Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Robert Brantberg

Sotasankarit

21 suomalaisen sotasankarin elämäntarina.

288 sivua ja kuvaliite.

Revontuli 2000

Kapteeni Pentti Iisalo

Ensimmäinen ritarivänrikki

Suomalaiset ovat päättäneet katkaista venäläisten vetäytymistien Räisälän kaakkoispuolella Karjalan kannaksella sunnuntaina elokuun 17. päivänä vuonna 1941.

Tiurin sillan luona vänrikki Pentti Iisalon kärkijoukkue on rajulla hyökkäyksellä saanut haltuunsa vihollisen panssarintorjuntatykin ja samalla katkaissut vihollisen käyttämän maantien. Iisalon joukkue puolustaa saavutettuja asemia talvisodan aikaisissa poteroissa kiivaalla ja tarkalla tulituksella.

Syntyneessä motissa on vihollisen ajoneuvoja ruuhkaksi asti. Iisalo saa tykin ampumavalmiiksi. Hänen ensimmäiset laukauksensa jysähtävät noin 70 metrin etäisyydeltä kolonnan kärkeen.

– Kaaos oli kuvaamaton, Iisalo sanoo. – Ammuin yhä nopeammin ja kranaatit pieksivät tietä tuhoisin seurauksin. Uskon, että yllätys oli suuri, sillä vihollinen varmaan piti joukkoamme pelkkänä partiona.

Vihollisen päättäväisyys lisääntyy, läpi on päästävä. He raahaavat paikalle samanlaisen pst-tykin, jolla Iisalo ampui.

– Ammuin kranaatin vihollistykin perässä seuraavaan ammusvaunuun. Räjähdys oli valtava.

Vihollisen tykki oli tuhottu, mutta jalkaväki lähti saarrostukseen. Joukkueen varajohtaja, vänrikki Matti Rantasila, oli sijoittanut joukkueen taktisesti hyvin ja pystyi estämään vihollisen etenemisen suomalaisten valtaaman pesäkkeen tuntumaan. Iisalo huolehti tykkeineen tien suunnasta.

– Tykin kilpi suojasi edestä tulevilta vihollisluodeilta ja säilyin ehjänä, Iisalo sanoo. – Molemmilla puolillani oli erinomaiset konepistooliampujat, jotka eivät päästäneet ketään tykin sivustoille. Se olisi ollut minulle kohtalokasta.

Joukkue taisteli tien varrella kolme tuntia, jonka jälkeen taistelujen viivyttämä kärkikomppania ehti Iisalon avuksi. Tämän jälkeen saapuikin jo koko pataljoona.

– Tehtävä oli täytetty, vaikka silta jäikin ehjäksi. Tulppa oli kestänyt kiitos vihollisen pst-tykin.

Tiurin sillan taisteluissa vänrikki Rantasilan osuus oli keskeinen.

– Ilman Matti Rantasilaa operaatio ei olisi onnistunut, Iisalo sanoo.

18-vuotias Rantasila oli jo talvisodan aikana käynyt RUK:n ja vuotta aikaisemmin ylennetty vänrikiksi. Hän haavoittui vuonna 1944 vakavasti viikkoa ennen sodan päättymistä. Myös Rantasilalle ehdotettiin Mannerheim-ristiä. Matti Rantasila on jääkiekkoilija Juha Rantasilan setä.

Pentti Iisalo nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi lokakuun 1. päivänä. Hän on ensimmäinen kymmenestä ritarivänrikistä. Heistä neljä kaatui ja kaikki toiset haavoittuivat viimeistään vuoden 1944 kovissa torjuntataisteluissa.

Tuleva Mannerheim-ristin ritari Pentti Iisalo syntyi 8. päivänä helmikuuta vuonna 1920 Toijalassa. Hänen vanhempansa olivat rautatievirkamies Jaakko Antero Iisalo ja Siiri Aino o.s. Törnroos. Perheessä oli kuusi lasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Myös vuonna 1916 syntyneestä Taunosta tuli Mannerheim-ristin ritari. Tämän lisäksi ristiä ehdotettiin vuonna 1918 syntyneelle Aulikselle.

Perheen äiti sairastui vuonna 1922 tuberkuloottiseen aivokalvontulehdukseen, jonka seurauksena hän myöhemmin, vuonna 1942, kuoli.

Vuonna 1927 perhe muutti Kuopioon, jossa Pentti Iisalo kävi koulunsa. Koulun aloittaminen vieraalla paikkakunnalla ei ollut helppoa, Iisalon pojat kun puhuivat Hämeen murretta.

– Ensimmäisenä koulupäivänä luokseni tuli isompi poika ja uhkasi antaa turpiin, kun ”en ossoo savvoo, vuan mökellän jottoin ommoo murrettani”, Pentti Iisalo sanoo.

– Siitä seurasi tietysti kova tappelu. Kyllä kaverikin sai köniinsä, vaikka minä pienempänä jäinkin nenä veressä alakynteen.

Isä Jaakko Iisalo oli vuonna 1906 ajan tapaan suomentanut Ingman -sukunimensä Iisaloksi.

– Isä oli nuoruudessaan Pohjanmaan parhaita pikajuoksijoita, Pentti Iisalo sanoo. – Hän loi kovan urheilukipinän kaikkiin lapsiinsa. Talvisin hiihdimme ja harrastimme mäenlaskua itse rakentamassamme mäessä Kuopion Kettulanlahdessa. Ennätys oli vaatimattomat 24 metriä.

– Kesäisin urheilimme Valtionrautateiden Kuopion vanhan aseman puutarhamaisemissa. Paini- ja nyrkkeilyharjoitukset teimme VR:n tiloissa matkavirkamiesten lepopaikassa ja voimisteluharjoitukset Kuopion lyseossa.

– Nyrkkeily- ja painitaitoja tuli sitten joskus koeteltua veljesten keskinäisissä välienselvittelyissä. Puukkoja ja puntareita emme tarvinneet. Vain kerran murrosikäinen Tauno heitti puukon omakotitalomme välioveen. Auliksesta tuli vähitellen veljeksistä vahvin. Kerran hän jopa tyrmäsi nyrkkeilyharjoituksissa Suomen alokassarjan Suomen mestarin.

Pentti Iisalon mieleen on parhaiten jäänyt pieni tappelunnujakka Taunon kanssa vuoden 1938 kevättalvella.

– Olin selkävikani vuoksi kotona ja työttömänä, Pentti Iisalo sanoo. – Tauno alkoi vanhemman veljen oikeudella moittia minua laiskuudesta. Hikeennyin ja seurauksena oli kova käsirysy ahtaissa tiloissa.

Nujakka loppui kuitenkin alkuunsa, kun matalan kirjahyllyn päällä olevat kaksi pientä ladattua ilmatorjuntatykin ammusta kaatui.

– Meillä alivuokralaisena ollut sukulaiskapteeni oli lahjoittanut ne meille. Sovimme hieman kalpeina riitamme. Myöhemmin tappelimme vasta sodassa ja ihan erilaisin meiningein.

Kuopion koulut olivat isänmaallisia. Perheen lapset osallistuivat innokkaasti myös Karjala-seurojen toimintaan.

– Koulun antaman kasvatuksen lisäksi isänmaallisuuden käytännön toteuttajaksi tuli Kuopion suojeluskunta, jossa oli poikaosasto ja tykistön suojeluskunta. Tytöt liittyivät lottaosastoon.

– Ne olivat erittäin hyvien johtajien ja kasvattajien käsissä. Siellä ei kasvatettu vihaan, vaan ammattitaitoiseksi sotilaaksi. Samalla korostettiin oikeaa toverihenkeä.

– Varsinkin pari-kolmeviikkoiset kesäleirit Kuopion Laivonsaaressa olivat loistavia koulutus- ja kasvatustilaisuuksia. Leireillä oli myös taisteluharjoituksia.

– Suojeluskuntaan kuului erittäin laaja skaala eri yhteiskuntaluokista, Pentti Iisalo sanoo. – Siellä ei kiinnitetty huomiota jäsenten perheiden varakkuuteen.

Vuodet 1927-1938 olivat Iisalon yksinhuoltajaperheelle taloudellisesti raskasta aikaa. Taakkaa helpotti ensimmäisenä vanhin poika Viljo, joka koulunkäynnin lisäksi työskenteli yötoimittajana. Lapset Aulis ja Aila jättivät oppikoulun keskikoulun jälkeen, Tauno ja Pentti jatkoivat Kuopion lyseossa, Hilkka Tyttölyseon lukiossa.

– Myös minun oli keskeytettävä lyseo kuudennen luokan jälkeen vuonna 1937, kun isä joutui sairaseläkkeelle, Pentti Iisalo sanoo.

