Nobel-palkittu (1998) portugalilainen kirjailija José Saramago (s. 1922) ampuu teoksessaan täyslaidallisen kohti eurooppalaistyyppistä demokratiaa edustavaa valtiolaivaa. Tai kuten eräs romaanin päähenkilöistä sanoisi: laukaisee torpedon vesilinjan alapuolelle. Yli 80 prosenttia kuvitellun maan pääkaupunkilaisista äänestää kunnallisvaaleissa tyhjää. Kirjan kertoja kieltää, että kyseessä olisi Portugali. Ainakin minua huvitti kuvitella, että Saramago kirjoittaa Suomesta; kirjassa konsensusdemokratiaa edustavat oikeistopuolue, keskustapuolue ja vasemmistopuolue.

Oli miten hyvänsä - maa joutuu syvään poliittiseen kriisiin ja maan hallitus paljastaa raadollisuutensa. Askel askeleelta maa siirtyy varjoyhteiskuntaan, samanlaiseen, jonka hallintaa myös Suomen päättäjille opetetaan maanpuolustuskursseilla.

Saramagon satiiri on huikea kuvaus ikiaikaisesta vallasta ja päättäjistä, jotka vain odottavat tilaisuutta päästä kurittamaan kansaa. Siitä puuttuu kuitenkin sosiaali- ja terveysministeriön varoitustarra: ”Tämä kirja lyhentää yöuntasi ja saattaa aiheuttaa mielenterveyshäiriöitä”.

José Saramago on suuri eurooppalainen kirjailija.

4.10.2007

kustantajan kotisivut

alkuun

Umberto Eco

Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

458 sivua, WSOY 2005, suomentanut Helinä Kangas

*****

Umberto Eco (s. 1932) rakastaa sanojen merkityksiä jo ammattinsakin puolesta, hän on Bolognan yliopiston semiotiikan professori. Uusimmassa kaunokirjallisessa teoksessaan La misteriosa fiamma della Regina Loana (2004) hän myös rakastaa sumua ja etenkin maailmankirjallisuuden sumukuvauksia. Sherlock Holmesin Lontoo ja Italian sumuiset laaksot ovat alati läsnä. Sumu on Econ ajatusmaailmassa metafora, kielikuva, vertaus ihmistajunnan ja muistin arvoitukselliseen toimintaan.

Kirjan päähenkilö Giambattista Bodoni (sic, kuuluisan 1700-luvun kirjanpainajan ja typografin kaima) on kunnianhimoinen ja menestyvä milanolainen kirja-antikvariaatin pitäjä, joka sairauskohtauksen jälkeen on menettänyt osan muistiaan.

”Entä mikä teidän nimenne on?”

”Odottakaa, se on minulla aivan kielen päällä.”

Niin alkaa sumuinen matka mielen syövereihin. Kuusikymppinen päähenkilö, jota myös Yamboksi sanotaan, muistaa lukemansa asiat tarkkaan, mutta itse eletyt ja tunteisiin liittyvät seikat ovat hävinneet. Hän ei edes muista vaimoaan, lapsiaan, nuoruuden rakastettuaan tai myöhempiä naisseikkailujaan.

Tunnemuistinsa palauttamiseksi Yambo asettuu isoisänsä valtavaan maalaistaloon, jonka ullakolta hän löytää lapsuuteensa liittyviä tavaroita; leluja, äänilevyjä sekä sodanaikaisia sarjakuvalehtiä ja lukemistoja. Italian fasismin nousu välittyy populaarikulttuurin ja kouluvihkojen kautta. Kirjan otsikko viittaa sarjakuvahahmoon sekä outoon tuleen, jonka Yambo joskus kokee yrittäessään lähestyä henkilökohtaista muistiaan.

Mutta tunnemaailma pysyy loitolla, Yambo ei sittenkään pysty palauttamaan mieleensä kouluaikaisen rakastettunsa kasvoja. Siihen tarvitaan toinen katastrofi, jonka tuloksena on postmoderni kuva- teksti- ja tunnekavalkadi Yambo-paran päässä. Hienosti sanottuna. Ja lopuksi… Hah, jääköön paljastamatta.

Umberto Econ mukaan semiotiikka on valheelle sekä komiikan ja tragiikan vääristelylle alistettu tiede. Sumuvaippaan kääritty, voisi ehkä lisätä. Ihmisen tajuama todellisuus on rajallinen ja kollektiivisella tajunnalla ei ole henkilökohtaista tunnetta.

Eco vierastaa kulttuurielitismiä, mutta myös kritiikitöntä populaarikulttuuria. Molemmat saavat epäilemättä ansaitun kohtelunsa La misteriosa fiammassa papukaijasitaattien ja fasistisen propagandan muodossa. Kirja on osittain omaelämäkerrallinen. Mutta vain osittain.

Helinä Kangas on tehnyt upean suurtyön suomennoksen kanssa, vaikka jäin kaipaamaan vieraskielisten sitaattien käännöksiä. Ehkä Eco on kieltänyt moisen semioottisen vääristelyn? Painatus on kuvituksineen hieno.

La misteriosa fiamma on haastavampi kirja kuin hänen pari ”helppoa” teostaan Edellisen päivän saari (1995) ja Baudolino (2002). Tuore teos on lähes yhtä vaikeasti lähestyttävä kuin Ruusun nimi (1983) tai Foucaultin Heiluri (1996). Lukukokemus on kuitenkin jälleen kerran huikea.

Laitoin teokselle viisi tähteä. En uskaltanut panna huonommaksi, vaikka en kaikkia hienouksia ymmärtänytkään.

12.11.2005

Englanninkielinen linkki:

http://www.kirjasto.sci.fi/ueco.htm

alkuun

Bret Easton Ellis

Lunar Park

471 sivua, Tammi 2005, suomentanut Arto Schroderus

****

Bret Easton Ellis (syntynyt 1964 Los Angelesissa) on sama mies, joka järkytti lukijoita 1990-luvun alussa teoksellaan Amerikan Psyko. Ellisin uusin kirja, tänä vuonna ilmestynyt Lunar Park, on herättänyt ristiriitaisia tunteita Yhdysvalloissa. Eräät kriitikot haukkuvat kirjan maan rakoon, toiset uskaltavat jopa varovasti kiitellä teosta.

Lunar Park on fiktiivinen ja satiirinen omaelämäkerta kirjailijasta, jonka nimi on Bret Easton Ellis. Kirja on kaksiosainen. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua on jokseenkin tavanomaista itsekriittistä tilitystä herra Ellisin elämästä, tosin siinäkin esiintyy fiktiivisiä henkilöitä. Nuoren menestyskirjailijan elämä on huumehuuruista pintaliitoa. Tämän jälkeen kirjasta tulee omaperäinen fantasia, joka käyttää tehokeinoja ja kauhua lähes Stephen Kingin malliin. Loppu on yllättävä ja eleginen (katsokaa sivistyssanakirjasta), aivan kuten kirjan takakannessa väitetään.

Kirjaa on sanottu hypnoottiseksi ja järkyttäväksi, tarinassa katoaa lapsia ja murhataan julmasti ihmisiä Amerikan Psykon malliin. Leikkikalut muuttuvat raatelueläimiksi. Eurooppalaiselle lukijalle järkytys on myös amerikkalaisen yläluokan elämäntapa, lääkkeiden käyttö ja lasten koulunkäynti.

Ellis on vienyt äärimmäisyyteen asti sen kuvan, jota menestyskirjailijasta rakennetaan julkisessa sanassa. Totuudella ei ole väliä, tärkeintä on kiinnostava tarina. Ellis on sekoittanut keitokseensa myös Amerikassa muodikkaan juonen miehen ongelmallisesta suhteesta sekä isäänsä että poikaansa.

Lukijat ovat ymmällään, mitä Ellis haluaa sanoa? Olisi väärin luokitella kirja kauhukertomukseksi tai viihteeksi. Pikemminkin se on matka mielen syövereihin satiirin ja kauhun keinoin. Selvää on, että Ellis jälleen haluaa järkyttää ihmisiä. Henkilökuvat ja tarina ovat sen verran kehiteltyjä, että Hollywood lienee innoissaan.

28.11.2005

Kustantajan kirjailijaesittely

alkuun

Antero Viinikainen

Joen kylä

240 sivua, WSOY 1995

****

Antero Viinikaisen esikoisromaanissa Joen kylä on kolme kehyskertomusta; sirkus, pohjoinen jokivarren kylä ja hyvä tarina. Länsimaisen sivistyksen suurimpia tarinoita on vanha testamentti ja niinpä Viinikainen on leiponut kertomukseen Mooseksen, Hesekielin, vedenpaisumuksen ja Baabelin tornin, Jumalasta nyt puhumattakaan. Viinikaisen Kaikkivaltias on kuitenkin epäileväinen omien tekojensa suhteen ja katselee tuskastuneena luomuksiaan:

– Olisiko tullut henkimaailman olentona luotua ihminen liikaa omaksi kuvaksi?

Luojan epäröinti johtaa vedenpaisumukseen, puolinaiseen maailman hukuttamiseen. Henkiin jääneet ryhtyvät yksituumaisesti rakentamaan Baabelin tornia turvallisen vuoren laelle.

Mutta yhteen hiileen puhaltaminen ärsyttää yläkerran isäntää. Jotain on vialla, ilman toraa ihmisten hankkeet kasvaisivat liian mittaviksi, paisuisivat henkimaailman mittasuhteisiin. Hän löytää ratkaisun:

– Kilpailu! Vapaa kilpailu ja avoimet markkinat!

Jumala luo ikuisen eripuran takeen, oman kielen kullekin heimolle. Yksi heimo, Valittu Kansa, jää vahingossa ilman kieltä. Niin Kaikkivaltias tulee luoneeksi musiikin. Jumala on kuitenkin kiireinen mies, hän määrää arkkienkeli Mikaelin viemään musiikin Valitulle Kansalle. Musiikin, joka sulattaa metalleja. Valittu Kansa on kuitenkin kadonnut maailman turuille ja Mikael joutuu improvisoimaan.

Jonka jälkeen pääsemmekin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Mutta miten tämä liittyy varsinaiseen kertomukseen, Joen kylään? Hyvän tarinan determinismin, järkähtämättömän kausaalisuuden lakien kautta. Ilman edeltäviä tapahtumia Joen kylän Mooses olisi jäänyt sekä siittämättä että ikuiseen unohdukseen.

Kirja on hillittömän hauska. Leikittely alkaa jo kirjan kannesta; Joen kylä viittaa sekä pohjoiseen jokivarren kylään että Joe-nimiseen emakkoon. Sama huumori toistuu kirjailijan muussa tuotannossa, myös Iberian kuvat on dualistinen otsikko. Teksti vaatii keskittymistä, mutta palkitsee kärsivällisyyden.

Teos toimii myös kirjoittamisoppaana. Hesekiel johdattelee lukijan hyvän tarinan kertomisen perusprinsiippeihin oivaltavalla tavalla. Teos sopii kirjoittamistaidon syventävänä oppikirjana hyvin vaikka Stephen Kingin tai Natalie Goldbergin jatkoksi.

17.2.2005

Kustantajan kirjailijaesittely

alkuun

Antero Viinikainen

Iberian kuvat

433 sivua, WSOY 1999

*****

Antero Viinikaisen kolmas romaani Iberian kuvat vie lukijan hillittömälle matkalle Andalusiaan ja vähän muuallekin. Iberia on maantieteellinen termi, kirjan nimi viittaa kuitenkin henkilöön, jonka kanssa sankari inkarnoi viime vuosisadan alun espanjalaisen runoilijan Antonio Machadon suurta romanssia.

Kertomus on hauska, ainakin kirjallisuutta seuraavalle lukijalle. Malcolm Lowryn mescalia luttaava, tulivuoren juurella hoippuva konsuli Geoffrey Firmin liittyy tarinaan monella tavalla. Myös Ernest Hemingway oli juoppo, aivan kuten lämmintä giniä armottomaan krapulaansa nauttiva kirjan päähenkilö, joka tuntee vanhuksen ja meren oikean tekijän.

Tarina etenee auringonpaahteisella patiolla lojuvan miehen mielessä. Todellisuus sekoittuu taruun, henkilöt eksyvät vääriin romaaneihin ja paikkoihin, jopa toisen henkilön sisälmyksiin. Viinikainen marssittaa houreiselle näyttämölle toinen toistaan surrealistisimpia hahmoja; murhaajia, koronkiskureita, leijonankesyttäjättäriä ja ilotyttöjä. Admiral Benbowin kapakka ja Rolls Royce -pitsataksi tuovat omat vivahteensa tunnelmaan.

Lukukokemus oli vaikea, kuten aina yrittäessäni seurata toisen ihmisen tajunnanvirtaa; Alastalon sali on vieläkin lukematta. Mutta Iberian kuvien viimeisellä sivulla olin tyytyväinen sekä itseeni että kertomukseen. Tarinat kietoutuvat tosiinsa postmoderniksi seikkailukertomukseksi. Sirpaleista tulee vastustamaton kokonaisuus, joka estoitta luotaa ihmismielen syvyyksiä. Hah – eikö ole hyvin sanottu?

Ei Iberian kuvia voi selittää; lukekaa kirja.

9.2.2005

Kustantajan kirjailijaesittely

alkuun

Antero Viinikainen

Sisiliskopalatsi

354 sivua, WSOY 2005

*****

Antero Viinikaisen kuudes kirja vie lukijan jälleen andalusialaisiin vuoristokyliin. Teos on mieletön piiritanssi, jossa pääosaa esittävät kadonnut suomalaiskirjailija, kadonnutta kirjailijaa jäljittävä in spe kirjailija, vuohipoika, bandoleropäällikkö, sisällissodan partisaani sekä romanialainen mafia. Tanssi vie lukijan läpi Espanjan 1900-luvun historian tämän päivän hedelmäpelirikollisuuteen ja kaupalliseen luomuhysteriaan. Alan naisia unohtamatta.

Kirjassa tarinat limittyvät kertomukseksi, jonka henkilöt oudolla tavalla lomittuvat Sisiliskopalatsiksi kutsutun ränsistyneen maatilan ympärille. Kyläläiset kyräilevät toista kylää ja tietysti suomalaista etsijää. Tarinat ovat totta tai sitten ei. Kertomuksen loppu on arvaamaton kaikessa arvattavuudessaan.

Viinikaisen historiantaju ei enää yllätä. Mutta hän osoittautuu myös melkoiseksi kasvitieteilijäksi keittäessään kokoon Vuohimieheksi sanotun luomugurun soppaa. On kuitenkin syytä olla kokeilematta reseptejä, syy selviää kirjasta.

Mutta sisilisko kasvattaa menettämänsä hännän tilalle uuden. Vai oliko se päinvastoin? Entä miten kirjalliset hahmot syntyvät? – Kirjailija luopuu hännästään toivoen, että siihen kasvaa uusi henkilö…

Nuo kolme pistettä Viinikainen ehkä on lainannut Pentti Haanpäältä.

Sanna Sorsan suunnittelema päällys on oivaltavan hieno. Siihen sisältyy myös tahaton tai tarkoituksellinen vitsi. Koska ensimmäinen S-kirjain on erivärinen, otsikon voi lukea myös muodossa isiliskopalatsi. Isyys on eräs kirjan teemoista…

Kerronta on kuvallista, sisiliskopalatsista voisi tehdä elokuvan. Koska Frederico Fellini on maannut haudassaan jo vuodesta 1993, joku voisi luetuttaa kirjan esimerkiksi Aki Kaurismäellä.

29.9.2005

alkuun

Michael Connelly

Runoilija

599 sivua, Gummerus 2005, suomentanut Mika Tiirinen

***

The Poet (1996) on Michael Connellyn neljäs kirja. Se oli ilmestyessään Connellyn ensimmäinen teos, jossa rikosetsivä Harry Bosch ei seikkailut. Runoilijan kertoja Jack McEvoy on minämuodossa esiintyvä kokenut rikostoimittaja, joka veljensä väkivaltaisen kuoleman kautta joutuu mukaan pedofilia- ja murhavyyhteen.

Joku tai jotkut henkilöt murhaavat eri puolilla Yhdysvaltoja julmasti lapsia tai lasten kanssa tekemisissä olevia ihmisiä. Tapauksia ei osata yhdistää, vaikka niitä tutkivat rikosetsivät tekevät itsemurhan. McEvoy huomaa, että moni heistä on viimeisessä viestissään siteerannut runoilija Edgar Allan Poen säkeitä. McEvoy ryhtyy kirjoittamaan elämänsä juttua.

Kirjan kliseet ja ylilyönnit jäivät aluksi harmittamaan. Mutta vaikka teos on Connellyn varhaistuotantoa, hän osaa tarjota lukijalleen yllättäviä juonenkäänteitä. Teos on myös matka ihmismielen synkkiin syövereihin. Se käy samalla matkaoppaaksi Yhdysvaltain eri osavaltioihin. Murhia selvitetään Denverissä, Chicagossa, Washingtonissa, Phoenixissa ja Los Angelesissa.

Kirja loppuu klassiseen cliffhangeriin, jota tässä en aio paljastaa. Tarina ei kuitenkaan pääty. The Poet sai jatkoa vuonna 2004 kirjassa The Narrows, jonka suomalainen kustantaja aikoo julkaista otsikolla Kuilun partaalla. Siinä ovat jälleen mukana itse Harry Bosch sekä toinen Connellyn teoksista tuttu hahmo Terry McCaleb. Pakkohan sekin on lukea.

20.4.2005

alkuun

John le Carré

Ylimmät ystävät

424 sivua, Tammi 2004, suomentanut Erkki Jukarainen

****

Kylmän sodan legendaarinen kirjuri John le Carré (David Cornwell) on muuttuneessa maailmassa jatkuvasti pitänyt kynänsä terävänä. Hänen tuorein teoksensa Absolute Friends, joka ilmestyi Iso-Britanniassa vuonna 2004, on julma kaunokirjallinen teos, joka samalla on katsaus yli puolen vuosisadan maailmanpolitiikkaan.

Tarina, mutta ei kertomus, alkaa vuodesta 1947. Teoksen toinen päähenkilö syntyy samana päivänä, jolloin Pakistan erotetaan verisesti Intiasta. Kertomus etenee Berliinin 1960-luvun lopun mellakoihin, joiden aikana päähenkilön ystävä tulee mukaan tarinaan. Kylmän sodan kauden aikana ystävysten suhde syvenee ja lopuksi he viisikymmentä vuotta täytettyään huomaavat sotkeutuneensa saalistuksen, valheiden ja uskonnollisen fundamentalismin leimaamaan prosessiin, jota sanotaan terrorismin vastaiseksi sodaksi.

Kyseessä on saman tyyppinen vakoiluromaani, kuin le Carrén läpimurtoteos Mies Kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold, 1964). Vuosien ja lukuisten kirjojensa kautta le Carrésta on tullut aikakautensa kuvaaja, jossa vakoilu luo juonellisen taustan ihmisten ja valtioiden itsekkyyden analyysille. Entisenä salaisen palvelun asiamiehenä le Carré osaa myös kuvata vakoilun arkipäivää. Pää- ja sivuhenkilöiden kuvaukset ovat nautittavaa luettavaa, petokset ja petosten petokset muodostavat verkostoja, jotka tarjoavat yllätyksiä kirjan viimeisille sivuille asti.

Ylimmät ystävät on myös terveellistä luettavaa ihmisille, jotka aamukahvipöydässä yrittävät tajuta maailmanpoliittista menoa. le Carré on paikoitellen yhtä vimmainen kertoja kuin Michael Moore, mutta kirjailijana lahjakkaampi.

Terveisiä vain Whitehallin kabinetteihin, Capitol-kukkulalle ja Kremliin: Kirjallisuus on pahin vallanpitäjiä kohdannut onnettomuus.

2.12.2004

http://www.tornio.fi/kirjasto/tuu/dekkarit/kirjailijat/lecarre.htm

http://www.johnlecarre.com/

alkuun

Pentti Haanpää

Jauhot – Tarina pakkasen jäljiltä

178 sivua, Otava 1949; 2. painos 1950

****

Jauhot on hauskan ironinen kertomus hallasta, köyhyydestä, nälästä, hätäaputöistä sekä ihmisistä ja virkamiehistä eräässä suomalaisessa korpikylässä aikana, jolloin lääneillä oli kuvernöörit ja junat vielä puuskuttivat.

Tarina sijoittuu 1900-luvun alun johonkin nälkätalveen. Läänin kuvernööri saa tuuman, jossa hänen mielestään on kaikki suuren ajatuksen tunnusmerkit: selvyyttä, terävyyttä ja yksinkertaisuutta. Hän päättää järjestää nälänhädästä kärsiville ihmisille hätäaputyötä. Palkka maksettaisiin kruunun jauhoilla.

Kertomus etenee Haanpään tapaan verkkaisesti mökistä ja henkilöstä toiseen kohti huipennusta, jossa virkamiehet ja köyhistä kurjimmat kohtaavat käräjätuvassa. Tarina on jo siinäkin mielessä suurta kirjallisuutta, että se on kestänyt hyvin ne viisikymmentä vuotta, jotka ovat kirjoittamishetkestä kuluneet. Tai ne sata vuotta, jotka kirjan tapahtumista ovat vierähtäneet.

Viime vuosisadan puoliväli oli Pentti Haanpäälle (1905-1955) vaikeaa aikaa. Hänen kaksi keskeistä teostaan Noitaympyrä (1931) ja Vääpeli Sadon tapaus (1935) julkaistiin vasta postuumina. Huumorintaju ja pisteliäs ironia ovat kirjailijalla kuitenkin tallella. Jauhot on nautittava, joskin lyhyt, lukukokemus. Sekä opettavainen tarina vaikkapa kuvernöörien ja pappien tehtävistä tai jauhovarkauden seurauksista…

Nuo pisteet ovat Haanpään tapa kirjoittaa. Jätetään ajatus auki…

Toukokuu 2004

alkuun

Arvid Järnefelt

Lalli

146 sivua. 2. painos, WSOY 1933.

Arvid Järnefelt (1861 – 1932) on kirjoittanut keskeneräiseksi jääneen teoksen minämuotoon. Järnefelt on Lalli:

– ...oman luonteeni perusominaisuuksien ja erittäinkin tuon synnynnäisen inhoni kaikkea pappeutta kohtaan, vihan, josta en ole voinut koettelemallakaan päästä, on täytynyt olla yhtä ominaista myöskin kaukaiselle päähenkilölleni, jonka hirmuisia tekoja se selittää ja valaisee.

Järnefelt kirjoittaa esipuheessaan sielunvaelluksesta.

– ...mielikuvituksessa syntyneet näkemykset saattoivat olla seestyviä muistoja jostakin entisestä omassa elämässä todella koetusta, Järnefelt sanoo. – ...me ikään kuin tunsimme toisemme – päähenkilöni ja minä. Olimme yhtä, hän minä ja minä hän. Se oli kuin jälleennäkemistä. Eivätkä mitkään vuosisadat meitä enää erottaneet toisistamme.

Teoksen ensimmäinen osa Murhamies on periaatteessa valmista tekstiä, joskin siihen on jäänyt epäjohdonmukaisuuksia muun muassa Lallin kasteesta. Kyseessä on seikkailukertomus. Järnefelt piirtää Lallin kuvitellun elämänkaaren tämän hurjasta nuoruudesta aina piispa Henrikin surmaan ja Lallin vainoharhaiseen kuolemaan asti.

Pahasti kesken on kuitenkin jäänyt toinen osa Lalli Helvetissä. Kirjailija sai muutaman sivun valmiiksi; Lalli herää kuolleista ja lähtee haamuna vaeltamaan maan päälle. Hän ottaa kantaa myös ristinuskoisten helvetin olemukseen.

– Entä liekit? Lalli kysyy ja vastaa itse.

– Kaikki jutut minun muka hirmuisista kärsimyksistäni kuolemani jälkeen ovat tuulesta temmattuja tarinoita ihmisten pelottamiseksi ja varoittamiseksi piispoja tappamasta ja muusta pappien vastustamisesta. Pelkkää mielikuvitusta.

Huikeaksi teoksen tekee kolmas osa, jonka kirjailijan tytär Maija Boldemann on laatinut otsikolla Lisäys. Järnefelt oli sairastunut äkillisesti ja työn jatkaminen oli käynyt mahdottomaksi. Hän oli kertonut teoksen tyttärelleen:

Lalli jatkaa vaeltamistaan läpi vuosisatojen. Lopulta hän päättyy 1920-luvun vallankumoukselliselle Inkerinmaalle, joka on pimennetty, koska Pietarin "komendantti oli antanut ankaran sotakäskyn olla virittämättä pienintäkään valontuiketta kaupungin keskustassa ja siten osoittaa vallankumouksen vihollisille tietä sen katusokkeloihin.”

Inkerinmaalla Lalli kokee valaistuksen katsoessaan erään yksinkertaista elämää tavoitelleen rikkaan kreivin loppumatonta hautajaissaattoa

– joka niin kuin musta nauha kiertää aurinkoisia peltoja ja metsäpolkuja ja etenee hitaasti hänen ohitsensa aamun huurteiseen metsään, kirjailijan tytär sanoo.

– Mutta Lalli ei näe, vaikka kuinka tähystäisi, yhtäkään kirkon miestä heidän joukossaan.

– Silloin hän ymmärtää, että ihmiskunnalle on avautumassa uusi yhteinen usko, omantunnon usko.

”Ja niin minä tunsin, kuinka helvetin portit Lallin takana sulkeutuivat ja hänen eteensä avautui tie elämään.”

Arvid Järnefelt oli syntynyt Pulkovossa, Pietarin eteläpuolella.

alkuun

Tapani Niemi

Lapin ja lannan rajalla – Kulttuurimatka Pelkosenniemelle ja Itä-Lappiin

298 sivua, Kustannus Sirma 2004

****

Lappilaiset – voisi myös sanoa suomalaiset – ovat saaneet uuden matkailun perusteoksen. Valoa ryteikköön tuo toimittaja ja kirjailija Tapani Niemi, joka aikaisemmin on analysoinut lappilaista matkailua kirjassaan Kaihon kotimaa – Lapin matkailun lappikuva (Lapin yliopiston täydennyskoulutuskeskus 2000). Tuolloin hän totesi, että Lapin matkailusta puuttuu sisältö.

– Tunturit tarjoavat kaiken maailman herkkua, Pelkosenniemen suuri poika totesi.

– Vain yksi joukosta puuttuu, Lappi itse.

Edellinen kirja oli diagnoosi, nyt on hoidon vuoro. Kirjailija vastaa kysymykseen, mitä Lappi on? Millaisia asioita Lapin matkailun pitää sisältää, jotta se olisi aitoa Lapin matkailua eikä nykyaikaista tuontitavaraa, muovi- tai pitsa-Laplandiaa.

– Kirja on modernin kulttuurimatkailun perusteos, Niemi sanoo. – Joka yhdistää uuden ja vanhan.

Niemi on syntynyt Pelkosenniemellä, käynyt lukion Kemijärvellä sekä opiskellut muun muassa Turussa ja Oulussa. Lappiin hän palasi parinkymmenen vuoden evakkoretken jälkeen vuonna 1990 ja sille tielle hän jäi.

– En enää tuntenut omaa maakuntaani, enkä varsinkaan kotikylääni, Niemi sanoo. – Minun täytyi tutustua uudestaan lapsuuteni maisemiin, ihmisiin ja ennen kaikkea Itä-Lapin historiaan.

Niemi ryhtyi tuumasta toimeen. Hän perehtyi Lappiin ja tutustui alueen ihmisiin. Syntyi muun muassa Lapin Radion legendaarinen ohjelmasarja Täyspäisiä lappilaisia, jossa ihmiset saivat puhua siitä, mitä he ovat ja mitä he ajattelevat. Rovaniemen siirtomaaherrat tunsivat olonsa epämukavaksi. Syntyi kirja, toinenkin.

Niemen kirjojen jälkeen Lapin matkailuherrojen olo ei muuttunut mukavammaksi. Kirjat ovat Lapin matkailun kuvastin. Niiden, jotka vaivautuvat katsomaan peiliin, olisi ehkä syytä kysyä: Voisiko asiat tehdä toisin?

– En ole nähnyt teosta, jossa kerrotaan, mitä kulttuurimatkailu Lapissa on, Niemi sanoo. – Oopperan tai sinfonian tuominen tunturiin ei riitä.

Niemi väittää, ettei lappilaista kulttuurimatkailua ole olemassa. – Lappilaiset ovat hukanneet historiansa ja jopa identiteettinsä.

Lapin ja lannan rajalla on hämmentävä teos. Niemi lähtee liikkeelle Pyhätunturin ja Luoston matkailun historiasta, se on hienosti sanottuna case, joka toimii esimerkkinä. Tämän jälkeen hän käsittelee Lapin ja Peräpohjolan perinnettä ja matkailua, siirtyy sota- ja lintumatkailuun, sukeltaa historiaan, jopa esihistoriaan ja geologiaan, sekä päätyy tarinoiden kautta viiteen teesiin Itä-Lapin tulevaisuudesta:

– Tunturikeskukset tarvitsevat elävää maaseutua.

– Kohotetaan kulttuurista osaamista ja laatua.

– Tarvitaan yhteisöllistä identiteettiä.

– Kirkastetaan Lappi-kuvia.

– Muutetaan asenteita myönteisemmiksi.

Niemen mukaan itälappilaisilla on vain yksi asia pielessä. – Oma tympeä ja nöyristelevä asenteemme elämään.

Komiteamietintöjen pikalukijalle Niemen tuorein kirja saattaa olla raskasta luettavaa. Ei sen vuoksi, että kielen selkeydessä olisi vikaa, vaan siksi, että kirjailija rakentaa kivijalkaa, kestävää pohjaa Lapin kulttuurimatkailun kehittämiseksi. Ensivaikutelma kirjasta on outo, mutta toisella lukemiskerralla asiat avautuvat. Niemi kertoo, joskus rönsyillen, lappilaisten – ja samalla suomalaisten – identiteetistä.

Niemen näkemys todistaa laajasta perehtyneisyydestä Suomen historiaan ja hän ottaa huomioon myös tulevat asiat, matkailun trendit. Kirjan pitäisi kuulua jokaisen matkailuyrittäjän käsikirjastoon. Eikä olisi haitaksi, jos se kuuluisi matkailua ja kulttuurihistoriaa sivuavien kurssien peruslukemistoon.

28.12.2004

alkuun

Arturo Pérez-Reverte

Etelän kuningatar

430 sivua, Like 2003

***

Etelän kuningatar (La Reina del Sur) on puolidokumentaarinen jännitysromaanin asuun puettu kertomus Aurinkorannikon, Marokon ja Meksikon huumebisneksestä. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, joskaan ei aivan uusi: tarina kertoo kirjailijasta, joka on tekemässä kirjaa Teresa Mendoza Chávezista, la Mejicanasta, tai kuten mm. ¡Hola! -lehti kirjoittaa: la Reina del Surista. Nuori nainen on kotoisin köyhistä oloista Pohjois-Meksikosta ja nousee kohtalon oikkujen seurauksena Espanjan Costa del Solin huumebisneksen keskeiseksi tekijäksi.

la Mejicanalla on periaatteensa. Hän keskittyy vain kuljettamiseen, eikä ota koskaan maksua huumeena, vain raha kelpaa. Hän ei koske turmiollisena pitämäänsä heroiiniin, hän kuljettaa vain hashista (köyhän kansan ilo) ja kokaiinia (yläluokan piriste). Välillä hän joutuu istumaan, mutta lopulta hän hallitsee läntisen Välimeren kuljetusmarkkinoita lähes täydellisesti.

Kirja on täysiverinen jännitysromaani, joka lisäksi antaa perusteellisen kuvan Aurinkorannikon huumetrafiikista, viranomaisten lahjottavuudesta sekä bisneksen säälimättömyydestä. Kirja on myös surullisen romanttinen ja jopa runollinen. Intohimoiselle merenkävijälle teos tarjoaa mielenkiintoisia kohtauksia Gibraltarin salmessa ja sen läheisillä merialueilla.

Suomalaista lukijoita kiinnostanee myös se, että tapahtumat sijoittuvat monelle tuttuihin paikkoihin: Málagaan, Fuengirolaan, Marbellaan, Puerto Banúsiin ja Gibraltariin. Myös Marbellan pormestari saa teoksessa ansaitsemansa huomion.

Olen aikaisemmin mielenkiinnolla lukenut Arturo Pérez-Reverten kirjan Merikartta, joka sekin sijoittuu Espanjan etelärannikon vesille. Kirjailija ei nytkään petä, la Reina del Sur on myös ajankohtainen.

Arturo Pérez-Reverten espanjankieliset kotisivut:

http://www.capitanalatriste.com/index.html

alkuun

Stephen King

Kirjoittamisesta

272 sivua, Tammi 2000

****

Stephen Kingin korkein käsky on: lue paljon, kirjoita paljon. Toinen käsky on: kirjoita mistä ikinä haluat, kunhan olet rehellinen.

King analysoi kerronnan perusasioita kepeän perusteellisesti. Olennaiset asiat ovat mukana ja hän osaa kuvata ne siten, että ne alitajuisesti jäävät mieleen. Hyvän kirjoittamisen vaiheet hän oppi paikallislehden päätoimittajalta.

– Kun kirjoitat jutun, sinä kerrot sen itsellesi. Kun kirjoitat jutun uudestaan, tärkein tehtäväsi on karsia kaikki, mikä ei siihen kuulu. Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki.

Ensimmäinen versio on tarkoitettu kirjoittajalle itselleen. Tämän jälkeen hyvä kirjoittaja soveltaa Aristoteleen perusoppia, jonka mukaan kaikki turha on karsittava. Ernest Hemingway on kuvannut vaihetta sanoin kill your darlings.

Kun teksti on toimitettu, kirjoittaja ”astuu ulos”, teksti kuuluu kaikille, jotka haluavat sen lukea tai sitä arvostella.

King lisää prosessiin kolmannen vaiheen: tekstin viimeistelyn. Karsi lujalla kädellä pois turhat ajektiivit, adverbit ja passiivit.

– Kymmenen prosenttia tekstistä pois, King sanoo.

Kokeneelle kirjoittajalle Kingin teesit tuntuvat itsestään selviltä. Huomasin, ettei näin ole. King palautti mieleen asioita, joita olen laiskuuttani ”unohtanut”.

Kirjan käännöksellä on heikkoutensa: monet esimerkit ovat englanniksi. Ymmärrän, että niiden kääntäminen olisi ollut hankala tehtävä, mutta tekstiottet ovat osittain vaikeaa kieltä. Onneksi asiat tulevat selväksi perustekstissä.

Kingin teos tarjoaa tervetullutta virkistystä kirjoittamisoppaiden paperinmakuiseen maailmaan.

alkuun

Natalie Goldberg

Avoin mieli – Kuinka elää kirjoittajan elämää

222 sivua, Kansanvalistusseura 2004, suomentanut Marja-Riitta Vainikkala-Kejonen

****

Natalie Goldberg: Wild Mind. Living the Writer’s Life (1990).

Kirjoittamisen aloittaminen on ammattilaiselle joskus vaikeaa, aloittelijalle kirjoittaminen saattaa olla ylittämätön kynnys. Amerikkalainen kirjailija, kuvataiteilija ja opettaja Natalie Goldberg on kehittänyt menetelmän tekstin tuottamiseen, treenikirjoittamisen. Englanninkielinen termi on Writing Practice. Kirjan avainlause on: Anna mennä! Ota kynä käteesi ja kirjoita.

Menetelmä ei ole uusi. Kirjailija Stephen Kingin mukaan on ensin kirjoitettava itselleen, ovi kiinni. Tämän jälkeen raakateksti kirjoitetaan uudestaan lukijoille, ovi auki. Natalie Goldberg on kehittänyt menetelmää, hän haluaa vapauttaa kirjoittajan sisäisestä kritiikistä, on kirjoitettava, mitä päähän juolahtaa. Tekstin kritiikin vuoro tulee myöhemmin, mieluiten päivien tai viikkojen kuluttua. Säännöt ovat seuraavat:

– Pidä kynä liikkeessä, älä keskeytä kirjoittamista.

– Luovu kontrollista. Älä mieti, onko kirjoittamisesi hyväksyttävää.

– Kirjoita täsmällisesti. Ei hedelmä, vaan omena.

– Älä ajattele. Tartu ensimmäiseen välähdykseen.

– Älä vaivaa päätäsi kieliopilla.

– Anna itsellesi lupa kirjoittaa roskaa.

– Mene ytimiin. Kohtaa pelottavat ajatukset.

Menetelmän avulla kirjoittaja vapauttaa mielensä. Goldberg kehottaa myös itsekuriin. Kun olet päättänyt kirjoittaa kymmenen minuuttia tai puoli tuntia määrättynä aikana, kirjoita. Älä keksi tekosyitä, anna mennä. Älä keskeytä. Älä mieti ensimmäisiä lauseita. Aloituksen voit kirjoittaa myöhemmin. Tartu ensimmäiseen mieleen tulevaan lauseeseen.

Goldbergin kirja on käytännönläheinen, hän opastaa aloittelevaa kirjailijaa kädestä pitäen harjoitusten avulla. Kun otin kirjan käteeni ja luin pari ensimmäistä lukua, suhtauduin hieman epäilevästi koko juttuun. Karsastin viittauksia Zen-buddhismiin, opettajamaista lähestymistapaa sekä amerikkalaista tiukasti kelloon sidottua elämää. Mutta kirja vei mukanaan. Luulen ymmärtäväni Goldbergin ajatuksia kirjoittajan elämästä, kirjoittamisen tuskasta ja jopa avoimesta mielestä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kokeneet kirjoittamisen tai kirjoittamisen aloittamisen tuskaa. Kirja on myös hyödyllistä luettavaa kirjoittajien lähiomaisille sekä muille uteliaille, jotka haluavat tietää jotain kirjailijoiden tuskien täyttämästä elämäntaipaleesta. Natalie Goldberg kirjoittaa, koska hän haluaa kirjoittaa. Ja piste.

Suomentaja Marja-Riitta Vainikkala on tehnyt hienon urakan, hän on joutunut kehittämään myös uusia termejä. Teksti on helppolukuista ja sujuvaa, taitto on miellyttävän väljää. Luin teoksen jouluaaton vastaisena yönä kannesta kanteen.

Tämän tekstin kirjoittamisen aloittaminen oli vaikeaa. Päätin ryhtyä toimeen tänä aamuna, heti kaurapuuron ja presidenttikahvin jälkeen. Ennen suihkua, parranajoa, hampaiden pesua ja pukeutumista. Täytin piippuni Amphoralla, sytytin sen huolella ja kytkin virran koneeseen.

27.12.2004

alkuun

Heikki Ylikangas

Tie Tampereelle

570 sivua, WSOY 1993

****

Teos on järkälemäinen ja järkyttävä kuvaus Tampereen valtauksesta, siihen johtaneista tapahtumista ja sen seurauksista vuoden 1918 keväällä. Kirja ei ole sankaritaru, vaan viileästi dokumentoitu teos, joka asettaa vuoden 1918 julmat tapahtumat uuteen valoon. Pyhimyksiä ei oltu kummallakaan puolella.

Ylikangas romuttaa kiitettävästi J.O. Hannulan alan perusteoksessa Suomen vapaussodan historia luoman kuvan vuoden 1918 sodan olemuksesta. Sopii kysyä millainen maailmankuvamme olisi ilman historiantutkijoita yleensä ja Heikki Ylikangasta erikseen?

– Suosittelen kirjan lukemista vain niille, jotka eivät odota, että siinä puolustetaan jomman kumman taistelevan osapuolen asiaa, Ylikangas sanoo.

Ylikangas käyttää perustellusti sodasta nimitystä sisällissota, ei siis vapaussota tai kansalaissota. Ylikankaan termi on hyvä ja neutraali.

alkuun

Veli-Pekka Lehtola

Wallenius – kirjailijakenraali Kurt Martti Walleniuksen elämä ja tuotanto

440 sivua, Pohjoinen 1994

****

Lehtolan huolellisesti dokumentoitu teos Lapin kenraali Martti Walleniuksesta on hieno lisä sota- ja kulttuurihistoriaamme. Kenraali oli monessa mukana viime vuosisadan alussa. Wallenius oli Saksan jääkäri ja hänet nimitettiin 34-vuotiaana yleisesikunnan päälliköksi. Hän sai virasta potkut presidentti Juho Ståhlbergin kyydityksen vuoksi. Myöhemmin korkein oikeus puhdisti Walleniuksen kaikista syytteistä.

Wallenius toimi lapuanliikkeen pääsihteerinä Mäntsälän “kapinan” aikana ja oli 1930-luvun lopulla Uuden Suomen sotakirjeenvaihtajana Japanissa ja Saksassa. Talvisodassa Wallenius toimi menestyksellisesti Lapin ryhmän komentaja.

Walleniuksen esikoisteos Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä ilmestyi vuonna 1933. Kirja sai kiittävät arvostelut. Ylipäällikkö Gustaf Mannerheim ei päästänyt hankalana pitämäänsä Walleniusta jatkosotaan. Turhautunut Wallenius vetäytyi Lappiin kirjoittamaan. Hänen toinen kaunokirjallinen teoksensa Emäpuu kertoo ilmestyi vuonna 1942.

Lehtolan kirja on runsaasti kuvitettu, suurin osa lähes sadasta valokuvasta on peräisin Walleniuksen yksityisarkistosta.

Valitettavasti teoksen painos on loppunut jo aikoja sitten. Jäämme odottamaan uutta painosta tai edes lyhennettyä ”karvalakkiversiota” Walleniuksen elämästä.

alkuun

Geoffrey Regan

Päin mäntyä - kirja sotilaallisista tunaroinneista

240 sivua, Ajatus Kirjat 2004

Teos on kauhukirja, joka jättää Runebergin kuvaukset sodasta omaan sankarilliseen arvoonsa. Päätösluvussa kirjan kääntäjä, everstiluutnantti evp. Heikki Tiilikainen luettelee myös suomalaisten sotilaiden möhläyksiä. Valitettavasti Tiilikainen ei suostu arvioimaan vanhan rajan ylittämistä vuonna 1941, Muurmannin rataa tai Pietarin kysymystä.

Se aukko olisi täytettävä. Muuten brittiläisen sotahistorioitsijan Geoffrey Reganin teos lienee kohtuullisen kattava. Painotus englantilaisten ja amerikkalaisten tölmäyksiin on ymmärrettävä, mutta niiden hellävarainen karsiminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Esimerkit ovat kuitenkin karmaisevia. Vai mitä mieltä olette sotahistorian suurimmasta yksittäisestä teurastuksesta:

Englannin sotahistorian musta hetki koitti 1. päivänä heinäkuuta 1916 Sommessa. Taisteluun lähti 120 000 brittisotilasta. Tunaroinnin seurauksen he menettivät surkeassa hyökkäyksessä yhdessä päivässä ja suurelta osin ensimmäisen puolen tunnin aikana 67 470 miestä, joista 21 000 kaatui. Kymmenes Länsi-Yorkshiren rykmentti tuhoutui kokonaisuudessaan alle minuutissa. Vastuussa oli kenraalimajuri A.G. Hunter-Weston “Hellaan teurastaja”, joka lopetti tulivalmistelun ennen aikojaan, sekä viime kädessä brittijoukkojen ylin komentaja, kenraali Douglas Haig.

- Yleistilanne on suotuisa, Haig ilmoitti Lontooseen.

Sodan jälkeen Haigista tehtiin sekä jaarli että paroni. Kukaan ei uskaltanut nauraa.

alkuun

Markku Ruotsila

Churchill ja Suomi

282 sivua, Otava 2002

****

Markku Ruotsilan on kirjassaan Churchill ja Suomi – Winston Churchillin Suomea koskeva ajattelu ja toiminta 1900 – 1955 tuonut merkittävää uutta tietoa Churchillin suhteista Suomeen ja marsalkka Gustaf Mannerheimiin. Tiedot perustuvat lähinnä Winston Churchillin henkilökohtaiseen arkistoon, jonka suomalaiset historiantutkijat ovat tähän asti sivuuttaneet. Syynä saattaa olla, että tiedot tukevat kovin huonosti yleistä, ilmeisen harhaanjohtavaa kuvaa Suomen suhteista Englantiin viime vuosisadan alkupuoliskolla.

Itämeri ja Suomi olivat Churchillille tärkeitä alueita sekä ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen että talvisodan aikana. Vuosina 1919 – 1921 Suomi ja Puola olivat merkittäviä pelinappuloita Churchillin antibolševistisissa suunnitelmissa. Suomen rooliksi oli ajateltu Pietarin valloitusta yhdessä valkoisen venäläiskenraalin Nikolai Judenitšin kanssa, joka valmisteli sotaretkeä Nevan kaupunkiin Viron maaperältä. Myös Mannerheim ajoi asiaa määrätietoisesti. Operaatio oli hyvin lähellä toteutua vuoden 1919 kesällä.

Mannerheim sai myös tehtäväkseen neuvotella yhteistoiminnasta Puolan valtionpäämiehen, marsalkka Jósef Piłsudskin kanssa, joka kävi omaa sotaansa Neuvosto-Venäjää vastaan. Pariisissa neuvoteltiin aikansa kuuluisimpiin terroristeihin kuuluvan Boris Savinkovin kanssa. Savinkov oli ollut sekä sisäministeri Vjatšeslav von Plehwen että suurruhtinas Sergein murhien takana.

Myös sotien välisenä aikana Churchill ja Mannerheim olivat henkilökohtaisessa yhteydessä toisiinsa. Vuonna 1939 Churchill suunnitteli Itämeren ja Pohjois-Ruotsin valtaamista sekä Norjan satamien miinoittamista estääkseen Ruotsin malmitoimitukset Saksalle. Talvisodassa Churchill ei heti katsonut voivansa tukea Suomea suoraan, koska hän ei halunnut sotaa Neuvostoliiton kanssa. Sen sijaan hän kehotti Britannian hallitusta paheksumaan hyökkäystä sekä Ruotsin hallitusta kaikin tavoin tukemaan Suomea. Jatkosodassa Churchillilla oli myös merkitystä Suomen sotakorvausten rajoittamisessa ja maan miehittämisen estämisessä.

Markku Ruotsilan teos on parhaimmillaan kuin jännityskertomus, vaikka tiedämmekin lopputuloksen. Yllätyksiä siinä toki on ja kaikkea ei vieläkään ole kerrottu. Ruotsila tietää mistä puhuu, hän on väitellyt tohtoriksi Cambridgessa ja toimii Yhdysvaltain ja Iso-Britannian historian dosenttina Tampereen yliopistossa.

alkuun

Matti Lackman

Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia.

880 sivua, Otava 2000

***

Teos on tervetullut lisä jääkärikirjallisuuteen. On erittäin opettavaista lukea rinnakkain Lackmania ja alan klassikkoa, K.A. Wegeliuksen kirjaa Suomen leijona ja Saksan kotka. Kyytiä saa myös Matti Lauerman “virallinen” teos Kuninkaallinen Preussin jääkäripataljoona 27. Lackmanin historiallinen ote on vankka, joskus jopa lähes puuduttava. Mutta ilman Lackmanin teosta kuva jääkäriliikkeen historiasta olisi kovin puutteellinen.

Kirja romuttaa käsityksen jääkäreiden monoliittisuudesta. Vajaasta kahdestatuhannesta jääkäristä yli kaksisataa poistettiin riveistä jo Saksassa ja siirrettiin rangaistuskomppaniaan. Noin joka neljäs jääkäriä palasi kotiin vasta vuoden 1918 sodan jälkeen. He joko kieltäytyivät astumasta valkoisten riveihin tai heitä ei päästetty Suomeen, koska heitä epäiltiin punaisiksi, usein täysin aiheellisesti.

kevät 2004

alkuun

Anders Frankson ja Niklas Zetterling

Kurskin taistelu

330 sivua, WSOY 2003, suomentanut Matti Kinnunen

Kurskin seudulla käytiin vuoden 1943 heinäkuussa historian suurin panssaritaistelu. Kurskin lisäksi taisteltiin elokuun alussa Orjolin ja Harkovan ympäristössä. Sotatutkijoiden mukaan Saksan menetti itärintaman strategisen hallinnan näiden taistelujen seurauksena.

Toimittaja Anders Frankson ja erityisesti Ruotsin sotakorkeakoulun tutkija Niklas Zetterling ovat tehneet suurtyön selvittäessään itärintaman sodankäyntiä ja Kurskin taisteluja. Kirjassaan he kuvaavat jopa pataljoonan tarkkuudella tapahtumien kulkua ja oikovat väärinkäsityksiä taistelujen kulusta.

Kirja on epäilemättä hyödyllinen teos niille lukijoille, jotka haluavat tietää mitä tapahtui milloin, missä ja miksi, sekä kuka komensi divisioonia, armeijakuntia ja armeijoita itärintamalla vuoden 1943 kesällä. Myös panssarivaunujen ominaisuuksia analysoidaan kiitettävästi. Muille lukijoille kirja on lähinnä piina.

Kustantajan mukaan kirjassa on havainnollisia karttoja sotahistoriallisilta tapahtumapaikoilta ja yksityiskohtaisia piirroksia panssarivaunutyypeistä. Kumpikaan väite ei pidä paikkansa. Kartat ovat ylimalkaisia ja Carl G. Ahremarkin piirroksilla ei olisi edes läpäissyt koneenpiirustustekniikan peruskurssia. Kirjan kuvaliite on tekstiin verrattuna köykäinen. Liitteessä on myös tehty taitto- ja kuvankäsittelyvirheitä.

Teksti on puuroista ja kulunutta. Sitä rasittaa myös itsestäänselvyyksien jatkuva toisto. Miksi jokaisen sateen jälkeen pitää kertoa, että Venäjän tiet muuttuvat kuravelliksi? Miksi jokaisen taistelun jälkeen pitää toistaa, että saksalaisten Panther on parempi vaunu, kun venäläisten T-34? Lukijalle käy myös selväksi, että puna-armeijan tappiot joka taistelussa olivat Saksan tappioita huomattavasti suuremmat, kuten aina.

Joukossa on myös asiavirheitä lähtien siitä, että Suomi olisi ollut Saksan liittolaismaa toisessa maailmansodassa. Jopa takakanteen on eksynyt harmittava sekaannus, kun puhutaan molempien armeijakuntien tärkeimmistä panssarivaunutyypeistä. Kas, kun ei molempien pataljoonien?

Kurskin taistelun suomenkielinen käännös on ala-arvoinen. Tämä valitettava asianhaara saattaa tietysti johtua alkuperäistekstistä, johon en missään tapauksessa aio perehtyä. Kielioppivirheiden määrää ei tietysti voi kuitata alkuperäistekstin virheillä.

Harmi, että tärkeä teos on pilattu toimitusvaiheessa. Suosittelisin kirjaa todellisille panssari- ja sotahistoriafriikeille, jollei aikaansa voisi käyttää paremminkin. Lähdeteoksena se kaikkine puutteineen ehkä puolustaa paikkaansa, koska kirjassa on vaatimaton henkilöhakemisto. Tosin hyvä lähdeteos olisi kaivannut myös asiahakemiston sekä hakemistot joukko-osastoista ja paikkakunnista.

24.5.2005

alkuun

Carlos Ruiz Zafón

Tuulen varjo

647 sivua, Otava 2004, suomentanut Tarja Härkönen

*****

Tuulen varjo, La Sombra del Viento (2001), on kertomus ihmisistä Espanjan sisällissodan varjossa, mutta myös paljon enemmän. Tarina sijoittuu Barcelonan vanhoille kujille, toreille ja palatseihin sekä ennen kaikkea Calle Santa Analla olevaan pieneen antikvaariseen kirjakauppaan.

Eräänä aamuyönä kirjakauppiaan yksitoistavuotias poika ei kykene palauttamaan kuolleen äitinsä kuvaa mieleensä. Lohdutukseksi isä vie pojan salaperäiseen paikkaan, Barcelonan vanhan keskustan kivipalatsiin, jonka lukittujen ovien takana sijaitsee Unohdettujen kirjojen hautausmaa.

– Daniel, et saa kertoa kenellekään siitä, mitä tänään näet, isä sanoo. – Et edes ystävällesi Tomásille. Et kenellekään.

Kirjasto on suuri labyrintti, Daniel saa ottaa yhden kirjan mukaansa. Harhailtuaan kirjastossa poika löytää teoksen, jonka nimi on Tuulen varjo. Tapahtuma johtaa toiseen ja pian Daniel huomaa olevansa keskellä unohdetun kirjan tekijän monimutkaista ihmissuhdeverkostoa. Hän yrittää löytää kirjailijan muita teoksia, mutta saa tietää, että joku on etsinyt käsiinsä teokset ja polttanut ne. Vuodet vierivät ja kohta Danielin oma elämä muistuttaa kirjailijan francolaisen väkivallan varjostamaa kohtaloa.

Ruiz Zafón kuvaa tapahtumia samaan tapaan, kuin Lawrence Durrell kirjallisuuden rakenteita uudistaneessa Alexandria-kvartetissa, kerronta tuo uusien ihmisten myötä mukanaan uusia näkökulmia. Kirjaa on myös verrattu Umberto Econ Foucaultin heiluriin, tosin Tuulen varjo on helppolukuisempi teos. Mutta se ei vähennä kirjan kiinnostavuutta, kyseessä on espanjankielisen nykykirjallisuuden ja – anteeksi superlatiivi – myös maailmankirjallisuuden mestariteos.

La Sombra del Viento on käännetty parillekymmenelle kielelle. Kirjailija Carlos Ruiz Zafón syntyi vuonna 1964 Barcelonassa ja muutti 30-vuotiaana Los Angelesiin. Ennen Tuulen varjoa hän on kirjoittanut neljä nuorille aikuisille suunnattua kirjaa. Hän on myös espanjalaisten sanomalehtien El Paísin ja La Vanguardian kirjeenvaihtaja.

30.12.2004

Teksti: Robert Brantberg

Etusivu	Mannerheim	Pienoiselämäkerrat	Henkilökuvat	Pokkarit
Romaanit	Elämäkerrat	Sota ja vakoilu	Yrityshistoriikit	Äänikirjat