Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat

	Robert Brantberg Mannerheimin sissit	52 .Netšinin rakuunarykmentin eversti Mannerheim. Wikipedia Commons.
	387 sivua Bookwell Oy Porvoo 2016 Readme.fi

Kirjassa kerrotaan ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin kauko- ja lähipartiomiesten toiminnasta jatkosodassa. Marsalkka arvosti sissejään. Moni heistä nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.

Sissien päätehtävä oli tiedustelu. He tarkkailivat vihollisen liikennettä, selvittivät joukkojen ryhmityksiä ja ottivat vankeja. Sissit saivat myös tuhoamistehtäviä. He räjäyttivät siltoja, suistivat junia ja tuhoisivat ratapihoja.

Suurimmat iskut tehtiin Muurmannin radan varrella olevaan Mai Gubaan sekä Maaselän kannaksella sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltokeskukseen. Mai Guban retkeen osallistui peräti kaksi pataljoonaa, 1 300 taistelijaa.

Sissitaistelujen kuvaamisen lisäksi jokaisesta taistelijasta piirretään henkilökuva. Keitä he olivat, mikä oli heidän koulutuksensa, mitä he tekivät vuoden 1918 sisällissodassa ja heimosodissa, talvisodassa sekä vuosien 1941–1945 jatko- ja Lapin sodassa.

Sotien jälkeen moni sissi joutui pakenemaan punaista Valpoa Ruotsiin, Yhdysvaltoihin ja Venezuelaan.

Ensimmäinen luku:

Japanin sota

Prologi: Mantšuria, 1904–1905

Venäjän ja Japanin välinen sota alkoi helmikuun 8. päivänä vuonna 1904, kun Japani ilman sodanjulistusta hyökkäsi venäläisten Port Arthurin laivastotukikohtaan Tyynenmeren itärannikolla Mantšuriassa. 36-vuotias tsaarin upseeri, ratsumestari Gustaf Mannerheim näki Japanin sodan tilaisuutena. Jo helmikuussa hän päätti lähteä sotaan vapaaehtoisena. Hänellä oli siihen henkilökohtaiset syynsä.

Kun asia tuli Pietarin Ratsuväkiupseerikoulun päällikön Aleksei Brusilovin tietoon, tämä kutsui Mannerheimin puhutteluun. ”Hyvä Gustaf Karlovitš”, kenraaliluutnantti Brusilov aloitti. ”Olen tuntenut teidät viisitoista vuotta, te olette erinomainen upseeri.”

”Teidän on turha osallistua näin mitättömään sotaan ja teidän tulisi perua anomuksenne. Todellinen voimankoitos alkaa kohta Euroopassa ja paronin tulisi säästää itseään sitä varten. Siitä saattaa kehittyä suursota.”

Mutta Mannerheim piti päänsä. ”Aleksei Aleksejevitš, hän aloitti. ”Te olette sotilaana kokenut paljon, osallistuitte Turkin sotaan nuorena ratsumestarina. Ehkä ymmärrätte päätökseni, jos sanon teille, että en katso voivani jättää käyttämättä hyväkseni tilaisuutta kokeilla voimiani sodassa.”

Mannerheim lähti aloittamaan uutta elämää, tai jos sikseen tulee, kaatumaan. Sotaan lähdön yhteydessä hänet ylennettiin ohjesäännön mukaisesti seuraavaan sotilasarvoon, hänestä tuli everstiluutnantti. Hänet määrättiin Netšinin rakuunarykmentin nuoremmaksi esiupseeriksi

Juna lähti Moskovasta kohti Siperiaa lokakuun 22. päivänä vuonna 1904. Perille Mantšurian suurimpaan kaupunkiin Mukdeniin Mannerheim saapui marraskuun 19. päivänä. Hän ratsasti rykmentin komentopaikalle. ”Tervetuloa rintamalle!” joku tervehti.

