Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta

Robert Brantberg kirjailija kuva Heikki Kirstinä 2008	Johan August Sandels 1764−1831

Sotamarsalkka Johan August Sandels

Suomen sodan sankari

Johan August Sandels (1764–1831) oli ruotsalainen sotamarsalkka ja kreivi. Häntä pidetään etevimpänä Suomen sotaan osallistuneista Ruotsi-Suomen armeijan upseereista.

Yksitoistavuotiaana Johan Sandels pääsi kadetiksi Ruotsin tykistökouluun. Kahden vuoden kuluttua hänet ylennettiin aliluutnantiksi.

Luutnantti Johan Sandels määrättiin Tukholman tykistörykmentin adjutantiksi vuonna 1782. Nuori Sandels tunnettiin ”iloisesta ja reippaasta elämästään sekä suuresta rahantarpeestaan”.

Luutnantti Sandels karkotettiin Suomeen vuonna 1785 ”erään pelikohtauksen vuoksi, jolloin toverit saivat aiheen moittia häntä”. Puhuttiin myös peliveloista.

Sanottiin, että herttuatar Hedvig Elisabeth Charlotta Oldenburgilainen tiesi kaiken. Herttuatar kirjoittaa kuulussa päiväkirjassaan: ”Mitä Sandelsiin tulee, niin hän jossakin tilaisuudessa julkisesti oli saanut korvapuustin eräässä biljardisalongissa. Tästä skandaalista huolimatta hänet päästettiin erääseen suomalaiseen rykmenttiin.”

Teräväkielisesti herttuattaresta tuli myöhemmin Ruotsin kuningatar Charlotta.

Sandels määrättiin Adelsfanan ruoturykmenttiin aliratsumestarina. Myöhemmin hän toimi rykmentin 2. komppanian esikuntaratsumestarina.

Sandels ylennettiin vuonna 1787 majuriksi ja määrättiin Karjalan rakuunarykmenttiin itärajalle. Seuraavana vuonna syttyi Kustaa III:n sota Ruotsin ja Venäjän välillä.

Majuri Sandels osallistui sotaan pataljoonankomentajana. Hän oli mukana muun muassa Savonlinnan saarrossa.

Moni upseeri piti sotaa laittomana, eräät haaveilivat Suomen irrottamista Ruotsin vallan alaisuudesta. Anjalan kapinassa Sandels asettui kuningas Kustaa III:n puolelle.

Sodan jälkeen Sandels ylennettiin everstiluutnantiksi ja määrättiin Karjalan rakuunarykmentin varakomentajaksi. Everstiksi hänet ylennettiin vuonna 1799.

Sandels määrättiin Savon jääkäreiden komentajaksi vuonna 1803.

Uusi ja kohtalokas sota Ruotsin ja Venäjän välillä syttyi vuonna 1808. Sandels jäi kansakunnan muistiin. Sodan jälkeen Sandels ylennettiin kenraalimajuriksi.

Johan Ludvig Runeberg on muokannut Sandelsin kuvaa runokokoelmassaan Vänrikki Stoolin tarinat. Paavo Cajanderin vuodelta 1889 olevan suomennoksen selitysosassa Sandelsin luonnetta kuvataan näin:

”Sittenkin, kun venäläiset heitä vastaan kokosivat monta kertaa lukuisamman sotajoukon, piti Sandels koko kesän puoliaan Barclay de Tollya ja Tutškovia vastaan.”

”Sandels oli urhea ja taitava sotapäällikkö, joka osasi suuressa määrässä voittaa sotilaiden rakkauden ja innostuttaa heidän mieltänsä taistelussa. Taistelun välissä hän kernaasti piti hauskaa elämää, rakasti vilkasta seurustelua, juhlia ja herkkuaterioita.”

Runossa Sandels Runeberg kertoo tilanteesta, jossa venäläiset ovat aloittaneet hyökkäyksen tuntia ennen välirauhan päättymistä. Käännös on Paavo Cajanderin:

Sandels hän istuvi herkkuillen,

tuost’ ei ole tietääkseen.

”No, pastori, hanhea hiukkasen!

Sitä syö ihan mielikseen. −

Dolgoruki se taasen nyt kiirehtää;

lasi terveydeksensä tää!”

Suomen sodan jälkeen Sandels jatkoi loistavaa uraansa Ruotsissa. Hän osallistui divisioonankomentajana Napoleonin sotiin kruununperijä Jean Baptiste Bernadotten joukoissa. Kenraaliluutnantiksi hänet ylennettiin vuonna 1813.

Sandels päätyi lopulta sotamarsalkaksi, sotaministeriksi ja Norjan käskynhaltijaksi.

Kreivi Johan August Sandels kuoli Tukholmassa vuonna 1831. Sandelsin pojista kolme yleni kenraaliluutnantiksi.

Pappeja ja insinöörejä

Johan August Sandels tuli pappis- ja insinöörisuvusta. Johanin isoisä Andreas Sandel oli myös seikkailija. Andreas syntyi 30. päivänä marraskuuta vuonna 1671 Roslagenissa. Hänen vanhempansa olivat pastori Petrus Sandel ja Magdalena Chytraeus.

