentin sijaiskomentaja. Rykmentti matkasi Suojärvelle ja sieltä sata kilometriä Kuolismaan korpeen Moskovan pakkorauhan rajalle. Rajaa vartioi 80. rajavartio-osasto.

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon heinäkuun 22. päivänä ja Vallin rykmentti siirtyi puolustuslinjoille Ilomantsista Porajärvelle johtavan tien varteen. Ryhmitys oli harvaa, pohjoisessa oli lähimpään rykmenttiin Repolaan satakaksikymmentä kilometriä. Vallin rykmentin puolustuslohko oli kolmekymmentä kilometriä, ohjesäännön mukaan sen olisi pitänyt olla korkeintaan viisi kilometriä.

Rykmenttiin kuului 3 200 miestä, joista 182 upseeria. Aseistus oli ajan tasalla. Jokaisessa komppaniassa oli konekiväärijoukkue ja kranaatinheitinjoukkue. Lisäksi pataljoonilla oli konekivääri- ja kranaatinheitinkomppaniat, joilla oli 82 millimetrin heittimet.

Rykmentillä oli erillinen kranaatinheitinpatteri, jossa oli kuusi 120 millimetrin heitintä, tykkipatteri, jossa kuusi 76 millimetrin kenttätykkiä ja ilmatorjuntakomppania.

Vallilla oli siis melkoinen tulivoima. Vain konepistooleista oli pula. Valli oli kuitenkin varma siitä, että tällä kohtaa Karjalan rintama tulisi kestämään.

”Sodan alkamispäivänä saimme käskyn, jossa meitä kiellettiin ylittämästä valtionrajaa”, Valli kertoi. ”Jos raja ylitetään vastapuolelta, meidän on tuhottava rajan ylittäjät.”

Käsky kumottiin muutaman päivän kuluttua ja Vallia kehotettiin aktiiviseen tiedusteluun Suomen alueella.

”Lähetimme rajan yli tiedusteluryhmän, joka eteni kolme kilometriä, mutta ei kohdannut ketään. Pian selvisi, ettet Hitler ollut ilmoittanut suomalaisille tarkkaa sotatoimien alkamispäivää. Suomalaiset myöhästyivät hiukan yleisessä liikekannallepanossaan.”

Venäläiseen tapaan upseereilla oli sijoituspaikkakunnalla mukanaan myös vaimonsa, mutta sodan puhjettua Valli määräsi naiset poistumaan, Olga Aleksejevna mukaan lukien.

KIELEN SIEPPAUS

Tiedusteluporukoita liikkui rajan molemmin puolin, yritettiin selvittää vihollisen joukot ja sijainti. Myös vangin, rajantakaisen slangin mukaan kielen, sieppaamista harjoitettiin. Erään kahakan aikana suomalainen sotamies jäi Vallin toisen pataljoonan miesten saartamaksi ja joutui antautumaan. Mies kertoi olevansa sähköasentaja Helsingistä.

”Sinun luulisi olevan valistunut työläinen, jonka pitäisi tuntea luokka-asemansa”, Valli sanoi. ”Miksi lähdit taistelemaan Neuvostoliittoa vastaan?”

”Oli pakko.”

”Onko hyvä, kun työläinen lähtee tappamaan naapurimaansa työläistä?”

”Minkä sille meikäläinen mahtaa?”

”Miksi antauduit vangiksi?”

”Mihinkä sinä kahden pistimen välistä karkaat?”

Suomalainen ei aluksi suostunut kertomaan sotilaallisista asioista mitään, mutta murtui lopulta. ”Miksi teidän karttoihinne ei merkitä joukkoyksikköjen sijaintia?” Valli kysyi.

”Se on kiellettyä, ne pitää muistaa.”

Pian selvisi, että mies kuului everstiluutnantti Frans Wahlbeckin Jääkäripataljoona 1:een.

”Miehen eteen levitettiin kartta”, Valli kertoi. ”Suomalainen luetteli miltei kaikki rykmenttiä vastassa olleet joukko-osastot.”

ONTROVAARAN TAISTELU

Vallin rykmenttiä vastassa oli kenraalimajuri Wolde Oinosen Ryhmä O, johon kuului ratsuväkeä ja jääkäreitä. Heinäkuun 6. päivänä Oinonen määräsi eversti Gustaf Ehrnroothin, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin veljen, valtaamaan strategisesti tärkeän Ontrovaaran kylän ennen varsinaista päähyökkäystä. Vaara sijaitsee suomaaston keskellä.

Majuri V.F.I. Kivikon rajajääkärikomppania hyökkäsi aikaisin seuraavana aamuna ja valtasi tunnin taistelujen jälkeen kylän korkeimman kohdan, mutta erillinen osa lujasti varustettua kylää jäi vihollisen haltuun. Myöskään uusittu hyökkäys, johon osallistui myös yksi Ehrnroothin eskadroona tulivalmistelun jälkeen, ei johtanut tulokseen.

Kenraaliluutnantti Filipp Gorolenko, 7. armeijan komentaja, käski valtaamaan kylän takaisin.

”Millä voimilla?” Valli kysyi armeijan esikuntapäälliköltä.

”Tehköön Valli manööveriliikkeitä”, Gorolenko käski sanoa.

Valli päätti muodostaa iskuosaston, jonka päälliköksi hän määräsi kolmannen pataljoonan esikuntapäällikön, yliluutnantti Ville Vainion. Suomesta kotoisin oleva Vainio oli Ivan Petrovin, alias Toivo Vähän veli, Leningradin sotakoulun käynyt mies. Hänen syntymänimensä oli Artturi Vähä. Iskuryhmän tulena oli tykistö ja raskaat kranaatinheittimet.

Seuraavana aamuna Vainion pataljoonan vahvuinen iskuryhmä aloitti tulivalmistelun jälkeen hyökkäyksen.

”Hyökkäsimme salamannopeasti”, Vainio kertoi. ”Vallattuamme Ontrovaaran nostimme punaisen lipun korkeimman talon harjalle.”

”Tämä ensimmäinen taistelu ei ollut mikään mallinäyte. Se oli taktisesti huonosti järjestetty, teimme paljon virheitä. Silti vihollinen pötki pakoon melkein ilman vastarintaa. Ne, jotka eivät älynneet perääntyä me hukutimme Koitajokeen konekivääri- ja kranaatinheitintulella.”

”Virheistämme huolimatta oli Ontrovaaran taistelulla suuri moraalinen merkitys. Se todisti, että kovan edessä vihollinen juoksee karkuun, sitä voidaan lyödä ja tuhota.”

Suomen virallisen sotahistorian mukaan joukot olivat jo edellisenä iltana vetäytyneet Koitajoen taakse.

UURAAN ROSVO

Vallin rykmentin pohjoissivustaa puolusti kapteeni Poikolaisen ensimmäinen pataljoona. Pataljoonan puolustusasemat oli linnoitettu vahvasti jo ennen taistelujen alkamista. Suomalaiset yrittivät sinnikkäästi murtaa Poikolaisen pataljoonan puolustuksen, mutta pataljoona pysyi asemissaan.

Valli kävi taistelujen alettua pataljoonan komentopaikalla. Vihollinen oli miinoittanut pataljoonan tukikohtien välisen maaston. Valli kutsui paikalle pioneerikomppanian päällikön Kruglovin.

”Mene katsomaan, minkälaisia ansoja metsään on viritetty.”Kruglov teki työtä käskettyä.

”Onhan siellä miinojakin”, Kruglov raportoi. ”Mutta kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Siellä on peltiä ja lasikappaleita ja jotain muuta vekotinta pelotukseksi, ettemme uskaltaisi liikkua.”

Suomen ratsuväen historian mukaan venäläiset olivat miinoittaneet välimaaston.

Kapteeni Poikolainen oli Suomessa syntynyt ja kotoisin Uuraasta. Suomalaiset joukot olivat saaneet hänen nimensä tietoonsa.

”Uuraan rosvo”, suomalaiset huusivat linjojen takaa. ”Kun saamme sinut kiinni, niin leikkaamme munat pois.”

Linjojen väli oli sataviisikymmentä metriä. Everstiluutnantti Hans Olof von Essenin Uudenmaan rakuunarykmentin joukot yrittivät useita kertoja murtaa Poikolaisen puolustuksen heinäkuun aikana, mutta eivät onnistuneet.

Suomalaisten puolella harrastettiin myös metsien polttamista. von Essenin käskystä savustettiin vihollista ratsumestari K. Parviaisen johdolla Hullarin kylässä, aivan hyökkäyslohkon pohjoissiivellä. Eskadroona joutui kuitenkin irtautumaan 13. heinäkuuta ja siirtymään painopistesuuntaan.

”Katkeralta tuntui katsella Hullarin suunnalta näkyvää kuloa”, Parviainen kertoi. ”Taistelulähetti sanoi, että ryssien asemat mottialueella ovat tulessa ja että he opettelevat palokuntalaisiksi.”