Mannerheim oli täynnä tarmoa ja hyviä aikomuksia tullessaan Netšinin rakuunarykmenttiin. Tilanne oli, kuten sodassa yleensä, odotusta ja jälleen odotusta. Mannerheimille kerrottiin, että tällä kertaa syynä oli pitkien huoltoyhteyksien lisäksi armeijan johdon saamattomuus.

Joukot odottivat vahvistuksia ja ampumatarvikkeita. Erityisesti upseereita ärsytti se, että japanilaisilla oli maastossa täysi liikkumavapaus. Vihollisella oli aloite käsissään ja sen he olivat myös pitäneet.

Joulukuun alussa Mannerheim sai kuulla, että japanilaisten selustaan aiottiin lähettää tiedusteluosastoja. Mannerheim halusi mukaan, johon hän sai luvan. Hänet määrättiin everstiluutnantti Georgi Tumanovin osastoon.

Tumanov oli georgialainen ruhtinas. Hänen tiedusteluosastoonsa kuului kaksi kasakkasotniaa, sadan miehen ratsujoukkoa. Tumanovin tehtävänä oli lähettää partioita tiedustelemaan ja kartoittamaan japanilaisten uloimman vasemman siiven maastoa linjojen takana. Osastossa palveli myös nuori kreivi Tolstoi, Mannerheimin vakituinen metsästystoveri Pietarista.

Lämpötila oli hieman pakkasen puolella. Muutamana päivänä pyrytti lunta. Joka päivä osaston ydinosa ratsasti syvemmälle etelään. Miehet olivat koko ajan maastossa, jossa liikkui pieniä japanilaisia osastoja. Tämän vuoksi he nukkuivat vaatteet päällä. Sekä miehet että hevoset olivat aina valmiina lähtöön.

Everstiluutnantti Tumanovin osasto oli joulukuun 10. päivänä edennyt lähelle muutamaa kylää, joiden kerrottiin olevan japanilaisten hallussa. ”Haluaisitteko ottaa komentoonne puoli sotniaa?” Tumanov kysyi Mannerheimilta. ”Teidän olisi tiedusteltava pari kylää ja muuan tieosuus.”

Mannerheim otti ilomielin tarjouksen vastaan. Varhain seuraavana aamuna hän lähti osastoineen liikkeelle. Mukana oli myös husaarikornetti Tolstoi sekä toinen kornetti, ruhtinas Jeldarov. Talvipäivä oli kylmä ja kirkas.

Kello kymmenen maissa osasto lähestyi ensimmäistä kylää. Mannerheim lähetti kolme sotamiestä tarkistamaan oliko kylä miehitetty. Itse hän tutki Jeldarovin seurassa kiikarilla maastoa eräältä kumpareelta noin virstan päässä kylästä.

Kasakat lähestyivät kylää käymäjalkaa ja kiersivät muuria runsaan parinkymmenen askeleen päässä. He ratsastivat takaisin havaitsematta mitään epäilyttävää.

Mannerheim pyysi kornetti Tolstoita ratsastamaan kymmenen miehen kanssa kylään. Itse hän lähti kornetti Jeldarovin ja jäljelle jääneiden kasakoiden kanssa ratsastamaan kohti seuraavaa kylää ja saapui sen muurin edessä olevalle aukiolle. Osasto lähestyi kylää ketjussa. Noin parinsadan askeleen päässä Mannerheim pysähtyi kiikaroimaan muuria.

Samassa hän kuuli piiskan viuhahdusta muistuttavan äänen. Tämän jälkeen alkoi kiivas rätinä kylän suunnalta. Kasakat käänsivät silmänräpäyksessä hevosensa ympäri ja ratsastivat suojaan läheisen hiekkakumpareen taakse, mutta Mannerheimin hevonen vauhkoontui.

Hänen oli käytettävä kaikki voimansa estääkseen hevosta riistäytymästä käsistä ja nolaamasta häntä. Hevosen rauhoittamiseen kului luotisateessa pari minuuttia, jonka jälkeen Mannerheim arvokkuutensa säilyttäen pääsi lyhyttä ravia ratsastaen suojaan.

Kasakoilla oli ollut huonoa onnea, kaksi heistä makasi hiekalla vatsaan ammuttuina. Vakavasti haavoittuneet miehet toimitettiin seuraavaan rauhalliseksi tiedettyyn kylään.

Kiinalaiset kuljettivat maksua vastaan haavoittuneita paareilla, jotka oli kyhätty seipäistä ja pienistä nojatuoleista. Sinipunaisiin vaatteisiin pukeutuneet kiinalaiset kantoivat paareja taitavasti sipsutellen, polvet hieman koukussa.

”Tunne luotisateessa oli epämiellyttävä”, Mannerheim kertoo. ”Mutta ei se kuitenkaan aiheuttanut minulle vakavaa järkytystä. Hirvittävää sen sijaan oli katsella haavoittuneita, joilla ilmeisesti oli kovat tuskat. He noudattivat kuitenkin kaukasialaista urhoollisuusperinnettä, joka pitää voihkimista häpeällisenä käytöksenä.”

Kreivi Tolstoi oli toisessa kylässä joutua väijytykseen. Lähestyessään kylää hän oli havaitsevinaan epäilyttävää liikettä muurin takana. Japanilaisen taktiikan tuntien Tolstoi kääntyi nopeasti ympäri ja ratsasti miehineen täyttä laukkaa takaisin viljapeltojen suojaan. Peräänsä he saivat luotisateen. Osumia ei kuitenkaan tullut.

Ruhtinas Tumanov ehdotti illalla Mannerheimin tulikasteen kunniaksi toverimaljaa aseveljien kesken. Se oli vanha kaukasialainen tapa.

Mannerheim meni hyvissä ajoin nukkumaan makuupussiinsa turkin ja päällysvaatteiden alle. Kylmyys tunki siitä huolimatta luihin ja ytimiin, koska kamiina oli toisessa huoneessa. Mannerheim ei saanut unta. Hän oli saanut esimakua sodan verisestä todellisuudesta.

Everstiluutnantti Gustaf Mannerheimin vuoden 1905 kesä kului tiedusteluretkillä Mongolian rajalla läntisessä Mantšuriassa. Hän pystyi myös säästämään rahaa, jota hän lähetti Helsinkiin lainojensa korkoihin ja lyhennyksiin.

Elokuun alussa Mannerheimista tuli rosvopäällikkö, kun kolmannen armeijan esikunta ehdotti, että hän ottaisi komentoonsa kolme hunguusisotniaa. Hunguusit olivat vuoristosissejä, jotka vuosisatoja olivat terrorisoineet paikallista väestöä. Ne jotka eivät maksaneet lunnasrahoja, saivat ensin nähdä talonsa palavan. Jos sekään ei auttanut, heidät tapettiin.

Japanilaiset olivat hyvällä menestyksellä kokeilleet hunguuseja venäläisten selustassa Liao-Jangin taistelusta lähtien. Suurtaistelu oli käyty edellisen vuoden elo-syyskuun vaihteessa, kun venäläiset yrittivät murtaa Port Arthurin piirityksen. Venäläiset olivat kärsineet murskatappion. Armeija joutui vetäytymään sisämaahan Mukdenin seudulle.

Venäjän armeija oli päättänyt noudattaa japanilaisten esimerkkiä ja oli pestannut riveihinsä tuhatkunta hunguusia. Bandiiteille maksettiin 45 ruplan päiväraha, mutta heidän oli itse hankittava hevosensa ja vaatteensa. Tämän seurauksena väestö joutui luovuttamaan armeijalle hevosia, rehua, vaatteita ja muonaa. Lisäksi hunguusit pitivät kaikkea irtainta tavaraa omanaan.

Mannerheim suostui esikunnan ehdotukseen hunguusien käyttämisestä tiedustelutehtäviin. Hän oli iltaisin nähnyt bandiittien ratsastavan huimaa vauhtia erään mantšurialaisen kylän pääraittia tulisilla ja pirteillä mongolilaisilla tasa-astujillaan.

Satulassa hunguusit olivat reippaan ja nuoren näköisiä. He kantoivat kivääriä kevyesti kuin ratsupiiskaa. Mannerheim ihaili hunguusien liikkeiden joustavuutta ja ketteryyttä. He erottuivat tässä suhteessa edukseen venäläisestä kömpelöstä rakuunasta.

Mannerheim pettyi, kun hän ensimmäisen kerran tarkasti kolme sotniaansa. Joukot eivät olleet samoja kuin ne, joita hän iltaisin oli nähnyt. Hevoset olivat huonoja ja harjoittamattomia, satulat olivat kurjassa kunnossa, miehet velttoja ja ilmeettömiä.

”He tuntuivat sopivan paremmin kadunlakaisijoiksi ja puotipalvelijoiksi, kuin aseita käyttämään”, Mannerheim kertoo. ”Joukkooni oli haalittu kokoon kuona-ainesta, jossa ei ollut järjestystä eikä yhteenkuuluvuutta.”

Bandiitit olivat pukeutuneet kirjaviin ja koristeellisiin asuihin. Eräällä hunguusilla oli päässään suuri panamahattu, jossa oli pitkät, kirjavat nauhat. Lierien koristeena oli samettikukkia. Lisäksi hän oli kiinnittänyt satulaan ison sinisen päivänvarjon.

Hunguusien komentaminen osoittautui vaikeaksi. Sotnioiden päällystönä oli nuoria venäläisiä kornetteja, joilla ei ollut sotakokemusta. Tulkit olivat kehnoja. Jopa yksinkertaiset käskyt oli selitettävä perusteellisesti.

”Käskyn tulkitsemista seurasi aina kovaääninen keskustelu, Mannerheim kertoo. ”Olisi voinut kuvitella juutalaiskauppiaiden kilpailevan siitä, kuka lujemmin huutaen saa ostajan.”

Everstiluutnantti Mannerheim lähti kirjavan rosvojoukkonsa kanssa tiedusteluretkelle Mongolian rajaseuduille. Kahden päivän ratsastuksen jälkeen hän oli eri tekosyillä saanut joukon supistumaan kolmestasadasta sataanneljäänkymmeneen mieheen.

Jäljelle jääneen “valiojoukon” hän jakoi kahdeksaan koplaan, joista neljä operoi menestyksellä sadan virstan säteellä tukikohdasta. Koplat partioivat kolme vuorokautta japanilaisten joukkojen tuntumassa ja olivat jatkuvasti tulikosketuksessa viholliseen.

Mannerheim ratsasti neljän jäljelle jääneen koplan kanssa kauemmaksi länteen kiertääkseen japanilaisten äärimmäisen vasemman siiven ja operoidakseen heidän selustassaan. Osasto eteni noin 160 virstan päähän tukikohdasta kartoittaen maastoa ja japanilaisten asemia.

Mannerheimin osasto ratsasti rajan yli Mongoliaan, joka oli paljon kehittymättömämpi maa kuin Mantšuria. Kukkulamaasto oli lähes viljelemätön. Siellä oli kuitenkin laidunmaita, jotka kasvoivat pitkää ja mehevää ruohoa.

Karjaa oli paljon. Sissit herkuttelivat juomalla valtavat määrät pölykerroksen peittämää maitoa ja piimää sekä syömällä vuohenjuustoa. Mannerheim osti itselleen lehmän, josta kuitenkaan ei herunut maitoa enempää, kuin pullollinen päivässä.

Pitkien ratsastusten aikana Mannerheimilla oli aikaa pohtia tulevaisuuttaan. Hän haaveili tätinsä miehen, naparetkeilijä Adolf Erik Nordenskiöldin ja tsaarin amiraalin, maailmanympäripurjehtija Johan Eberhard von Schantzin sekä muiden esimerkkien innoittamana tutkimismatkailijan urasta, aluksi vaikka Mongoliassa.

Eräänä lämpimänä päivänä Mannerheimin osasto piti lounastauon pienessä kylässä järven rannalla. Seutu oli kaunis. Joukot nauttivat maiseman lisäksi puurosta, säilykkeistä sekä virkistävästä uinnista

”Japanilaiset tekisivät melkoisen tempun, jos hyökkäisivät juuri nyt”, kelteisillään oleva Mannerheim sanoi korneteilleen polskiessaan vedessä.

Osasto lähti liikkeelle iltapäivällä. Samassa he saivat kolmelta suunnalta tulta niskaansa. Japanilaiset rakuunat ja heidän pestaamansa hunguusit olivat Mannerheimin kolmesta suojavartiosta huolimatta saartaneet osaston hiekkatörmien suojassa.

Mutta tie koilliseen oli vielä auki ja osasto pääsi vetäytymään samojen aaltomaisten törmien turvin, jotka olivat suojanneet japanilaisosastoa.

Vihollinen seurasi venäläisosastoa kuusi tuntia. Mannerheim sai kiittää kumpuilevaa maastoa siitä, että tappiot rajoittuivat muutamaan lievään haavoittumiseen. Yöllä hän sai vihollisen karistetuksi kannoiltaan muuttamalla suuntaa ja marssimalla suoraan tiettömien hiekkakumpujen yli pakoon.

Mannerheim joutui toteamaan, että hunguusit olivat ruokkoamattomuudestaan huolimatta rohkeita miehiä. He tosin ampuivat, vaikka vihollista ei edes näkynyt.

Hunguusien mielestä sota oli sitä, että ammutaan mahdollisimman paljon. Pakoon ratsastaessaan he ampuivat olalta taaksepäin päätään kääntämättä. ”Milloin tahansa heiltä voi saada luodin takamuksiinsa”, Mannerheim kertoo. ”Vaikka eivät he mitään pahaa tarkoittaisikaan.”

Mannerheimin Mongolian retki oli kestänyt kahdeksan päivää. Esikunta oli tyytyväinen hänen työhönsä. Sissiosasto oli kartoittanut neljäsataa virstaa maastoa ja kerännyt runsaasti tietoa japanilaisten asemista.

***

Japanin ja Venäjän välinen sota käytiin vuosina 1904–1905 Japanin ja Venäjän keisarikuntien välillä.

Sota päättyi japanilaisten voittoon. Konflikti aiheutti Venäjällä vuoden 1905 vallankumouksen, joka johti maan siirtymisen perustuslailliseen monarkiaan.

Myös Suomen suurruhtinaskunnassa oli levottomuuksia. Ensimmäinen sortokausi päättyi ja eduskuntaa uudistettiin.

Rauhansopimus allekirjoitettiin Yhdysvaltain Portsmouthissa elokuun lopulla. Venäjä pääsi helpolla. Japani sai rauhanteossa Sahalinin saaren eteläosan.

Venäjä joutui evakuoimaan Mantšurian ja luopumaan oikeuksistaan Port Arthurissa sekä Etelä-Mantšurian radan toimiluvasta. Mutta toinen, Itä-Kiinan radan toimilupa säilyi, Kaupallisesti tärkeä rautatie kulki Harbinista Vladivostokiin. Venäjä tunnusti Japanin käskyvallan Koreassa.

Venäjän 500 000 sotilaan armeijan kokonaistappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina olivat arviolta 125 000 miestä. Japanin 400 000 sotilaan armeija menetti 85 000 miestä.

Teksti ©: Robert Brantberg 2016

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit	Sivukartta
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat