|
|
Marskin armeija talvisodassa |
Sotamarsalkka Gustaf
Mannerheim 1936. |
|
|
442 sivua Bookwell Oy Porvoo 2015 |
Suomen talvisota oli kansainvälisestikin katsottuna suuri
sankaritarina, jossa pieni valtio piti puolensa suurvallan häikäilemättömän
hyökkäyksen edessä. Tässä kirjassa kerrotaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin
talvisodan sankareista. Rintamatapahtumat kuvataan sekä komentajan että
tavallisen rivimiehen näkökulmasta.
Sodan 1939–1940 taistelujen lisäksi piirretään jokaisesta
taistelijasta henkilökuva. Keitä he olivat, mikä oli heidän koulutuksensa, mitä
he tekivät vuoden 1918 sisällissodassa sekä vuosien 1941–1945 jatko- ja Lapin
sodassa.
Suomen itsenäisyys oli näiden miesten käsissä. He
selvisivät vaikeasta tehtävästään kunnialla. He taistelivat henkensä kaupalla,
eräät haavoittuivat moneen kertaan. Osalle heistä ehdotettiin Mannerheim-ristiä
jo talvisodassa. Niitä ei kuitenkaan koskaan myönnetty. Monet heistä
nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi jatkosodan saavutuksista.
Marskin armeija talvisodassa on Robert Brantbergin kuudes
Mannerheim-aiheinen kirja.
Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim
Torstaiaamu valkeni suomen
pääkaupungissa puolipilvisenä. Sää oli hieman pakkasen puolella ja ihmiset
odottivat lumen tuloa. Lapset kiiruhtivat kouluihin, jotka oli avattu uudestaan
edellisellä viikolla. Tehtailla, toimistoissa ja kaupoissa aikuiset pohtivat
sodan uhkaa.
Kaivopuiston aamu oli rauhallinen,
kunnes sotamarsalkan puhelin hälytti. Mannerheimille ilmoitettiin, että
venäläiset joukot olivat tykistö-valmistelun jälkeen ylittäneet rajan
Karjalankannaksella kaikkien teiden suunnissa.
Sisäministeri, jonka alaisuudessa
rajavartiojoukot ovat, soitti pääministerille. ”Sota on syttynyt. Hallituksen
on kokoonnuttava välittömästi.”
”Tarkoitatko, että jo ennen
virka-ajan alkua?”
”Juuri sitä minä tarkoitan.”
Marsalkan musta puhelin soi kohta
uudestaan. Hänelle ilmoitettiin, että useita Suomen kaupunkeja oli pommitettu.
Ilmahyökkäys Viipuriin oli vaatinut ainakin yhdeksän kuolonuhria.
Helsingissä pommitettiin Malmin lentokenttä hieman kelo yhdeksän jälkeen
huonolla menestyksellä. Pommikoneet pudottivat lentolehtisiä pääkaupunkiin.
Seuraava pommitusaalto tuli kello
puoli yhdentoista aikaan. Ilmatorjunta pudotti yhden SB-2 -koneen, jonka
jälkeen koneet hajaantuivat, jonka jälkeen koneet hajaantuivat. Pommit
putosivat Santahaminan merilentoaseman alueelle aiheuttamatta vahinkoa.
Oli marraskuun 30. päivä vuonna
1939.
72-vuotias marsalkka Gustaf
Mannerheim oli viimeksi kuluneiden viikkojen aikana tuntenut itsensä väsyneeksi
ja vanhaksi mieheksi. Nyt hän piristyneenä luonnosteli mielessään ensimmäistä
sotapäiväkäskyä. Aloitus tuli kuin itsestään. ”Suomen uljaat sotilaat! Te
tunnette minut ja minä tunnen teidät.”
Marsalkka oli kolme päivää
aikaisemmin ilmoittanut presidentti Kyösti Kalliolle eroavansa
puolustusneuvoston puheenjohtajan tehtävästä määrärahojen riittämättömyyden
vuoksi. Muitakin erimielisyyksiä oli ollut, koska valtionjohto ei uskonut sodan
syttyvän. Nyt marsalkka kiiruhti yleisesikuntaan kuullakseen tuoreimmat
raportit.
Mannerheim jatkoi presidentin
linnaan, jossa odotti rauhallinen, mutta totinen valtion päämies. ”Ilmoittaudun
paljon puhuttuun ylipäällikön tehtävään”, marsalkka sanoi. ”Edellyttäen, että
presidentti ja hallitus katsovat tarvitsevansa palveluksiani.”
”Kiitän marsalkkaa”, presidentti
Kallio vastasi. ”Pyydän teitä ottamaan tehtävän vastaan.”
Asia oli sovittu.
Presidentti julisti Suomen
tasavallan sotatilaan kello puoli kaksi iltapäivällä. Edellisestä sodasta oli
parikymmentä vuotta. Silloin oli riisuttava venäläiset aseista ja palautettava
rauha maahan.
Neuvostoliiton ilmavoimien yhdeksän
lentokoneen eskaaderi nousi ilmaan virolaiselta lentokentältä. Suomenlahden
yllä olevien pilvien vuoksi Helsingin ilmavalvonta ei huomannut lähestyvää
uhkaa, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Punatähtiset pommikoneet
laskeutuivat alemmaksi ja pudottivat hieman kello kahden jälkeen iltapäivällä
pomminsa Hietalahden satama-alueelle sekä keskellä kaupunkia sijaitsevan
rautatieaseman seudulle. Räjähdysten jälkeen sireenit alkoivat ulvoa ja
harvalukuiset ilmatorjuntapatterit heräsivät eloon.
Tulipaloja syttyi eri puolilla
kaupunkia, koska venäläiset käyttivät palopommeja. Lentokoneet ampuivat
konekivääreillä kaduilla juoksevia ihmisiä. Juuri samoin, kuin Espanjan
sisällissodassa oli harjoiteltu.
Helsingissä sai kahden päivän aikana
surmansa yhdeksänkymmentäyksi henkilöä. Haavoittuneita oli lähes kaksi ja
puolisataa. Teknillinen korkeakoulu ja monet muut rakennukset tuhoutuivat.
Ylipäällikkö kävi Suomen punaisen ristin sotasairaalassa katsomassa
haavoittuneita.
Eduskunta matkusti pommitusuhan
vuoksi linja-autoilla Vallilan työväentalolle Itä-Helsinkiin. Eduskuntatalon
kupolikattoista istuntosalia ei saatu pimennetyksi ja pienikin palo-pommi olisi
tullut katon läpi. Työväentalon valinta oli samalla viesti vasemmistolaiselle
työväestölle.
Kello kahdeksan illalla hallitus
esitti eduskunnalle tiedonannon Neuvostoliiton hyökkäyksen johdosta. Eduskunta
asettui yksimielisesti hallituksen taakse. Tämän jälkeen pääministeri A.K.
Cajander jätti hallituksensa eronpyynnön.
”Hänen olisi pitänyt tehdä se jo
syyskuun ensimmäisenä päivänä”, tuore ylipäällikkö Gustaf Mannerheim sanoi.
Eduskunta päätti matkustaa jo samana
yönä rautatieasemalta erikoisjunalla tarkemmin ilmoitettavaan paikkaan.
Puhemiesneuvosto oli Etelä-Pohjanmaan kannalla. Lapua ei tullut kyseeseen,
koska siellä on patruunatehdas. Kauhavalla oli lentokenttä ja Kurikassa
tärkeitä tehtaita. Tarkemmin ilmoitettava paikka osoittautui Kauhajoeksi, jonka
presidentti määräsi eduskunnan kokoontumispaikaksi.
Myös runsaasti siviilejä lähti
Helsingistä evakkoon. Rautatieasemalla oli ruuhka, junat täyttyivät.
Presidentti muutti linnasta erään edesmenneen kauppaneuvoksen huvilaan
kaupungin länsilaidalle Kuusisaareen. Majoitus oli varattu etukäteen.
”Olemme seuranneet pohjoiseen
menevillä teillä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten loputtoman tuntuista
vaellusta jäätävässä tuulessa”, italialainen sotakirjeenvaihtaja Indro
Montanelli kirjoitti Corriere della Seraan. ”Näky oli apea
ja masentava, mutta ihmiset tuntuivat olevan tilanteen yläpuolella.”
.
Teksti: Robert Brantberg
2015