”Reilumpaa olisi ollut olla kierretyn karhun kintuissa kiinni ja odottaa paistin kypsymistä mahtavien honkien loimussa ja viettää peijaat Hullarin vaaralla. Mutta sotaväessä käsketään ja käskyt täytetään.”

Louhivaaran suomalaiset valtasivat heinäkuun 14. päivänä.

”Lyhyessä ajassa vahva vihollisasema oli puhdistettu”, eversti Ehrnrooth kertoi. ”Toistakymmentä veristä, nokista venäläistä sotilasta tuotiin vankeina komentopaikkaan. Aseita, ampumatarvikkeita ynnä muuta saatuun runsaasti sotasaaliiksi. Todettiin, että Louhivaaran puolustajana oli ollut noin kaksi komppaniaa majuri Vallin rykmenttiä.”

Heinäkuun 22. päivään mennessä von Essenin tappiot olivat 35 kaatunutta sekä 81 kadonnutta tai haavoittunutta.

Heinäkuun lopulla yliluutnantti Ville Vainio nimitettiin ensimmäisen pataljoonan komentajaksi. Poikolainen sai komentoonsa reservikomppanian.

SUOMALAISTEN LÄPIMURTO

Suomalaiset hyökkäsivät jälleen elokuun 2. päivänä, nyt vahvistettuina saksalaisella 163. divisioonalla. Painopistesuunta oli Vainion pataljoonan kohdalla.

”Aluksi vihollinen yritti musertaa puolustuksemme panssarirynnäköllä”, Ville Vainio kertoi. ”Mutta Vallin rykmentin panssarintorjunta-aseet oli keskitetty juuri tänne Ilomantsin tien suuntaan. Osa vihollisen panssareista syttyi palamaan ja loput vetäytyivät kiireen vilkkaa pois.”

”Rykmentti puolusti rajaa perääntymiskäskyyn asti. Raskaat olivat menetykset meilläkin, mutta suomalaisilla hyökkäävänä osapuolena ne olivat moninkertaiset. Vihollisemme ei ymmärtänyt, että rykmenttimme moraalinen kunto oli kova. Rykmentissämme ei sattunut ainoatakaan merkittävämpää paniikin oiretta. Ei edes metsien polttaminen saanut meitä perääntymään.”

Vallin rykmentti vetäytyi neljäkymmentä kilometriä Kuolismaasta Liusvaaraan suhteellisen rauhallisesti. Pohjoisesta Repolan suunnasta Vallin rykmentin vetäytymistä uhkasi everstiluutnantti Eero Kuussaaren Prikaati K, heimopataljoonista koottu joukko-osasto, johon kuului pääasiassa Aunuksen ja Vienan suomalaisia.

HEIMOSOTURIT VÄIJYTYKSEEN

Valli määräsi pohjoisen sivustansa suojaamiseksi Ville Vainion pataljoonan koukkaamaan metsän kautta Repolan tielle Kuutamalahden suuntaan, jossa naapurirykmentin rippeet parhaillaan viivyttelivät Kuussaaren prikaatia.

Vainion pataljoona saapui tielle, ryhmittäytyi puolustukseen edulliseen maastoon tien molemmin puolin. Kranaatinheittimet olivat mukana. Puhelinyhteys vedettiin Vallin komentopaikalle. Odotusta jatkui pitkään erämaan hiljaisuudessa, puhelinyhteys oli koko ajan auki. Yhtäkkiä Vainio näki männynrunkojen välistä suomalaisten lähestyvän tietä pitkin, etäisyys oli noin neljäsataa metriä.

Seurasi verilöyly.

Liusvaarassa Vallin rykmentti oli parisen viikkoa, jonka jälkeen se joutui vetäytymään vanhan rajan yli Porajärvelle. Muuten vetäytyminen olisi sujunut rauhallisesti, mutta rykmentin toisen pataljoonan komentaja, armenialainen kapteeni Pogosjan oli itsepäinen mies, sotilaallinen ja rohkea komentaja.

”Pataljoonan on heti vetäydyttävä Porajärvelle”, Valli määräsi radion kautta.

”126. rykmentti ei koskaan peräänny”, Pogosjan vastasi.

Valli hermostui. ”Mitä hittoa minä teen sille itsepäiselle ukolle? Käskekää vaikka, että hän vetäytymisen sijaan hyökkää Porajärvelle.”

Suomalaiset pakottivat kuitenkin Pogosjanin vetäytymään. Pataljoonan komentaja mutisi vielä monta päivää armeniaksi, että kyllä hän vielä näyttää suomalaisille, miten armenialaiset osaavat tapella.

KOMISSAARIN NÖYRYYTYS

Porajärvellä rykmentin komentaja Valli kiersi etulinjaa komissaari Gortšakovin kanssa

”Toveri majuri, vaihtakaa päähine”, pataljoonan adjutantti sanoi etulinjan taisteluhaudassa rykmentin komentajalle. Kaikilla muilla oli venemallinen suikka, vain Vallilla selkeästi erottuva koppalakki.

”Myöhäistä”, Valli vastasi ja jatkoi kierrostaan selkä suorana. ”Miten on pojilla asiat?”

”Mahorkka loppui”, eräs sotilas sanoi. ”Poltettiin viimeinen sätkä kolmeen mieheen.”

”Tyhjentäkää taskunne”, Valli sanoi muille upseereille.

Upseerit kaivoivat taskujaan, löytyi Krasnaja Zvezdata, Belomoria, Safoa. Valli avasi Severnaja Palmira -askinsa ja tarjosi pojille.

”Jakakaa loput naapureille.”

Komissaari Gortshakov huomasi eteentyönnetyssä taisteluhaudassa panssarintorjuntakranaatteja. ”Miksi kranaatit ovat taisteluvalmiit? ”komissaari kysyi. ”Eihän täällä ole tankkeja.”

Valli otti kranaatin käteensä. ”Ei tässä mitään pahaa. Oikein se on, kaiken varalta.”

Valli oli tyytyväinen näkemäänsä mutta pst-kranaatit olivat jääneet vaivaamaan komissaaria. ”Miksi nolasit minut sotamiesten silmissä?”

”Sinähän itse aloit heitä nolata”, Valli sanoi. ”Eivät he ole meitä tyhmempiä. Karetinin rykmentiltä jäi vetäytyessä kaksi tankkia, suomalaiset voivat kunnostaa ne.”

”Vaikea uskoa.”

”Sellaista on tapahtunut.”

”Turhaan sinä Valter Ivanovitš prameilet rohkeudellasi”, komissaari jatkoi. ”Mitä hyötyä siitä on, jos vihollisen tarkka-ampuja ottaa sinut jyvälle.”

”Jos pelkäät susia on parasta olla menemättä metsään”, Valli hymyili.

Lokakuun alussa suomalaiset valtasivat Petroskoin ja Vallin rykmentti sai käskyn vetäytyä Porajärveltä. Lokakuun 20. päivänä Neuvosto-Karjala palkitsi Vallin rykmentin.

”Saksalais-suomalaisia fasisteja vastaan käydyssä taistelussa osoitetusta uljuudesta toveri V.I. Vallin joukko-osasto palkitaan Karjalais-Suomalaisen SNT:n Korkeimman Neuvoston Puhemiehistön kunnialipulla”, asetuksessa sanotaan.

RINTAMALÄÄKETTÄ

Rykmentti vetäytyi Karhumäen suuntaan Soutojärven ja Juustjärven kautta Mäntyselkään. Rykmentti joutui suomalaisten saarrostukseen. Se oli Vallin mukaan rykmentin synkin päivä.

”Vihollisella oli mitä parhain mahdollisuus tuhota JR 126”, Valli kertoi. ”Vetäydyimme Tshobinon kylän tienoille, missä järjestettiin väliaikaiset puolustusasemat. Seuraavassa vaiheessa JR 126 osallistui Karhumäen puolustukseen.”

Näissä talvisissa taisteluissa Ville Vainio haavoittui saadessaan luodin vasempaan keuhkoonsa. Vainio kuljetettiin rykmentin komentopaikalle. Valli otti Vainion rintataskusta veressä olevan puolueen jäsenkirjan ja pyyhki sen huolellisesti.

”Nyt se on arvokas kirja, omalla verellä värjätty.”

Valli kaatoi Vainion suuhun votkaa, oli kuullut, että se on hyväksi paljon verta menettäneelle ihmiselle.

”Karhumäellä kirurgi sanoi minun olleen humalassa”, Vainio kertoi. -”elvitin, että se on rintamalääkettä.”

KENRAALIEN PUHUTTELU

Vallia syytettiin liian nopeasta vetäytymisestä. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan ja Karhumäestä saapui majuri rykmenttiin pyytämään tietoja kesken taistelua.

”Mitä tietoja?” Valli kysyi. ”Rykmentti on taistelukyvytön, sodat on sodittu. Sanokaa niin.”

”Operatiivinen komentaja Knjazev sanoo ampuvansa teidät, jollei tilanne korjaannu.”

”Painu helvettiin komentajasi kanssa. Ammun itse itseni, jos tulee tarve.”

Tyrmistynyt majuri poistui, mutta myöhemmin Valli kutsuttiin Karhumäelle antamaan selitystä. Valli saapui sinne suoraan etulinjasta, parransänki peitti laihtuneita poskia, univormu oli likainen ja kulunut. Vyön alla hänellä oli kaksi pitkävartista suomalaista käsikranaattia.

”Ajattelin, että näyttäisin ryöväriltä.”

Kenraali Knjazev katseli hetken rintamakomentajaa. ”Saunaan heti ja parturiin. Vasta sitten minun luokseni.”

Valli kylpi, sai puhtaan asepuvun ja meni parturiin. Hänet ohjattiin kenraalin työhuoneeseen. Paikalla oli myös sotaneuvoston jäsen, kenraali Pugatševski. Kenraalit nousivat ja kättelivät Vallia.

”Adjutantti, tilatkaa kolme illallista”, Knjazev sanoi. Tämän jälkeen hän otti kaapista votkapullon ja kaatoi lasit piripintaan.

”Juo!”

Valli tyhjensi lasin. Kenraali täytti lasin uudestaan, Valli joi. Kolmannesta lasillisesta Valli kieltäytyi.

”En voi enää.”

”Juo! Ei ylikomentaja ole joka päivä ryyppäämässä seurassasi.”

Valli tyhjensi kolmannen lasin. Tämän jälkeen keskusteltiin. Valli esitti näkemyksensä taisteluista ja epäonnistumisen syistä. Kenraalit kuuntelivat. Lopulta Knjazev kumartui Vallin puoleen.

”Toveri Valli, onko teillä kysymyksiä?”

”Toveri kenraali, kysymyksiä ei ole. Mutta minulla on kaksi pyyntöä. Saappaat ja sauna. Näitte minut hetki sitten, voitte kuvitella sotilaitteni tila. Mäntyselän jälkeen heillä ei ole ollut muuta asuntoa kuin taisteluhauta.”

”Hien ja lian syövyttämät vaatteet putoilevat riekaleina heidän päältään, miehillä on täitä. He eivät ole saunoneet viikkokausiin. talvi on tullut, koko rykmentti kulkee risaisissä vaatteissa. Vaatimuksistani huolimatta en ole saanut tamineita. Siinä kaikki.”

Jalkineet tulivat ja myös lupaus levosta. Vallin selostus rintamatapahtumista oli tyydyttänyt kenraalia. ”Valter Ivanovitš! Annan sinulle täyden toimivallan, kunhan vain täytät käskyni.”

SOTIEN JÄLKEEN

Karhumäen taistelujen jälkeen Valli toimi muun muassa siperialaisen hiihtoprikaatin komentajana. Sotien jälkeen everstiksi ylennetty Valli toimi divisioonan varakomentajana. Tiedossa olisi ollut vielä ylennys, mutta hän pyysi kuitenkin eroa armeijasta.

”Terveys oli sillä mallilla, ettei hänellä ollut täyttä varmuutta kuinka kauan pystyisi hoitamaan uutta vastuullista tehtäväänsä”, kirjailija Jaakko Rugojev kertoi.

Valli matkusti Moskovaan hoitamaan eläkepapereitaan.

”Minne te toveri eversti haluaisitte Olga Aleksejevnan kanssa asumaan?”

Valli ummisti silmänsä ja tökkäsi summan mutikassa virastohuoneen seinäkarttaa.

”Vaikka tuonne.”

Sormi oli sattunut Muuromin kaupungin kohdalle Moskovan itäpuolelle. Vallit asettuivat sinne. Myöhemmin Vallille tarjottiin parantolamatkaa Kaukasiaan.

”Ostin talon, lähetä rahaa”, Valli sähkötti Pjatigorskista.

Asia tuli Olgalle yllätyksenä, mutta lähetti kuitenkin Valterin pyytämän melkoisen summan ja matkusti itse perässä. Talo ei vielä ollut valmis, katto, ikkunat ja ovet puuttuivat. Eversti hääri työmaalla timpurina.

Eversti ja kahden Punaisen Lipun kunniamerkin ritari Valter Valli kuoli Kaukasiassa elokuun 3. päivänä vuonna 1969.

Lähteitä: Jaakko Rugojev: Majuri Vallin rykmentti, Pohjoinen 1988. Timo Kallioniemi: Prikaati K. Heimosoturit jatkosodassa, Pohjoinen 1992.