Andreas Sandel valmistui papiksi vuonna 1701 ja lähetettiin saman tien Amerikkaan ruotsalaisten Gloria Dei -kirkon pastoriksi. Philadelphiassa sijaitseva kirkko on säilynyt meidän aikaamme asti.

Kahdeksantoista vuoden ajan Andreas Sandel paimensi ruotsalaisia seurakuntia. Andreas piti päiväkirjaa, joka on myöhempinä aikoina tuottanut hupia yhdelle jos toisellekin lukijalle. Andreas avioitui amerikanruotsalaisen Maria Mattson Dahlbon kanssa tiistaina helmikuun 22. päivänä vuonna 1704. Maria oli kotoisin New Jerseystä.

Andreas Sandel kutsuttiin takaisin Uudesta Ruotsista Hedemoran kirkkoherraksi. Anders ja Maria saivat kaksitoista lasta. Nuorin poika Samuel syntyi joulukuun 14. päivänä vuonna 1724 Hedemorassa. Kirkkoherra Andreas Sandels kuoli vuonna 1744.

Kirkkoherra Andreasin poika Samuel oli lahjakas vuori-insinööri, joka isältään sai perinnöksi lähinnä armovuoden, ei muuta. Hän oli mukana rakentamassa Strömsholmin ja Södertäljen kanavia. Hän menestyi urallaan vallan hyvin etenkin erään vuorineuvos Benzelstiernan ansiosta. Vuorineuvos piti nuorukaisen hilpeydestä ja miellyttävästä seurustelutaidosta.

Mutta Samuel oli myös hyvin käytännöllinen. Hän teki hienon uran Ruotsin kuparintuotannon parissa. Hänelle annettiin useita tehtäviä ja virkoja. Tästä huolimatta hänelle jäi aikaa seuraelämälle. Samuel oli tehokas mies. Sanottiin, että hän kykeni vaivaamatta seuraamaan kokousten kulkua samalla, kun hoiteli yksityistä kirjeenvaihtoaan.

Samuel avioitui yhdeksän vuotta nuoremman neiti Catharina Brandtin kanssa marraskuun 20. päivänä vuonna 1753. Pariskunta sai kaikkiaan kolmetoista lasta, joista kahdeksan kuoli nuorena.

Ruukinomistaja Samuel Sandel ja hänen vaimonsa Catharina saivat Tukholmassa pojan perjantaina elokuun 31. päivänä vuonna 1764. Poika sai kasteessa nimekseen Johan August.

Samuel Sandel aateloitiin vuonna 1772. Tuolloin hän muutti perheensä sukunimen muotoon Sandels.

Vuorineuvos ja ruukinomistaja Samuel Sandels kuoli marraskuun 23. päivänä vuonna 1784 Tukholmassa. Osoittautui, että Samuelin velat olivat suuremmat kuin varat ja lapset jäivät ilman perintöä.

Siitä se luutnantti Johan Sandelsin ”alituinen rahantarve”.

Anjalan kapina

Ruotsissa vallan kaapannut kuningas Kustaa III julisti vuonna 1788 sodan Venäjälle asemansa vahvistamiseksi, Ruotsin suurvalta-aseman palauttamiseksi ja Turun rauhassa vuonna 1743 menetettyjen alueiden valloittamiseksi takaisin. Päätökseen vaikutti myös Suomessa esiintynyt itsenäisyysliike, joka haki tukea Venäjältä.

Kustaa III haaveili Pietarin valloittamisesta ja keisarinna Katariina II:n syrjäyttämisestä.

Venäjän piti sodassa näyttää hyökkääjältä, koska kuninkaalla ei hallitusmuodon mukaan ollut oikeutta aloittaa hyökkäyssotaa. Vuoden 1788 keväällä kuningas Kustaa III esitti väärennettyjä raportteja Venäjän sotavalmisteluista Suomen vastaisella rajalla. Samalla hän laati hyökkäyssuunnitelman, jonka pääarkkitehti oli kenraali Johan Christopher Toll.

Siihen asti Ruotsin strategia oli ollut Suomen osalta puolustuksellinen. Nyt suunnitelmaa muutettiin. Ensiksi Ruotsin avomerilaivaston piti tuhota Venäjän laivasto. Ruotsista tulevat joukot koottaisiin Viaporiin, josta he tekisivät maihinnousun Inkeriin Pietarin lähellä. Jolleivät joukot saa vallatuksi Pietaria, kaupunki ja Kronstadt tuhottaisiin pommituksilla.

Suomalaisen Savon prikaatin tehtävänä oli vallata Savonlinna. Pääarmeijan tuli edetä rantatietä pitkin kohti Haminaa ja Viipuria.

Paperilla suunnitelma oli vallan mainio. Koska Venäjän päävoimat oli koottu sotaan Turkkia vastaan, keisarinna saisi kokoon ehkä kymmenentuhatta miestä Suomea vastaan. Ruotsilla oli tarvittava kolminkertainen ylivoima, yli 30 000 miestä. Lisäksi Ruotsin kahdeksantuhannen hengen laivasto oli Venäjän laivastoa suurempi.

Kuningas sai luvan liikekannallepanoon toukokuun 21. päivänä. Jo kesäkuussa joukkoja siirrettiin Ruotsista Suomeen. Varsinainen sota syttyi todistamattoman tarinan mukaan siten, että kasakoiksi pukeutuneet ruotsalaiset sotilaat hyökkäsivät Venäjän rajalla Puumalassa Ruotsin etuvartioon. Ruotsalaisten oli ”pakko” avata tuli ja sota oli alkanut. Tuona samana yönä ammuskeltiin myös muualla.

Sota oli fait accompli, tapahtunut tosiasia. Seuraavana päivänä Savon prikaati lähti etenemään kohti Olavinlinnaa, joka oli jäänyt venäläisille Turun rauhassa.

Kuningas Kustaa III saapui Suomeen laivalla. Puumalan välikohtaukseen vedoten hän lähetti keisarinna Katariina II:lle Pietariin uhkavaatimuksen, jossa hän vaati Suomen alueiden palauttamista. Lisäksi hän vaati Krimin kaanikunnan luovuttamista takaisin Turkille, joka oli Ruotsin liittolainen.

Katariina II suuttui. Heinäkuun 11. päivänä vuonna 1788 hän allekirjoitti sodanjulistuksen Ruotsille Olavinlinnan piirityksen vuoksi.

Sota alkoi Ruotsin kannalta huonosti. Ruotsin ja Venäjän laivastot olivat meritaistelussa heinäkuun 17 päivänä Suursaaren edustalla. Viiden tunnin taistelu päättyi ratkaisemattomana. Maihinnousu Inkeriin ei tullut kyseeseen, koska Venäjän laivasto muodosti edelleen uhan Suomenlahden merikuljetuksille.

Karjalan ratsuväkirykmentin majuri Johan Sandels osallistui sodan alussa Olavinlinnan saartoon. Olavinlinna kieltäytyi antautumasta Savon prikaatille, joka juuttui piiritykseen. Pääarmeija suunnitteli Haminan valtausta saaristolaivaston avulla. Operaatio viivästyi kovan merenkäynnin vuoksi. Hanke valui hiekkaan.

Pääarmeija joutui vetäytymään sekasortoisessa tilassa Liikkalan kylään. Monet upseerit pitivät sotaa laittomana. Liikkalan sotaleirissä päällystö laati elokuun 9. päivänä Venäjän keisarinnalle Katariina II:lle kirjelmän, joka myöhemmin tunnettiin Liikkalan noottina. Aloitteentekijänä mainitaan majuri Jan Jägerhorn.

Kirjeessä vakuutettiin suomalaisten rauhantahtoa ja pyydettiin keisarinnaa palauttamaan Ruotsille Venäjän puoli vuosisataa aikaisemmin Turun rauhassa riistämät alueet.

Kun Kustaa III sai tietä kirjeestä, hän vaati upseereita vannomaan, että he taistelevat viimeiseen mieheen. Tulos oli päinvastainen.

Tyytymättömyys johti siihen, että toistasataa upseeria allekirjoitti elokuun 12. päivänä niin sanotun Anjalan liittokirjan, jossa pitivät Ruotsia hyökkääjänä ja sotilaallista tilannetta toivottomana. He vaativat rauhaa, valtiopäivien koollekutsumista ja armeijan kotiuttamista.

Upseerit kertoivat kääntyneensä rauhan nimissä Katariina II:n puoleen. Mikäli keisarinna ei suostu rauhaan, upseerit lupasivat olla laskematta aseitaan.

Eräät upseerit ajoivat myös Suomen irrottamista Ruotsista ja maan liittämistä Venäjään autonomisena suurruhtinaskuntana. Ajatusta ajoi etenkin kenraalimajuri Göran Magnus Sprengtporten, Savon rykmentin entinen komentaja, joka värikkäiden vaiheiden jälkeen oli pestautunut keisarinna Katariina II:n palvelukseen.

Kuningas Kustaa III joutui elokuussa pakenemaan Ruotsiin. Verukkeena hän käytti Tanskan sodanjulistusta Ruotsille.

Anjalan kapina kuivui kuitenkin kokoon sisäisten erimielisyyksien vuoksi. Kapinalliset pidätettiin vuoden 1789 alussa. Kymmeniä upseereja vangittiin ja heitettiin linnaan, heidän joukossaan Sandelsin esimies, Savon prikaatin päällikkö, eversti Berndt Johan Hastfehr.

Hastfehrin vangitsi eversti Curt von Stedingk, josta tuli tämän seuraaja Savon prikaatin komentajana. von Stedingk oli komentanut jalkaväkiprikaatia Ranskan joukoissa Pohjois-Amerikan vapaussodassa vuonna 1779.

Vangit kuljetettiin Turkuun.

Kapinan johtomiehet vietiin maaliskuun alussa jään yli Ahvenanmaalle ja sieltä eteenpäin Tukholmaan. Hastfehrin saattajana toimi majuri Johan August Sandels. Ruotsista Sandels palasi Suomeen kuudensadan värvätyn miehen jääkäripataljoonan komentajana. Pataljoona osallistui taisteluihin sodan päättymiseen asti.

Anjalan johtomiehet tuomittiin kuolemaan, mutta vain yksi heistä, eversti Johan Henrik Hästesko, teloitettiin.

”Voin antaa anteeksi valtiorikoksen”, kuningas Kustaa III sanoi. ”Mutta en armahda päällikköä, joka lietsoo kapinaa hänelle uskotussa joukossa. Esimerkki on liian vaarallinen ja anteeksiantamaton.”

Hästesko menetti päänsä Tukholmassa tiistaina syyskuun 8. päivänä Ladugårdslandstorgetilla (nykyisin Östermalmstorg).

Sandels oli asettunut Anjalan liiton kapinallisia vastaan kuningas Kustaa III:n puolelle. Eräiden väitteiden mukaan Sandels palkittiin uskollisuudestaan Kalpatähdistön ritarimerkillä. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1790.

Rauhanteon jälkeen Sandels nimitettiin Karjalan rakuunarykmentin alipäälliköksi.

Muuan kapteeni Jacob Anckarström ampui kuolettavasti Ruotsin kuningas Kustaata Tukholman oopperan naamiaisissa perjantaina maaliskuun 16 päivänä vuonna 1792. Murhan takana oli laaja aateliston salaliitto.

Anckarström saatiin kiinni jo murhaa seuraavana päivänä. Kuningas Kustaa III menehtyi haavoittumisen seurauksiin maaliskuun 29. päivänä. Kruunun peri Kustaa III:n kolmetoistavuotias poika Kustaa IV Aadolf. Hänen holhoojansa oli hänen setänsä Kaarle-herttua, mutta käytännön valtaa käytti Kaarle-herttuan luottomies, vapaaherra Gustaf Reuterholm.

Anckarströmin kaula ja oikea käsi katkaistiin Galgbackenilla perjantaina huhtikuun 27. päivänä. Ennen sitä häntä oli kolmen päivän aikana ruoskittu kolmella Tukholman torilla. Mestauksen jälkeen hänen sisä- ja sukupuolielimensä irrotettiin ja haudattiin maahan. Pää, oikea käsi ja murha-aseet naulattiin pylvääseen.

Sandelsin oli käydä huonosti Reuterholmin valtakauden aikana. Hovineiti Magdalena Rudenschöld vangittiin Tukholmassa vuoden 1793 joulukuussa valtiopetoksesta syytettynä. Myös hovineidin ystäviä vangittiin, heidän joukossaan everstiluutnantti Sandels.

Sandels teljettiin erääseen taloon Vanhankaupungin Slottsbackenilla. Kuulusteluissa Sandels vakuutti syyttömyyttään. ”En ole puhunut neiti Rudenschöldin kanssa neljään vuoteen. Vaikka kiduttaisitte minua mitä julmimmin, en voi tähän lisätä muuta.”

Sandelsin tapausta ei koskaan viety oikeuteen. Syyte oli perusteeton tai ainakaan näyttöä ei ollut. Ruotsin hallituksen taipumusta vangita henkilöitä pelkän epäilyksen vuoksi herätti yleistä paheksuntaa Tukholmassa, etenkin upseerien piirissä. Niinpä Sandels oli pakko vapauttaa maaliskuussa. Hän sai luvan palata rykmenttiinsä Suomeen.

Herttuatar Charlotten kuuluisan päiväkirjan mukaan pahat kielet väittivät, että Sandels olisi saanut tuhannen riikintaalerin korvauksen, jotta hän ei valittaisi. Hänen väitettiin myös saaneen poliisisaattueen, joka varmisti, että hän todella lähti Suomeen.

Muuan kirjailija ja toimittaja Johan Kristofer Georg Barfod kertoo kirjassaan Märkvärdigheter rörande Sveriges förhållanden 1788−1794, Ruotsin oloja koskevia ihmeellisyyksiä, että Sandels pian pääsi vapaalle jalalle. Hänelle annettiin mukaan muutamia tuhansia riikintaalereita vahingonkorvauksena. Sandels passitettiin Suomeen niin äkkiä, ettei hän ehtinyt puhua kenenkään kanssa ennen lähtöään.

Kirjailija Barfodin teos oli niin tulenarkaa tavaraa, että kirjat teljettiin kuninkaalliseen kirjastoon.

Sandels sai kenraaliadjutantin arvon vuonna 1795. Kenraaliadjutantti toimi ylipäällikön apulaisena.

Katariina Suuri kuoli halvauskohtaukseen vuoden 1796 maaliskuussa. Valtaistuimelle nousi hänen poikansa Paavali I.

Everstiksi Sandels ylennettiin vuonna 1799.

Venäjän keisari Paavali I salamurhattiin vuoden 1801 maaliskuussa. Valtaistuimelle nousi hänen poikansa ja mahdollinen murhaajansa Aleksanteri I.

Vuonna 1803 Sandels määrättiin Savon jääkärirykmentin ja Savon prikaatin tykistökomppanian komentajaksi.

Suomen sota syttyy

Napoleonin ja Aleksanteri I:n tekemän Tilsitin sopimuksen mukaan Venäjän piti pakottaa Ruotsi noudattamaan ns. mannermaasulkemusta. Aleksanteri yritti diplomaattisia keinoja, mutta sota osoittautui välttämättömäksi.

Venäläiset joukot ylittivät ilman sodanjulistusta Kymijoen sunnuntaiaamuna kello kolme helmikuun 21. päivänä vuonna 1808. Pakkasta oli kolmekymmentä astetta. Illalla kasakat olivat ehtineet Loviisaan. Hyökkääjän pääjoukon mukana oli myös Venäjälle paenneita Anjalan liiton upseereja.

Sodan syttyessä Sandels palveli eversti Johan Adam Cronstedtin komentamassa Savon prikaatissa, jonka tehtävänä oli suojella Karjalaa ja Savoa.

Armeijan liikekannallepano oli kuitenkin hidasta ja heti sodan alussa Savon prikaati oli jäädä saarroksiin. Prikaati joutui vetäytymään nopeasti Leppävirran kautta Kuopioon. Hyökkäävää venäläistä viidettä divisioonaa komensi kenraaliluutnantti Nikolai Tutškov, maineikas Pyhän Yrjön ristin ritari. Nopean vetäytymisen vuoksi saarrostus uhkasi kuitenkin Suomen armeijan pääjoukkoa. Eversti Cronstedt oli osoittanut pätemättömyytensä.

Savon prikaati saapui olemattomien taistelujen jälkeen Ouluun maaliskuussa.

Sissisotaa Savossa

Eversti Sandels sai Oulussa komentoonsa vasta muodostetun viidennen prikaatin torstaina huhtikuun 7. päivänä. Prikaati koostui Pohjanmaan ja Länsipohjan miehistä sekä Savon jääkäreistä ja Karjalan rakuunoista.

Sandelsin prikaatin määrävahvuus oli runsaat kolmetuhatta miestä. Taistelut, taudit ja karkuruus olivat kuitenkin verottaneet joukkoa. Perustamisvaiheessa saatiin kokoon hädin tuskin puolet vahvuudesta.

Prikaati lähti marssimaan Oulun seudulta takaisin kohti Savoa huhtikuun lopulla. Maanantaina toukokuun 2. päivänä Sandelsin prikaati pääsi Siikajoella taistelun makuun venäläisiä vastaan. Vastassa oli puolitoista tuhatta miestä. Sandels löi vihollisen Pulkkilassa ja tie Kuopioon oli auki.

Sandels lähetti pieniä osastoja etelään häiritsemään venäläisiä. Suuremman osaston hän lähetti valtaamaan Kuopion. Sitä komensi kapteeni Carl Wilhelm Malm, joka valtasi kaupungin torstaina toukokuun 12. päivänä. Malm ylennettiin majuriksi.

Sandels saapui pääjoukon kanssa Kuopioon perjantaina toukokuun 20. päivänä. Hän sijoitti päämajansa Varkauteen. Nerokkaalla sissisodankäynnillä, jota Ruotsin armeijassa ei tunnettu lainkaan, Sandels onnistui tuhoamaan venäläisten etappijärjestelmän Savossa. Hän teki myös rohkean offensiivin Venäjän rajalle.

Sandels palkittiin voitoistaan Miekkatähdistön suurristillä.

Toivalan taistelu

Viapori, Pohjolan Gibraltar, antautui häpeällisesti venäläisille toukokuun alussa. Svartholman linnoitus Loviisan edustalla oli antautunut jo maaliskuun puolivälissä.

Sandelsia uhkasi kesäkuussa jälleen saarto. Hän joutui ylivoiman tieltä vetäytymään Kuopion pohjoispuolelle Toivalan salmelle. Hän linnoittautui vahvasti ja puolustautui Toivalassa yli kolme kuukautta. Vastassa oli kokenut liivinmaalainen kenraali Michael Barclay de Tolly, jolla oli komennossaan seitsemäntuhannen miehen osasto.

Säännöllistä rintamaa ei ollut. Karjalassa kapteeni Malmin osasto onnistui ajamaan vihollisjoukot takaisin rajan taakse.

Kenraali Mihail Dolgorukov saapui syyskuun lopulla huomattavan apujoukon kanssa Karjalasta Barclay de Tollyn avuksi. Sandels joutui vetämään joukkonsa pohjoisemmaksi Paloisten virralle hyvin valittuun paikkaan, jonka hän oli linnoittanut vahvasti. Tuskin hän oli saanut joukkonsa asemiin, kun kuriiri toi Sandelsille tiedon Lohtajalla solmitusta aselevosta.

Aselepoehtojen mukaan Sandelsin oli vedettävä joukkonsa Iisalmen pohjoispuolelle. Sandels yritti turhaan saada muutoksia onnettomiin ehtoihin. Turhautuneena hän vetäytyi sovitulle alueelle Koljonvirralle ja ryhtyi linnoittamaan asemia. Joukkonsa hän majoitti Partalan ja Valkeaisten kyliin. Aselevon oli määrä kestää kuukauden, joten aikaa linnoittautumiseen oli.

Koljonvirta

Iisalmen pohjoispuolella käyty Koljonvirran taistelu sodan loppuvaiheessa vuoden 1808 lokakuussa nosti Sandelsin maineeseen etevänä johtajana.

Aselepo oli solmittu ja Sandelsin joukot olivat majoittautuneena Partalan ja Valkeaisten kylissä, kun venäläisten hyökkäys Koljonvirran itäpuolelta alkoi. Sandels veti tiedustelujoukkonsa joen länsipuolelle ja onnistui tuhoamaan osan siltaa, joka vaikeutti venäläisten etenemistä.

Venäläisten joukkoja johti kenraaliluutnantti Nikolai Tutškov. Hänen joukoissa oli noin kahdeksantuhatta miestä, kun he ryhmittyivät joen länsipuolelle. Heitä vastassa oli Sandelsin komentamat tuhatkahdeksansataa miestä.

Taistelu oli Suomen sodan verisimpiä. Ruotsi menetti kolmesataa miestä, mutta venäläiset joutuivat pakenemaan Koljonvirtaan ja he menettivät tuhat miestä kaatuneina ja sotavankeina.

”Tämä on pikku Austerlitz”, Sandels tokaisi. Austerlitzin taistelussa vuoden 1805 joulukuussa Napoleon Bonaparten ranskalaiset joukot olivat kukistaneet venäläisten ja itävaltalaisten armeijat.

Taistelu oli voitettu, vaikka sota oli häviöön tuomittu.

Johan Ludvig Runeberg kertoo Vänrikki Stoolin tarinoissa Koljonvirran taistelusta ja siltaa urheasti puolustaneesta Sven Dufvasta.

Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan,

ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;

mut alla hänen rintansa punoittaa nurmi nyt,

on luoti käynyt sydämeen, on veri ehtynyt.

”Se luoti tiesi paikkansa, sit’ eipä kieltää voi,

enemmän tiesi se kuin me”, näin kenraali aprikoi;

”ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,

parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan”.

Sandelsista kerrotaan useita tarinoita. Erään jutun voisi sijoittaa vaikka Koljonvirralle. Taistelun jälkeen Savon jääkärit olivat päässeet käsiksi vihollisen sangen hyvin varustettuun huoltokolonnaan. Venäläisten muonaa toimitettiin myös herkkusuuna tunnetun Sandelsin pöytään.

”Taistelemme paremmin kuin ryssä”, Sandels totesi. ”Mutta suolakurkkuja he totisesti osaavat tehdä!”

Ylipäällikkö

Sandels oli voittanut venäläiset Koljonvirralla lokakuun 27. päivänä vuonna 1808, mutta joutui yleistilanteen vuoksi vetäytymään kohti Oulua, jossa hän yhtyisi pääarmeijaan.

Venäläiset lähtivät takaa-ajoon. Rantsilassa heillä oli hyvät toiveet saada Sandels vangiksi, mutta Sandelsilla oli onnea. Olkijoen sopimus marraskuun 19. päivänä lopetti jälleen sotatoimet. Samana päivänä Sandels sai tiedon, että hänet oli ylennetty kenraalimajuriksi.

Olkijoen sopimuksen mukaan suomalaisten joukkojen oli vetäydyttävä Perämeren pohjukkaan Kaakamojoen taakse 13. päivään joulukuuta mennessä.

Kenraali Tutškov oli ryhmittämässä ylivoimaisen joukkonsa hyökkäykseen Sandelsin asemiin Rantsilassa marraskuun 20. päivän aamuna. Juuri silloin paikalle saapui kuriiri, jolla oli mukanaan viesti aselevosta. Vihollisuudet muuttuivat Tutškovin ja Sandelsin yhteiseksi aamiaiseksi. Herrat sotapäälliköt eivät olleet aikaisemmin tavanneet toisiaan henkilökohtaisesti.

Kenraalimajuriksi ylennetty Sandels joutui vetäytymään Tornioon asti. Matkaa sinne oli parisataa kilometriä. Sotaretken rasitusten ja elintarvikkeiden puutteen seurauksena joukoissa puhkesi kulkutauti, johon suuri osa armeijasta menehtyi. Pakkasta oli 35−40 astetta.

Helmikuun lopulla Sandels jätti prikaatin johdon eversti Gustaf Fahlanderille ja matkusti Tukholmaan.

Seitsemän miestä ryntäsi maanantaina maaliskuun 13. päivänä kuningas Kustaa IV Aadolfin linnaan Tukholmassa Suomen sodan sankarin, kenraali Carl Johan Adlercreutzin johdolla. He vangitsivat kuninkaan ja tämän perheen. Kuningas asetettiin kotiarestiin Gripsholmin linnaan.

Venäläiset sanoivat irti aselevon samana päivänä ja hyökkäsivät jään yli Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin, Vaasasta Uumajaan ja Kaakamajoen yli Kalixjoelle. Ruotsi oli tuhon partaalla. Kuningaskuntaa koetteli sodan ja vallankaappauksen lisäksi kato.

Kuningas Kustaa IV Aadolf luopui vallasta kahden viikon kuluttua. Valta siirrettiin Kaarle-herttuan väliaikaiselle hallitukselle.

Tsaari Aleksanteri I kutsui maaliskuussa koolle valtiopäivät Porvooseen. Tsaari oli läsnä valtiopäivien avajaisissa tiistaina maaliskuun 28. päivänä.

Keskiviikkona tsaari uudisti Porvoon tuomiokirkossa juhlallisesti vakuutuksensa suomalaisten uskonnon, lakien ja erityisoikeuksien säilyttämisestä. Säädyt vannoivat uskollisuutta hallitsijalleen.

”Suomi on nyt korotettu kansakuntien joukkoon”, tsaari lausui.

Vakava sisä- ja ulkopoliittinen tilanne ei kuitenkaan häirinnyt kenraali Johan Sandelsin sosiaalista elämää. Sandelsista oli tullut kenraaliluutnantti Georg Carl von Döbelnin jälkeen Uumajan eteläpuolella olevien joukkojen päällikkö.

Sandels pyysi lauantaina kesäkuun 17. päivänä vuonna 1809 kaikkia herrojaan seuraavana päivänä katsomaan erään näytelmän esitystä päämajaansa Olofsforsiin. Näin siitä huolimatta, että vihollinen oli Ruotsin rajojen sisäpuolella ja maan kohtalo vaakalaudalla.

Kaarle-herttua kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi kesäkuun 29. päivänä. Hän otti nimekseen Kaarle XIII.

Sandels kärsi kenraali Aleksejevin komentamille venäläisjoukoille tappion Hörneforsin taistelussa heinäkuun 5. päivänä. Sen sijaan Sandels onnistui miehittämään Uumajan kaupungin.

Myöhemmin vuoden 1809 kesällä Sandels nimitettiin Ruotsin armeijan ylipäälliköksi. Kun rauhanneuvottelut Suomen ja Ruotsin välillä alkoivat, Sandels solmi aselevon venäläisten kanssa Skellefteåssa.

Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen Tornionjokea myöten Venäjälle Haminan rauhassa syyskuun 17. päivänä. Se oli kautta aikojen kovin rauha Ruotsin historiassa. Kuningaskunnasta oli kadonnut kolmasosa pinta-alasta ja neljäsosa väestöstä. Tukholmasta tuli nyt rajakaupunki, koska Venäjän armeija oli Ahvenanmaalla.

Sandels avioitui vuonna 1809 vapaaherratar Ulrika Elisabet Hermelinin kanssa. Pariskunta sai kuusi lasta, neljä poikaa ja kaksi tyttöä.

Bernadotte

Napoleonin lahjakas marsalkka Jean Baptiste Bernadotte oli vuoden 1810 keväällä aikeissa ottaa vastaan Rooman kuvernöörin viran.

Ruotsalaiset päättivät yllättäen armeijan painostuksesta valita Bernadotten Ruotsin uuden kuninkaan Kaarle XIII:n kruununperijäksi, koska kuninkaalla ei ollut perillisiä. Bernadotte suostui siitä huolimatta, että Napoleon piti tarjousta absurdina. Kaarle XIII adoptoi Bernadotten nimellä Kaarle Juhana.

Kuningas oli heikko ja valta siirtyi nopeasti kruununprinssille. Bernadotten ruokahalu kasvoi ja hän halusi liittää Ruotsin valtakuntaan sen läntisen naapurin Norjan.

Asian varmistamiseksi hän liittoutui vuonna 1813 Ranskan vihollisten Britannian ja Preussin kanssa.

Bernadotte oli hyvä ystävä Sandelsin kanssa. Kirjeenvaihdossaan hän kutsuu Sandelsia rakkaaksi serkukseen. Sandels ylennettiin vuonna 1813 kenraaliluutnantiksi.

Napoleonin sodissa

Syttyi sota, johon myös kenraali Sandels lähti. Sandels osallistui divisioonankomentajana Großbeerenin ja Dennewitzin taisteluihin sekä Leipzigin valtaukseen, joka oli Napoleonin lopun alkua.

Sandels kunnostautui erityisesti Maastrichtin piirityksessä vuonna 1814. Samana vuonna hän oli mukana miehittämässä Norjaa. Hän komensi toista maahan lähetettyä armeijaa.

Großbeeren esiintyy aikakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1271. Paikkakunta sijaitsee Brandenburgissa Berliinin eteläpuolella. Großbeeren on läpi historiansa kärsinyt sodista. Näin myös nyt, kun Ruotsi, Preussi ja Venäjä ottivat yhteen Ranskan kanssa vuoden 1813 loppukesällä.

Taistelu käytiin elokuun 23. päivänä. Ruotsin, Preussin ja Saksan joukkoja johti kruununprinssi Kaarle Juhana. Ranskalla oli noin 75 000 miestä, vastustajalla 100 000 miestä.

Ranska kärsi taistelussa tappion. Ranskan menetykset olivat noin kolmetuhatta miestä, josta puolet vankeja. Kaarle Juhanan johtamien joukkojen tappiot olivat 159 miestä.

Myös Dennewitz sijaitsee Brandenburgissa, Berliinin lounaispuolella. Dennewitzin taistelu käytiin syyskuun 6. päivänä. Täällä Ranska taisteli yhdessä Sachsenin joukkojen kanssa Preussia, Ruotsia ja Venäjää vastaan.

Ruotsin joukkojen mukana ollut Skaraborgin rykmentin 31-vuotias juristi Clas Livijn antaa eräässä ystävälleen osoitetussa kirjeessä synkän kuvan Ruotsin joukkojen käyttäytymisestä siviilejä kohtaan Kirje on päivätty eräässä pappilassa taistelun jälkeisenä päivänä.

”Olemme vihamielisessä maassa, Sachsenissa”, Livijn kirjoittaa. ”Kasakat harjoittavat kaikkia hyväksi katsomiaan julmuuksia. Mutta myös ruotsalaiset käyttäytyvät vähemmän soveliaalla tavalla. Kun eilen saavuin Rabensteinin linnaan katsomaan nähtävyyksiä, tapasimme paikallisen viranhaltijan vaimon kyynelehtimässä. Kruununprinssi oli majoittunut linnaan. Hänen lähdettyään kruununprinssin palvelijat olivat avanneet kirstut ja kaapit, vieneet kaiken hopean ja muut arvotavarat, myös hänen vihkisormuksensa.”

”Olemme majoittuneet erään papin luo. Täällä ovat käyneet vuoroin kasakat ja vuoroin ruotsalaiset ryöstelemässä. Hänellä ei enää ole ainoatakaan eläintä tai tyynyä. Vaimo ja kuusi lasta eivät moneen vuorokauteen ole syöneet muuta kuin perunaa.”

”Tällaiset tilanteet ovat nykyisin jokapäiväisiä. Hänen kuninkaallinen korkeutensa paheksuu ryöstelyä ja voimakkaisiin toimiin on ryhdytty. Komissio on asetettu hoitamaan asiaa, mutta miten moinen riehuntaa voidaan estää, kun omin silmin näkee, ettei se ole mahdollista.”

Mutta sodan todellisuus oli huomattavasti raaempi.

Ratkaisutaistelu käytiin Leipzigissä lokakuun 16.−19. päivinä. Joukot olivat useasta maasta. Ranskan liittoumassa taisteli 195 000 miestä. Venäjän ja Preussin johtamalla puolella 365 000 miestä, joista 23 000 oli ruotsalaisia. Venäjän toisena komentajana oli Michael Barclay de Tolly.

Ranska kärsi murskaavan tappion.

Kerrotaan, että miehet pitivät Sandelsista. Hän oli rauhallinen sotapäällikkö ja tehokas organisaattori. Hän oli myös tunnettu mainiosta vieraanvaraisuudestaan.

Käskynhaltija

Sandels toimi Ruotsin sotakollegion jäsenenä ja myöhemmin puheenjohtajana vuosina 1810−1824.

Erään aikalaistodistuksen mukaan Sandels kantoi sotakollegiossa valtikkaansa rautaisella kädellä. Hän ei halunnut kuulla vastaväitteitä, sillä hänellä oli despoottinen luonne.

Sandelsista tehtiin kreivi vuonna 1815.

Ruotsin ja Norjan sairasteleva kuningas Kaarle XIII kuoli helmikuun 5. päivänä vuonna 1818. Edesmenneellä kuninkaalla ei ollut lapsia. Uudeksi kuninkaaksi kruunattiin Napoleonin armeijan entinen marsalkka Jean Baptiste Bernadotte, joka oli johtanut Ruotsin hallitusta käytännössä jo vuodesta 1810. Hän otti nimekseen Kaarle XIV Juhana.

Sandels ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Hän oli valtiopäivien maamarsalkkana vuosina 1817−1818.

Kenraali Sandels toimi Norjan käskynhaltijana vuosina 1818–1827. Vuonna 1824 hänet ylennettiin sotamarsalkaksi.

Norjassa Sandels oli hyvin pidetty, mutta hänen oli erottava, koska kuningas Kaarle XIV Juhanan mukaan hän suhtautui liian lempeästi norjalaisten Ruotsin vastaisiin mielenilmauksiin.

Kreivi ja sotamarsalkka Johan August Sandels kuoli Tukholmassa tammikuun 22. päivänä vuonna 1831.

Teksti: Robert Brantberg 2008, 2009

Wikipedia: Johan August Sandels

Kansallisbiografia: Sandels, Johan August

Sivun alkuun

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	CV
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat	Sivukartta