– Olin vuoden sekatyömiehenä. Se ei ollut raskaudestaan huolimatta turhaa, sillä se opetti porvarin poikaa ymmärtämään suomalaista työmiestä myös sodan aikana.

1930-luvun lopulla sodan uhka kasvoi Euroopassa. Myös Kuopion suojeluskunnassa tehosti sotilaskoulutusta.

– Sain siellä niin hyvän tykkimies- ja tulenjohtokoulutuksen, että pystyin johtamaan tulta kovapanosammunnoissa vuoden 1938 keväällä, Iisalo sanoo.

Kesäkuussa perhe muutti Tampereelle. A-luokan tykkimies Pentti jatkoi jalkamiehenä Tampereen suojeluskunnan koululaiskomppaniassa. Hän myös jatkoi opintojaan Tampereen lyseossa. Vuoden 1939 kesällä hän osallistui Karjalan kannaksen linnoitustöihin.

Talvisota syttyessä Pentti Iisalo oli 19-vuotias suojeluskuntakorpraali.

– Vapaaehtoisia sotaan lähtijöitä olisi ollut runsaasti, Iisalo sanoo. – Kun käytettävissä ei kuitenkaan ollut riittävästi edes jalkaväen aseita, panssariaseista ja tykistön ammuksista puhumattakaan, niin paljon vapaaehtoista suojeluskuntanuorisoa jäi kotirintamalle. Heidät otettiin vartiopalvelukseen ja ilmapuolustuksen matalatorjuntaan jalkaväen asein.

– Myös minä vietin näissä merkeissä suurimman osan talvisodasta.

Sodan alussa Iisalo toimi vartiopäällikkönä, tehtävänä oli vartioida Näsijärven lähellä kulkeneen rautatien suurta siltaa. Tammikuussa hän kävi pari viikkoa aliupseerikoulua, joka kuitenkin keskeytettiin. Tämän jälkeen Iisalo vartioi Tampereen keskustan tehtaita. Alaisina oli lähes kaksi kertaa vanhempia nostomiehiä.

Helmikuun puolivälissä Iisalo komennettiin matalatorjuntapesäkkeeseen Ratinaan. Se oli perustettu etelästä tulevia lentokonehyökkäyksiä torjumaan. Maaliskuun toisena päivänä Tamperetta pommitettiin.

– Se oli järkyttävin ja pelottavin kotirintamakokemukseni. Suurpommitus tuntui kohdistuvan nimenomaan meidän kumparetukikohtaamme. Kolme etelästä tullutta aaltoa pudotti ilmatorjuntatulessa pomminsa ennen keskustan tehtaita, suoraan meidän niskaamme. Lähimmät pommit putosivat noin kymmenen metrin päähän.

– Saimme päällemme kuitenkin vain räjähdysten ilmaan heittämää maata. Kyyristelimme taisteluhaudan pohjalla sydän pelosta läpättäen. Torjuntatulta ei edes voinut pelkillä kivääreillä ajatella. Pommikoneiden lentokorkeuskin oli meidän aseillemme aivan liian suuri.

Maaliskuun alussa Länsi-Kannaksen puolustus oli murtumassa. Puolustukseen tarvittiin uusia joukkoja, etenkin Viipurinlahden ja Virolahden puolustukseen.

Pentti Iisalo osallistui näihin taisteluihin vanhemman veljensä vänrikki Viljo Iisalon taistelulähettinä pataljoonan vahvuisessa Osasto Heinosessa ja osallistui muun muassa taisteluun Kiuskerin majakkasaaresta.

Pieni saari on noin kymmenen kilometriä Virolahden rannikolta. Kiuskerin taisteluissa kaatui muun muassa Pentti Iisalon lähettitoveri.

– Tunsin tekeväni jotakin maani hyväksi, Pentti Iisalo sanoo. – Sen parempaa tunnetta en sillä ahdingon hetkellä voinut edes kuvitella.

Pentti Iisalo kävi aliupseerikoulun loppuun vuoden 1940 keväällä Vihdin pitäjässä. Tämän jälkeen hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Lappeenrannan lähelle. Korpraalin alaisina oli jälleen kaksi kertaa vanhempia nostomiehiä. Joukkue osallistui Salpalinjan rakentamiseen Saimaalta Suomenlahdelle.

– Pelkäsimme uutta sotaa ja mahdollista Suomen miehitystä, Iisalo sanoo. – Jo touko-kesäkuun vaihteessa olimme hälytystilassa. Muistan tämän erittäin hyvin, koska minun sotaylioppilaslomani peruttiin.

– Hälytystila kuitenkin lopetettiin ja pääsin aivan viime tingassa Tampereelle. Sotilaspuseroni oli nokeentunut telttamajoituksessa enkä ehtinyt pestä sitä. Kävelin Lyseon juhlasalin läpi nokisessa puserossani. Juhlakansassa kävi melkoinen kohahdus, kun sotajermu marssi kohti rehtorin katederia.

Hälytystilan vuoksi peruttiin myös Pentti Iisalon loma vanhimman siskonsa Hilkan vihkiäisiin Tampereella heinä-elokuussa.

– Heidän kotiinsa Pelloon pääsin kuitenkin lähtemään myöhemmin. Siskoni mies oli metsänhoitaja Orvo Lipponen, pääministeri Paavo Lipposen isä.

Syksyllä Iisalo pääsi Reserviupseerikoulun kurssille 50 Niinisaloon. Hän sai kurssilta kiitettävän todistuksen. Hän oli 800 oppilaan kurssin kymmenenneksi paras.

RUK:n jälkeen Iisalo palasi kokelaana entiseen prikaatiinsa Taipalsaareen Lappeenrannan lähelle.

Jatkosotaan vänrikki Iisalo lähti jääkärieversti Antti Kääriäisen komentaman Jalkaväkirykmentti 2:n riveissä. Iisalon joukkue lähti Lappeenrannasta kohti rintamaa heinäkuun 1. päivänä.

Heinäkuu kului rajan takaisten partiomatkojen ja väkivaltaisen tiedustelun parissa. Oman joukkueen Iisalo sai heinäkuun 23. päivänä edellisen joukkueenjohtajan, vänrikki Toimi Ravin, kaaduttua partiomatkalla.

Rykmentti alistettiin ennen Kannaksen yleishyökkäystä eversti Jussi Sihvon 10. divisioonalle. Divisioona taisteli vuoden 1941 kesällä kenraalimajuri Taavetti ”Pappa” Laatikaisen toisen armeijakunnan mukana Karjalan kannaksella.

– Olin ihanteellisessa iässä, juuri 21 vuotta täyttänyt, Iisalo sanoo. – Kuntoa ja kenties nuoruuden uhmamieltä riitti. Mutta aimo annoksen soturikuntoa sain myös erinomaisista alaisistani, sillä he olivat todellista valiojoukkoa kaikki.

– Rykmentistäni ainakin kaksi pataljoonaa oli koulutettuja varusmiehiä ja nuoria reserviläisiä, joten taidossa ja taisteluhengessä ei ollut mitään vikaa.

Heinäkuun viimeisenä päivänä Laatikaisen armeijakunta lähti hyökkäykseen. Suomalaisten tulivalmistelu oli voimakas.

– Siellä se nyt ryssän parta palaa, Pappa sanoi saunaporukalle tykkien jylinässä seuraavana päivänä.

Reservinä ollut Jalkaväkirykmentti 2 liittyi 10. divisioonan hyökkäykseen 7. päivänä elokuuta.

Pataljoona valtasi seuraavana päivänä Kirkkokankaan voimakkaasti varustetut asemat Hiitolan kirkonkylässä.

– Valtaus vaati komppanialtamme kolme rynnäkköä, Iisalo sanoo. – Vihollinen oli raskaasti aseistettu, vastassa oli muun muassa pari hyökkäysvaunua. Vasta viimeinen hyökkäys onnistui erittäin kovan tykistö- ja kranaatinheitinvalmistelun ansiosta.

– Viimeisessä rynnäkössä toimin konepistoolimiehenä, kun varsinainen kp-mies haavoittui vaikeasti. Etenimme taistellen useita kilometrejä ja tulimme Hiitolan kirkolle, jossa vihollinen puolustautui kirkossa ja sen ympärillä olevan kiviaidan takana. Tällöin kaatui vierelläni oleva pikakivääriampuja.

Komppanian tappiot olivat valtausvuorokauden aikana jatkosodan suurimmat, kuusi kaatunutta ja 46 haavoittunutta.

– Osasyynä lienee se, että miehet olivat ennen hyökkäystä tehneet 40 kilometrin raskaan marssin ukkossateessa.

– Mitä kauemmaksi sisäänmurtokohdasta pääsimme, sitä lujemmin vihollinen pani hanttiin, Iisalo sanoo. – Yksikään meistä ei aliarvioinut vastustajaa, jonka vastarinta toisinaan oli raivoisampaa kuin kukaan olisi uskonut.

– Kaatuneitten määrä murskatuissa vastarintapesäkkeissä osoitti, ettei siellä tunnettu kuolemanpelkoa, annettu tehtävä oli täytetty loppuun asti. Sellainen herättää pakostakin kunnioitusta.

Rykmentti eteni ankarasti taistellen Laatokan rannalle asti ja motitti vihollisen Hiitolan ja Sortavalan suunnan joukot, jotka evakuoitiin Laatokkaa myöten etelään. Raskaita tappioita Taivallahdessa Käkisalmen pohjoispuolella kärsinyt 10. divisioona siirrettiin länteen Räisälän valtaustaisteluihin.

– Täydennysten jälkeenkin komppanioiden taisteluvahvuus oli vain neljäsosa täydestä vahvuudesta, Iisalo sanoo. – Tämän vuoksi JR 2 siirrettiin helpommalle taistelulohkolle.

Jalkaväkirykmentti 2:n ensimmäinen pataljoona, jota komensi kapteeni Veikko Väänänen, taisteli sunnuntaina 17. päivänä elokuuta Tiurinkoskella Räisälästä Suvannon rannalle Kiviniemeen johtavan tien varrella. Tavoitteena oli saartaa vihollinen katkaisemalla ainoa vetäytymistie Vuoksen kapean sivuhaaran, Tiurin kapeikon, maastossa.

Iisalo joutui taistelun painopisteeseen. Hän sai johtoonsa kärkijoukkueen, jota seurasi kärkikomppania ja pääosa pataljoonasta. Joukkue oli koottu taistelijoista, jotka jo olivat näyttäneet taistelukykynsä ja -tahtonsa tositoimissa. Joukkueen tavoitteena oli räjäyttää Tiurin silta.

– Tällainen joukkue on alansa huippua, Iisalo sanoo. – Siinä on nopeutta, tulivoimaa, tilannesilmää ja taktista toimintavalmiutta. Vänrikki Rantasila oli kärkijoukkueen toisena upseerina. Tunsimme toisemme ja olin etukäteen varma siitä, että yhteistoiminta tulisi olemaan saumatonta.

Konnitsajoella, noin seitsemän kilometriä ennen tavoitetta, joukkue joutui etenemistä hidastaviin taisteluihin vihollispartioiden kanssa.

– Saimme pataljoonan komentajalta nuhteet ”hidastelusta” ja ”tarpeettomista” partiotaisteluista, Iisalo sanoo.

Divisioona lähetti yöllä kärkijoukkueelle pioneeriryhmän Tiurinkosken sillan räjäyttämistä varten. Eteneminen jatkui aamuyöllä kello 2.

– Päätimme Rantasilan kanssa edetä tavoitteeseen pientä sivutietä pitkin avoparijonossa vain pieni tunnustelijaryhmä edessämme. Vuorottelimme Rantasilan kanssa tunnustelijaryhmässä riittävän vauhdin takaamiseksi.

Joukkue marssi yön pimeydessä nukkuvan vihollisen majoitusalueen ohi, johon kuitenkin perässä seuraava kärkikomppania törmäsi. Vihollinen heräsi ja myös kärkijoukkuetta tulitettiin. Pienen tulitaistelun jälkeen joukkue pääsi jatkamaan matkaa.

– Vajaan kilometrin päässä Tiurista poikkesimme avoimelta sivutieltä metsämaastoon, johon jätimme yhden ryhmän takavarmistukseen ja odottamaan jälkeen jäänyttä pioneeriryhmää, jolle oli kai mennyt pupu pöksyyn.

Muutaman sadan metrin päässä Tiurinkosken sillasta joukkue törmäsi piikkilankaesteeseen.

– Läpäisimme sen omin konstein ja hyökkäsimme kolmen ryhmän voimin vilkkaasti liikennöidylle maantielle.

Tietä varmisti vihollisen panssarintorjuntapuolijoukkue, jolla oli 45 millimetrin tykki. Joukkue valtasi tuliterän tykin ehjänä ja tykin välittömässä läheisyydessä olevat tyhjät kumpareasemat, jotka suomalaiset olivat rakentaneet vuoden 1939 kesällä, ennen talvisotaa.

– Se oli iskujoukkotoimintaa parhaimmillaan, Iisalo sanoo.

Rynnäkössä kaatui yksi suomalainen ja muutama vihollinen. Muut vastustajat pakenivat.

– Katkaisimme vihollisdivisioonan liikenteen vierittämällä tielle tukkeja ja pari paikalla ollutta espanjalaista piikkilankaratsua.

Vetäytyvät vihollisajoneuvot ruuhkautuivat tielle.

– Niiden ajajat olivat varmaan vakuuttuneita siitä, että esteet raivataan hetkessä. Kiperästä tilanteesta huolimatta minua vähän hymyilytti, kun upseereita täynnä oleva henkilöauto ajoi mottiin juuri ennen kuin saimme sulun pitäväksi.

Iisalo oli keväällä saanut kahden viikon mittaisen panssarintorjuntakoulutuksen. Upseerit tekivät työnjaon. Rantasila huolehti vallatun taistelupesäkkeen hallussapidosta ja Iisalo ryhtyi tutustumaan hänelle täysin tuntemattomaan panssarintorjuntatykkiin. Ammuksia oli riittävästi.

Vihollisen jalkaväki ei suinkaan maannut toimettomana, se lähti hyökkäykseen raivatakseen tien auki. Joukkue torjui hyökkäyksen ja Iisalo sai tykin toimimaan. Hän onnistui aiheuttamaan kaaoksen maantiellä ja tuhosi rytäkässä myös vihollisen pst-tykin. Tulppa piti kunnes koko pataljoona saapui paikalle.

Kärkijoukkueen tappiot olivat kolme kaatunutta. Pataljoonasta kaatui yhdeksän ja haavoittui 27 miestä.

– Vihollisen tappiot olivat kuitenkin moninkertaiset, Iisalo sanoo. – Räisälän valtaustaistelut helpottivat suuresti Käkisalmen kaupungin ja nopeuttivat koko kannaksen valtausta.

Iisalo nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi 1. päivänä lokakuuta vuonna 1941.

– Vänrikki Iisalo valtasi yksin vihollisen panssaritorjuntatykin, eversti Jussi Sihvo sanoo hieman liioitellen. – Iisalo käänsi tykin ja ryhtyi tutustumaan valtaamaansa aseeseen, jollaista hän ei aikaisemmin ollut käsitellyt.

– Hän sai tykin toimimaan juuri, kun vihollisen autokolonna ajoi sillan yli. Iisalo ampui noin 40 laukausta kolonnaa kohden ja sai aikaan läpipääsemättömän ruuhkan tielle.

– Näin vänrikki Iisalo sai reippaalla toiminnallaan viivytetyksi vihollista kunnes oman pataljoonan pääosat ehtivät paikalle.

Tiurin taistelujen jälkeen Iisalo osallistui Käkisalmen valtaukseen. Syksyllä hyökkäys jatkui Taipaleen ja Valkjärven kautta yli vanhan rajan Lempaalaan. Syksyllä Iisalo sairastui keuhkopussin tulehdukseen, jota hoidettiin Rauhan sotilassairaalassa talvella 1941-1942.

– Kun hoito alkoi olla loppupuolella, lääkärit lupasivat minun vapautuvan kokonaan sotapalveluksesta, Iisalo sanoo. – He kehottivat minua lukemaan lääkäriksi. Levittelin käsiäni ja sanoin olevani siihen ammattiin liian kömpelö.

– Pyysin kelpoisuusluokkaa esikuntapalvelukseen. Pitkien neuvottelujen jälkeen lääkärit suostuivat omalla vastuullani kelpoisuusluokkaan B 2.

Vuoden 1942 kesäkuun alussa Iisalo palasi pataljoonaansa, joka joulukuussa oli siirretty Syvärille ja alistettu Jalkaväkirykmentti 2:n mukana 5. divisioonalle, eversti Ilmari Karhun Ilves-divisioonalle. Pataljoona oli Syvärin voimalaitoksen eteläpuolisissa sillanpääasemissa.

Ensimmäisen pataljoonan väliaikaisena komentajana oli kapteeni Tuomas Hyttinen.

– Hän otti minut lähettiupseerikseen, Iisalo sanoo.

Kapteeni Hyttinen alkoi värvätä Iisaloa kadettikouluun. Esteenä oli kuitenkin kelpoisuusluokka, kadettikouluun vaadittiin A-luokan kelpoisuus.

– Komentaja määräsi lääkärin kirjoittamaan minulle A-luokan paperit ja anomus Kadettikouluun lähetettiin kuriiripostissa, koska muuten se olisi myöhästynyt. Kun olin saanut RUK:sta erittäin hyvän todistuksen ja hyökkäysvaihekin oli sujunut paremmin kuin hyvin, pääsin vaikeuksitta Kadettikouluun Santahaminaan.

Iisalon kadettijoukkueessa opiskeli muun muassa tuleva Puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen.

Palvelu oli kuitenkin raskasta ja Iisalo keuhkopussintulehduksen jälkeen sangen kehnossa kunnossa. Niinpä hän erosi Kadettikoulusta jo elokuun puolivälissä.

Iisalo palasi rintamalle ja pääsi luutnantti Arvo Toivosen 3. komppanian varapäälliköksi. Asemasota sujui vartiopalvelun, koulutuksen ja vanginsieppausoperaatioiden parissa.

Kesäkuun 9. päivänä vuonna 1944 vihollisen suurhyökkäys alkoi Karjalan kannaksella. Syvärin voimalaitoksen sillanpääasemalta päätettiin vihollisen aikeiden selvittämiseksi tehdä väkivaltainen tiedustelu ja vanginsieppaus. Tehtävään määrättiin 3. komppania ja johtajaksi Iisalo.

Yritykseen lähdettiin sunnuntaina 11. päivänä kesäkuuta vähin äänin yön hiljaisuudessa. Mukana oli viisi upseeria ja noin 50 huolella valittua miestä.

– Aluksi eteneminen sujui hyvin, Iisalo sanoo. – Sitten oikealla etenevä vara- ja hämäysosasto astui miinakenttään. Nyt tuli johtamalleni pääosastolle kiire. Edessä oli vielä mahdolliset miinakentät, eteen työnnetty tukikohta pesäkkeineen ja vajaan sadan metrin päässä puolustuslinja, jonne lähimmät viholliset todennäköisesti vetäytyisivät.

Iisalo eteni keulassa ja miehet pääsivät vajaan 30 metrin päähän vihollisen pesäkkeestä. Iisalo suojautui kranaattikuoppaan. Silloin hänen takanaan räjähti putkimiina, joku oli astunut viiksilankaan.

Iisalo haavoittui molempaan jalkaan. Tehtävän suoritusta jatkoi luutnantti Mauno Vainio, joka myös hieman myöhemmin astui polkumiinaan ja menetti toisen jalkateränsä. samalla haavoittui myös tulenjohtoupseeri. Tehtävä oli epäonnistunut.

– Onneksi vastapuolella oli ilmiselvä tulenavauskielto laajojen hyökkäysvalmistelujen vuoksi, Iisalo sanoo. – Kaikki lähes 10 miinoista haavoittunutta soturiamme saatiin joukkosidontapaikalle.

Iisalo kiidätettiin kenttäsairaalaan Syvärin luostarille ja myöhemmin Salmin ja Sortavalan sotasairaaloihin. Jaloista poistettiin sirpaleita useassa leikkauksessa.

Sortavalan kenttäsairaalassa Iisalo tapasi tulevan vaimonsa, viipurilaisen sairaanhoitajan Hilkka Siikasen. Pentti kosi ja he menivät kihloihin elokuun lopulla.

Loka-marraskuun vaihteessa Iisalo siirrettiin Helsinkiin sotasairaalan poliklinikkahoitoon. Samalla hän ilmoittautui Helsingin yliopiston metsätieteelliseen tiedekuntaan.

Naimisiin Pentti ja Hilkka Aliisa o.s. Siikanen menivät Marian päivänä 24. maaliskuuta vuonna 1945. Pariskunnalle syntyi viisi lasta, Heikki Antero vuonna 1946, Liisa Annikki 1947, Pirkko Kaarina 1950, Timo Tapio 1955 ja Päivi Sisko 1958.

Vuonna 1947 Iisalo valmistui metsänhoitajaksi. Aluksi hän toimi Kuopion ja myöhemmin Lahden maanviljelysseuran asutustoimikunnan metsänhoitajana. Enso-Gutzeitin metsänhoitajaksi hän tuli vuonna 1952 ja toimi piirimetsänhoitajana ja aluejohtajana yhtiön Mikkelin metsäosastolla vuosina 1959-1979.

Mannerheim-ristin ritarien säätiön valtuuskunnassa Iisalo toimi vuosina 1965-1987, jonka jälkeen hän on istunut säätiön hallituksessa.

Pentti Iisalo ylennettiin kapteeniksi kesäkuun 4. päivänä vuonna 1967, puolustusvoimien lippujuhlapäivänä.

Iisalo on julkaissut kirjan Tiurin tieltä Syvärille - Ritarivänrikin sota.

Pentti ja Hilkka Iisalo asuvat Lahdessa.

Iisalon veljekset

Myös Pentti Iisalon veljelle, lentueen johtaja ja kapteeni Tauno Iisalosta, tehtiin Mannerheim-ristin ritari vuoden 1944 joulukuussa. Tauno kuului Lentorykmentti 4:n kaukotoimintalaivueeseen.

Jatkosodan alkuvuodet luutnantti Tauno Iisalo lensi Bristol Blenheim -pommikonetta ja vuoden 1943 keväällä hän sai käyttöönsä keskiraskaan Junkers Ju 88 A-4 pommikoneen, joka soveltui myös syöksypommituksiin.

– Tähän mennessä hän on ohjaajana suorittanut 124 onnistunutta kaukotiedustelu-, valokuvaus- ja pommituslentoa, Ilmavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist, toteaa Mannerheim-ristin nimitysperusteluissa.

– Huolimatta huonosta sääoloista, vihollisen ilmatorjunnasta tai hävittäjätoiminnasta, on hän aina henkilökohtaista rohkeutta ja taitoa osoittaen suorittanut hänelle annetut tehtävät kiitosta ansaitsevalla tavalla.

Kannaksen torjuntataisteluissa vuoden 1944 kesällä Tauno Iisalo teki yhdeksän pommituslentoa neljän päivän aikana Äyräpään ja Vuosalmen sillanpääasemiin, joissa ankarat taistelut riehuivat.

Tauno Iisalo menehtyi loppuun lennetyn sodanaikaisen pommikoneensa JK-273 maahansyöksyssä vuoden 1947 kesäkuun 18. päivänä, kun toinen moottori sammui jo nousuvaiheessa.

Karjalan armeijan komentaja Erik Heinrichs esitti myös vänrikki Aulis Iisalolle Mannerheim-ristiä vuoden 1941 joulukuussa. Hän oli tuolloin joukkueenjohtajana Karhumäen valtaustaisteluissa. Talvisodan varusmiesalikersantti Aulis Iisalo soti Suomussalmen ja Raatteen tien taisteluissa.

Talvisodan jälkeen Aulis suoritti Reserviupseerikoulun. Jatkosodassa hän taisteli joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä everstiluutnantti Kaarlo Kustaa Karin Jalkaväkirykmentti 60:ssä.

Kenraaliluutnantti Heinrichsin esitys ei mennyt läpi. Siinä todetaan muun muassa, että hän 9. päivänä syyskuuta osallistui vihollisen selustassa olevan tien katkaisemiseen.

– Hän ylitti joukkueensa ensimmäisenä tien vihollisen voimakkaasta vastarinnasta huolimatta. Hän valtasi kaksi raskasta hyökkäysvaunua, kaksi panssarintorjuntatykkiä ja runsaasti muuta materiaalia.

Luutnantti Aulis Iisalo oli koukkausoperaation aikana toiminut kärkijoukkueen johtajana. Komppania hyökkäsi korven kautta Karhumäen puolustajien selkään. Koukkaus onnistui erinomaisesti ja aiheutti puolustuksen murtumisen.

– Se johti saman tien myös Karhumäen asutusalueen valtaukseen, Pentti Iisalo sanoo.

Neljäskin veli Viljo Iisalo taisteli luutnanttina viime sodissamme. Hän haavoittui vuoden 1942 alussa.

– Rohkenen väittää, että kaikkein parhaiten Mannerheim-ristin olisi ansainnut vanhin veljemme Viljo, Pentti Iisalo sanoo.

– Hän taisteli Ruben Laguksen jääkärijoukoissa ja ehti osallistua erittäin moniin koviin taisteluihin Tuulosjoelta Syvärille ja Äänislinnaan ennen haavoittumistaan.

– Hän oli avainasemassa Tapponiemen tuhoamistaisteluissa Äänisen rannalla vuodenvaihteessa 1941-1942.

Joukkueenjohtajana ja komppanian ainoana upseerina Viljo Iisalo haavoittui vakavasti hyökkäyksen aikana, kun räjähtävä luoti osui hänen vasempaan käsivarteensa. Kättä uhkasi jopa amputointi, mutta Viljo kieltäytyi.

– Viidellä sentillä lyhentyneellä kädellään hän teki jopa kipin rekkivoimistelussa, Pentti Iisalo sanoo.

Teksti: Robert Brantberg

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV	Talvisota
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta