Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat

	Robert Brantberg Mannerheimin sodat	Kenraali Gustaf Mannerheim Tampereella 1918.
	704 sivua Bookwell Oy Porvoo 2014 Readme.fi

Sotakoulujen häirikkö Gustaf Mannerheim lähti vuonna 1904 tsaarin upseerina Japanin sotaan. Hän sai tulikasteensa Mantšuriassa. ”Tunne luotisateessa oli epämiellyttävä”, hän kertoo. ”Mutta se ei aiheuttanut vakavaa järkytystä.”

Maailmansotaan tsaarin seurueen kenraaliksi nimitetty prikaatinkomentaja lähti Varsovasta. Mannerheimille myönnettiin arvostettu Pyhän Yrjön risti syksyllä 1914. Hän sai komentoonsa 4 000 miehen ratsuväkidivisioonan, joka taisteli Karpaattien rinteillä menestyksellä Itävalta-Unkaria vastaan.

Helmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen Mannerheim kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa uudelle hallitukselle. Tästä huolimatta hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja hän sai komentoonsa 40 000 miehen ratsuväkiarmeijakunnan. Mannerheim oli Venäjän armeijan huipulla. Syyskuussa hänet siirrettiin reserviin, koska ei sopeutunut vallitseviin oloihin.

Mannerheim palasi Suomeen, jossa syttyi sisällissota. Hänet nimitettiin valkoisten joukkojen ylipäälliköksi. Mannerheim riisui venäläiset miehitysjoukot aseista ja rakensi armeijan, joka kukisti bolševikkien tukemat punaiset kevään 1918 taisteluissa.

Talvisodassa marsalkka Mannerheim johti menestyksellä Suomen taistelua ylivoimaista suurvaltaa vastaan. Jatkosotaan Suomi lähti Saksan rinnalla, muita vaihtoehtoja itsenäisyyden säilyttämiseksi ei ollut. Mannerheim hyökkäsi Pietarin porteille, Syvärille, Petroskoihin, Rukajärvelle ja kauas Vienan korpeen. Pietaria ja Muurmannin rataa hän ei kuitenkaan suostunut valtaamaan.

Kun kävi ilmeiseksi, että Saksa häviää sodan, Suomi päätti tunnustella rauhaa. Presidentti Risto Ryti oli sitoutunut Saksaan ja hänet korvattiin vuoden 1944 kesällä Mannerheimilla, joka teki rauhan Neuvostoliiton kanssa.

Mannerheimin sodat on kirjailija Robert Brantbergin 22. sotakirja. Tässä teoksessa hän esittää oman näkemyksensä 1900-luvun sotatapahtumista Mannerheimin silmin.

Ensimmäinen luku:

Etelä-Puola, elokuu 1914

Ratsuväki hyökkää

Suursota Saksan ja Venäjän välillä syttyi vuoden 1914 kesällä. Tsaarin seurueen kenraalimajuri Gustaf Mannerheim toimi Varsovaan sijoitetun Kaartin ratsuväkiprikaatin komentajana. Prikaatiin kuului kaksi ratsurykmenttiä ja ratsastava patteri. Mannerheimin esikuntapäällikkönä oli nuori ratsumestari, ruhtinas Leonid Jeletski.

Mannerheimin prikaati keskitettiin Lubliniin, vajaat kaksisataa virstaa Varsovasta kaakkoon. Strategisesti tärkeän risteyskaupungin läpi kulki rautatie, jota pitkin Venäjän neljättä armeijaa kuljetettiin rintamalle.

Prikaati kuului Mannerheimin vanhan ystävän, ruhtinas Grigori Tumanovin ratsuväkiosastoon, joka sai käskyn ryhmittäytyä Lublinin eteläpuolelle lähelle Krašnikin kaupunkia.

Kenraaliluutnantti Tumanov lähetti tiedustelupartioita Itävallan rajan ja Krašnikin väliseen maastoon. Vihollispartioiden kanssa sattui pienempiä kahakoita. Elokuun puolivälissä tiedustelijat kuitenkin havaitsivat, että Itävalta-Unkarin joukot olivat ylittäneen San-joen ponttonisiltoja pitkin. Vihollinen eteni kohti pohjoista leveänä rintamana. Venäläisiä puolustajia huomattavasti vahvemmat osastot etenivät ratsuväen ja tykistön tukemana.

Kenraalimajuri Mannerheim on elokuun 17. päivän aamulla majapaikassaan Krašnikissa, kun lähettiupseeri karauttaa paikalle täyttä laukkaa. Kenraaliluutnantti Tumanovin käsky Mannerheimille on selkeä. On mentävä asemiin Krašnikissa ja pidettävä linja “maksoi mitä maksoi”. Käsky on kirjoitettu tiedustelueskadroonan raportin kääntöpuolelle.

Raportissa todetaan, että Krašnikia vastaan etenee itävaltalainen jalkaväkiprikaati, kolme tykistön patteria ja vahva ratsuväki. Mannerheimin joukkoja vahvistetaan kahdella rajavartiosotnialla ja 13. Vladimirin ulaanirykmentillä.

Kenraali Mannerheim on innoissaan. Nyt hän pääsee käytännössä soveltamaan Japanin sodan kokemuksia omiin joukkoihinsa. Mannerheim tietää ratsuväen voiman ja nopeuden.

Mannerheim lähtee tutkimaan maastoa, joka on puolustajalle epäedullinen. Aikaa on vähän, hän joutuu improvisoimaan vastahyökkäyksen. Hän päättää lähettää kolmanneksen joukoistaan vihollisen selustaan. Se ei todellakaan ole kenraali Aleksei Kuropatkinin Japanin sodassa soveltamaa, tuhoon johtanutta varovaista puolustustaktiikkaa, jota Mannerheim nimitti kärsivällisyys- ja defensiivitaktiikaksi.

Henkikaartin ulaaneista hän sijoittaa kaksi eskadroonaa oikealle sivustalle sekä kolme eskadroonaa ja konekiväärit keskelle. Vasemmalle hän ryhmittää Grodnon husaarirykmentin ja rajavartiosotniat. Patterin kuudesta tykistä hän sijoittaa neljä oikean ja kaksi vasemman siiven taakse. Vladimirin ulaanirykmentti saa käskyn kiertää itävaltalaisten sivustaan ja hyökätä vihollisen selkään.

Elokuinen iltapäivä on tyyni ja lämmin. Itävaltalaiset ajavat tykistönsä asemiin. Mannerheimin oikean siiven neljä tykkiä joutuu itävaltalaisten kahden patterin ristituleen ja tuhoutuu. Kenraali Tumanov lähettää paikalle vielä yhden patterin, jonka tarkka tuli tasoittaa voimasuhteita.

Miehiä silpoutuu kranaattien räjähdellessä. Tykistökeskityksen jälkeen Itävalta-Unkarin jalkaväki lähtee hyökkäykseen. Paine kohdistuu Mannerheimin keskilohkoon.

Mannerheim seuraa ja ohjaa taistelua henkilökohtaisesti. Joukot näkevät ensimmäisen kerran komentajansa tulessa. Sikaria poltellen hän ilmaantuu sinne, missä tilanne alkaa käydä kriittiseksi.

Mannerheim ratsastaa tyypilliselle sotapäällikön kukkulalle, josta on hyvä näköala. Hän seuraa aaltoilevaa taistelua kiikarilla ja huomaa, että erään ulaanieskadroonan joukkue joutuu itävaltalaisen jalkaväen luotisateeseen. Joukkue alkaa perääntyä, kun vihollisen ratsuväki liittyy taisteluun.

”Miksi kornettimme ei tee mitään?” Mannerheim sanoo adjutantilleen ja osoittaa vetäytyvää joukkuetta. Tilanne on kehittymässä vaaralliseksi. Kohta koko eskadroona joutuisi vetäytymään. Sitä ei saa päästää tapahtumaan.

Mannerheim tekee päätöksensä. Hän nousee hevosensa Daisyn selkään, komentaa adjutanttinsa seuraamaan ja laukkaa komentopaikan ällistyneen vartiojoukkueen ohi alas mäkeä kohti pulassa olevia ulaanejaan. Mannerheim ei pysähdy vaan jatkaa laukaten linjan läpi kohti vihollista.

”Eteenpäin, seuratkaa minua!” Mannerheim karjaisee. ”Isänmaan ja tsaarin puolesta!”

Hän tietää, mitä tekee. Ulaanit unohtavat pelkonsa ja syöksyvät Mannerheimin perään nähdessään, miten heidän prikaatinkomentajansa sapeli paljastettuna hyökkää päin vihollista. ”Uraa!” Mannerheimin takaa kuuluu. ”Uraa!”

Mannerheim noudattaa kaartinupseereiden yleistä tapaa, joka sodan alkupäivistä lähtien on tullut ongelmaksi jopa armeijan ylijohdolle stavkalle. Upseerit tapattavat itsensä turhaan. Komentajia oli kehotettu varovaisuuteen.

Mutta Mannerheim kannattaa hyväksi koettuja ratsuväen perinteitä. Aukealla kentällä alkaa verinen taistelu, jossa vihollista ammutaan, isketään pistimillä ja hakataan sapeleilla.

Itävaltalainen husaarimajuri huomaa korskean vihollisupseerin ja syöksyy laukassa kohti Mannerheimia sapeli paljastettuna. Mannerheim oli jo Nikolan ratsuväkikouluissa Pietarissa harjoitellut lähitaistelua laukkaavan hevosen selässä. Junkkarit olivat yhä uudestaan ja uudestaan vauhdissa halkaisseet narussa riippuvan arbuusin yhdellä iskulla.

Ratsastajat lähestyvät toisiaan täydessä laukassa. Husaariupseerilla ei ole mahdollisuuksia. Yhdestä sapelin iskusta hän suistuu verissään hevosensa selästä tantereelle.

Mannerheim pysähtyy hetkeksi vetämään henkeä. Hän pyyhkäisee hikeä kasvoiltaan ja katselee ympärilleen. Venäläisten jalkaväki on ehtinyt mukaan taisteluun. Nopeudellaan ja röyhkeydellään ratsuväki on saanut vihollisen perääntymään. Tilanne on pelastettu.

Itävaltalaiset jättävät taistelukentälle aseensa ja haavoittuneensa. Venäläiset saavat vangiksi kuusi upseeria sekä kaksi ja puolisataa sotilasta.

Taistelu on ohi, ratsuväkiprikaatin ensimmäinen tämän sodan monista yhteenotoista. Tulikaste on onnistunut. Mannerheim oli jo Varsovassa näyttänyt ulaaneilleen miten ratsuväki hyökkää. Nyt hän on näyttänyt sen myös käytännössä.

Hämärtyvässä illassa Mannerheim kiertää kaatuneita ja haavoittuneita täynnä olevaa taistelukenttää. Näky on kurja, haavoittuneet valittavat ja huutavat lääkintämiestä. Mannerheim löytää upseerin, jonka oli sapelillaan suistanut ratsailta. Haavoittunut husaari on vielä hengissä ja huomaa viholliskenraalin. Hän kohottautuu vaivalloisesti istumaan ja tekee kunniaa.

”Herr General!” itävaltalainen upseeri sanoo yllättävän voimakkaalla äänellä. ”Haluan husaarina onnitella Teitä huimapäisen hyökkäyksenne johdosta. Ulaaninne iskivät kuin paholaiset. Teillä on maailman parhaat ratsumiehet, joille ei ole vertaa koko Euroopassa.”

”Olen pahoillani, että joudun tutustumaan majuriin näin surullisissa oloissa”, Mannerheim vastaa. ”Takaan Teille, että kirurgimme tulevat tekemään kaikkensa Teidän puolestanne.”

”Lääkintämiehet tänne!” Mannerheim huutaa. ”Auttakaa tätä urheaa husaaria, välittömästi!”

Rykmenttien sidontapaikoilla on täysi kaaos, lääkintämiesten kiireessä sitomat haavoittuneet jonottavat verissään pääsyä kirurgien luo. Itävaltalainen majuri kannetaan jonon ohi, mutta mikään ei enää auta rohkeaa vihollisupseeria. Hän menehtyy kirurgien käsiin.

Nähdessään kurjuuden ja tuntiessaan kuvottavan hajun Mannerheim muuttuu synkäksi ja sulkeutuneeksi. Hän keskustelee kuitenkin haavoittuneiden kanssa ja pyrkii aina sanomaan epäonniselle sotilaalleen muutaman lämpimän ja lohduttavan sanan.

Tumanov lähettää taistelupaikalle jalkaväkirykmentin ja patterin vaihtamaan Mannerheimin joukot pois etulinjasta. Prikaati marssii iltahämärässä takaisin sijoituspaikkaansa. Molemmat rykmentit suorittavat ohimarssin ja ryhmittyvät komentajansa eteen.

”Ulaanit ja husaarit!” Mannerheim sanoi. ”Olemme torjuneet vakavan uhan. Minä kiitän teitä uljuudestanne. Minä kiitän teitä siitä, että olette loistavalla tavalla suorittaneet taistelutehtävänne.”

Myöhemmin illalla Mannerheim istuu hiljaisena silmälasit päässään laatimassa päiväkäskyä. Hän polttaa sikarin toisensa jälkeen. Hänelle on tuotu rykmenttien ja prikaatin ylilääkärin tappioilmoitukset. Päivän taisteluissa on kaatunut 41 miestä ja seitsemän upseeria. Haavoittuneiden joukossa on ulaanirykmentin komentaja, kenraali Aleksandr Abalešev.

Hienoinen lohtu on, että hänen majesteettinsa seurueen kenraalina Mannerheimilla on oikeus hallitsijan nimissä myöntää Pyhän Yrjön ristejä sotilailleen ja aliupseereilleen. Tätä oikeutta hän käyttää.

Tuon maanantain suhteellisen pieni taistelu Etelä-Puolassa on strategisesti merkittävä. Mannerheimin prikaati oli pysäyttänyt vihollisen nopean etenemisen ja taannut sen, että Venäjän lounaisrintaman joukot voitiin sijoittaa suunnitelmien mukaan.

Mannerheim sai tämän sodan ensimmäisestä taistelustaan Pyhän Yrjön miekan urhoollisuudesta.

”Liioittelematta voi sanoa, että Mannerheim itse vaikutti suuresti rykmenttien ja pattereiden menestykseen”, esikuntapäällikkö Jeletski kertoo. ”Hän osoitti täydellistä pelottomuutta ja kuoleman halveksuntaa.”

Ratsumestari Jeletskin mukaan Mannerheim ei tuntunut kuulevan luotien vinkunaa tai kranaattien räjähdyksiä. ”Täysin kylmäverisenä ja tyynenä hän seurasi taistelun kehitystä sekä antoi määräyksensä ja käskynsä.”

Tämä sota ei ollut kenraalin ensimmäinen eikä viimeinen. Tulikasteensa Gustaf Mannerheim oli saanut jo kymmenen vuotta aikaisemmin Japanin sodassa. Eurooppaa ravistelleen suursodan aikana Mannerheim yleni Venäjän laajan sotalaitoksen huipulle, ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi.

Vastaanottaessaan ylipäällikkyyden Suomen sisällissodassa Mannerheim oli monta taistelua kokenut korkea rintamaupseeri. Hänellä oli kaikki edellytykset johtaa valkoinen armeija voittoon.

Mannerheimia kokeneempaa komentajaa ei talvisodan syttyessä Suomessa ollut.

.

Teksti: Robert Brantberg 2014

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat