SA-kuva

Pekka Jokipaltio 1901−1977

Ilmatorjuntaeversti

Pekka Jokipaltio

Helsingin pelastaja

Ilmatorjuntarykmentti 1:n komentaja, everstiluutnantti Pekka Jokipaltio on vuoden 1944 helmikuun 6. päivän iltana vaimonsa kanssa vierailulla Santahaminassa. Hän saa puhelinilmoituksen, jonka mukaan vahvat ilmavoimat lentävät Suomenlahdella länteen. Joki-Pekka tilaa välittömästi auton, Helsingin hälytyssireenit ulvovat.

Auton ollessa matkalla kaupunkiin ilmatorjuntatykit alkavat jyskyttää. Muutamat koneet ovat läpäisseet sulkutulen ja Helsinkiin putoaa pommeja. Runeberginkadulla poliisi antaa taskulampullaan pysähtymismerkin hurjaa vauhtia kiitävälle autolle.

”Pysähdytään”, Jokipaltio sanoo kuljettajalle ja avaa sivuikkunan.

Poliisi näkee everstin arvomerkit ja tekee kunniaa. ”Voisitteko kuljettaa muutaman kaasumyrkytyksen saaneen ihmisen sairaalaan?”

”Missä he ovat, mikä on osoite?” Joki-Pekka kysyy.

”Runeberginkatu 47, se on Mehiläisen talo.”

”Ajetaan heti sinne”, Jokipaltio sanoo. Talo on sama, missä Jokipaltiot asuvat.

Suuren talon asukkaat olivat kerääntyneet Mehiläisen väestönsuojaan. Risteävälle Hesperiankadulle osunut pommi oli katkaissut kaasuputken. Kaasua valui kellarissa olevaan väestönsuojaan. Ihmisiä oli pyörtynyt.

Jokipaltio ottaa autoonsa molemmat pyörtyneet tyttärensä, 15-vuotiaan Leenan ja nuoremman Seijan. Samassa ensimmäiset ambulanssit tulevat paikalle. Parikymmentä ihmistä kuljetetaan läheiseen Suomen punaisen ristin sairaalaan.

”Torjuntakeskukseen”, Jokipaltio määrää saatuaan tyttärensä turvaan.

Sairaalassa kaasumyrkytyksen saaneet toipuvat nopeasti, melkein kaikki pääsivät kotiin samana iltana.

ILMATORJUNTAMIEHEKSI

Tuleva Helsingin ilmatorjuntakomentaja Pekka Jokipaltio syntyi sunnuntaina 19. päivänä toukokuuta 1901 Nurmossa Etelä-Pohjanmaalla. Hänen vanhempansa olivat asemapäällikkö Solmu Jokipaltio ja Jenny Eugenia o.s. Lindberg. Pekka Jokipaltio kävi kahdeksan luokkaa Haapamäen yhteiskoulua ja liittyi Keuruun suojeluskuntaan.

Jokipaltio osallistui vuoden 1918 sotaan Uudenmaan rakuunarykmentin riveissä Hämeen rintamalla. Hän suoritti Kadettikoulun 5. kurssin ja ylennettiin vuonna 1924 vänrikiksi.

Jokipaltio toimi patterinpäällikkönä Kenttätykistörykmentti 3:ssa ja yleni luutnantiksi vuonna 1926. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Elna Maria Smolanderin kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Leena-Maija ja Seija Riitta.

Jokipaltio nimitettiin toimistoupseeriksi yleisesikuntaan vuonna 1930 ja ylennettiin kapteeniksi. Sotakorkeakoulun jälkeen hän toimi patterinpäällikkönä ja yleisesikuntaupseerina Viipurin ilmatorjuntarykmentissä.

”Kaikki oli kovin outoa, sillä olin tottunut olemaan tykistön esikuntapalveluksessa”, Jokipaltio kertoi. ”Tästä alkoi tutkiminen ja opiskelu aivan alusta. Tulenjohtokoneista, tykeistä ja ampumaopista täytyi itsekseen selvitä.”

Jokipaltio ylennettiin majuriksi vuonna 1939 ja nimitettiin Ilmavoimien esikunnan ilmatorjuntatoimiston päälliköksi.

”Sodan lähestyessä tuli kiire hommata lisää ilmavalvontakalustoa, Jokipaltio kertoi. ”Tarvittiin myös ilmavalvontaruutukartta, koska täytyi olla systeemi, jolla tapahtumapaikat voitiin osoittaa vaikkapa puhelimitse. Muistan, kuinka toimiston lattialla luutnantti H. Turpeisen kanssa ruutukarttaa tehtiin.”

”Sodan alettua tehtiin päivät, illat ja yöt määrävahvuuksia joukoille. Sitten rupesi tulemaan uusia aseita, jolle ei koskaan ollut ajateltu joukkoja tai käyttäjiä. Kaikki toimistossa tekivät öitä myöten töitä määrävahvuuksien, joukkojen kunnostamisen, hoitotarvikkeiden ja työkalujen hankinnan parissa.”

JOS VALOILMIÖTÄ VOISI TEHOSTAA

Jatkosodan alussa Jokipaltio palveli kenraalimajuri Woldemar Hägglundin VII armeijakunnan ilmatorjuntakomentajana Laatokan Karjalassa. Hänet ylennettiin everstiluutnantiksi vuonna 1941 ja nimitettiin ilmavoimien esikunnan asetoimiston päälliköksi.

Jokipaltio oli ennen jatkosotaa lukenut venäläisestä sotilasaikakausilehdestä Espanjan sisällissodan pommikonelentäjien kokemuksista. Lentäjien mukaan ilmatorjunta--ammukset näyttivät räjähtävän aivan koneen edessä, vaikka olivat huomattavasti etäämpänä. Kyseessä oli valoilmiön aikaansaama vaikutus. Entäpä jos valoa voitaisiin tehostaa?

Jokipaltio päätti kokeilla asiaa Santahaminassa. Ammuksen räjäyttimen reikää suurennettiin poralla ja tilalle pantiin elektronmetallia, magnesiumin ja alumiinin seosta. Koeammunnoissa 76 millimetrin ammus tuotti räjähtäessään yhtä voimakkaan valoilmiön kuin huomattavasti raskaampi 152 millimetrin ammus.

Jämeränä ja energisenä upseerina tunnettu Jokipaltio nimitettiin vuoden 1943 maaliskuussa Helsingin suojaksi perustetun Ilmatorjuntarykmentti 1:n komentajaksi.

Jokipaltio toteutti valoefektiä lisäävän muutoksen kaikkiin rykmentin ammuksiin.

”Hänen riuska olemuksensa nähtiin tiheästi milloin patterilla tai valonheittimen luona, milloin kuulosuuntima-asemalla, ammusvarikolla tai torjuntakeskuksessa, huolto- tai viestielimissä”, sotakirjailija ja huippuvakooja Jukka L. Mäkelä kertoi.

”Joka paikassa hän kävi, kaiken hän huomasi ja pian hän tunsi koko rykmentin ja koko rykmentti tunsi hänet.”

Jokipaltio vaati arvoon katsomatta alaisiltaan työtä, kuria ja järjestystä, mutta ei ollut pikkumainen pilkunpyörittäjä. ”Hän osoittautui reiluksi mieheksi ja uudesta everstistä tuli pian meidän eversti ja sitten Joki-Pekka.”

SULKUTULI PAKOTTI PUDOTTAMAAN POMMIT

Jatkosodan alussa Helsingin pommitukset olivat lähinnä häirintäpommituksia, vaikka tuhoa syntyikin. Sunnuntaina 8. päivänä marraskuuta vuonna 1942 lentopommi surmasi neljäkymmentäviisi ja haavoitti sataakahtakymmentä lasta ja aikuista elokuvateatterin edessä keskellä Helsinkiä.

Kun Malmin lentokentälle sijoitettiin hävittäjäkoneita, vihollinen siirtyi yöpommituksiin.

Helsingin ilmapuolustus perustui sulkujärjestelmään. Lähestyvien lentokoneiden reitille ammuttiin usean patterin voimin etukäteen laskettu sulkutuli. Oli todettu, että kokematon lentäjä aina pudottaa pomminsa sulkutulen leimahtaessa silmien edessä. Myös kokeneemmat lentäjät saattoivat tehdä saman, etenkin rasittuneina.

Sulkutulta täydennettiin seuranta-ammunnalla, jossa kohteena oli yksittäinen kone. Tämä ei kuitenkaan ollut tykistön päätehtävä, periaatteena ei ollut mahdollisimman monen koneen pudottaminen vaan tehokas pommitusten ehkäisy.

”Meidän ei kannata ryhtyä kilpailemaan suurvaltojen lentokoneteollisuuden kanssa”, Helsingin silloinen torjuntapäällikkö, kapteeni Aake Pesonen kertoi. ”Vaikka pudottaisimme monia kymmeniäkin koneita, sillä ei ole mitään merkitystä, mutta jokainen torjuttu pommi on tärkeä. Torjunta on kaikkein kannattavinta, ei se, että jokin kone tulee iloisesti alas.”

Suomalaiset järjestelmän mukaan kone, joka oli pudottanut pomminsa, lakkasi olemasta maali, jos kohdetta lähestyi muita koneita.

Jokipaltio laati Helsingille täsmällisen ja selkeän puolustussuunnitelman. Raskaat ilmatorjuntapatterit sijoitettiin kaupungin laitamille. Jokaiselle patterilla oli tarkoin määrätty vastuusektori. Jokipaltio sijoitti kevyet ilmatorjuntapatterit tärkeiden kohteiden lähelle matalatorjuntaa varten.

UUSI IHMEKEKSINTÖ

Ilmatorjunnan ongelmana vielä vuoden 1943 alussa oli lentokoneiden kuulohavaintoihin perustuva paikantaminen. Menetelmä oli epätarkka. Kuulosuuntimilla saatiin äänen summittainen sivu- ja korkeussuunta, mutta ei etäisyyttä.

Suomen ilmavalvonta tehostui vuoden 1943 keväällä, kun Saksasta saatiin tutkat. Uutta ihmekeksintöä, Funkmessgerätiä, toimitettiin Helsinkiin ja Kotkaan. Pääkaupunkiin sijoitettiin kaksi kaukotutkaa, Raijaa, ja neljä tulenjohtotutkaa, Irjaa. Kaukotutkat havaitsivat lentokoneet sadanviidenkymmenen kilometriin etäisyyteen asti ja tulenjohtotutkat kykenivät kapealla keilallaan seuraamaan kolmenkymmenen kilometrin päässä lähestyviä koneita.

Yksi Raija sijoitettiin kukkulalle Malmin lentokentän eteläpuolelle ja toinen Kuninkaansaareen. Irjat sijoitettiin Santahaminaan, Lauttasaareen, Käpylän raviradalle ja Viikin pelloille.

Saksasta saatiin myös tulenjohtokoneita seuranta-ammuntaa varten sekä tuon ajan parhaita 88 millimetrin RMB-ilmatorjuntatykkejä, Rämäpäitä.

Korkeavuorenkadun pääpaloaseman alle valmistui vuonna 1943 suuri kalliosuoja, jonne Helsingin torjuntakeskus, Torni, sijoitettiin. Tornia isännöi kapteeni Aake Pesonen. Kalliosuojaan sijoitettiin myös Ilmavalvontakeskus, joka luutnantti Risto Kavanteen johdolla valvoi koko Suomenlahden aluetta.

Pesosen torjuntakeskuksessa oli suuri pöytä, torjuntataso, johon lähestyvien pommikoneiden reitit merkittiin. Tason avulla voitiin ennakoida koneiden sijainnit määrätyllä hetkellä ja kohdistaa paikkaan sulkutuli.

ENSIMMÄINEN TERRORIPOMMITUS

Englantilaiset pommikoneet olivat vuoden 1943 heinäkuussa tuhonneet puolet Hampurista. Vuoden 1944 tammikuussa Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimien ADD:n, Aviatsija Dalnevo Deistvijan komentaja, marsalkka Aleksandr Golovanov, ryhtyi valmistelemaan terrorihyökkäystä myös Helsinkiin. Yhtymä oli suoraan puna-armeijan ylijohdon alainen ja siihen kuului 700−800 pommituskonetta.

Helmikuun alussa ilmavoimien radiotiedustelukomppania huomaa, että ADD:n radioliikenne on vilkastunut. Jotain on siis tekeillä.

Helmikuun 6. päivän sunnuntaiaamu on Helsingissä pilvinen ja pakkasta on kolme astetta. Aamulla kaukovalvontatutkissa nähdään kaksi vihollislentokonetta kaukana merellä. Ne ovat säätiedustelukoneita, vaikka sitä ei Helsingissä tiedetä. Aamupäivän kuluessa sää kirkastuu. Iltapäivällä havaitaan vielä yksi PE-2 -tyyppinen viholliskone Suomenlahdella.

ADD:ssä todetaan, että sää on erinomainen. Illan suussa pommikoneet määrätään ilmaan. Ensiksi nousevat säätiedustelukoneet. Tämän jälkeen seuraavat johto- ja suunnistajakoneet, maalien valaisuryhmä, iskuporras ja tarkistusryhmä. Iskuporras koostuu yksittäisistä koneista, jotka seuraavat toisiaan viidentoista sekunnin välein.

Kello 18.16 Helsingin ilmavalvontakeskus saa viestin, jonka mukaan Suomenlahden pohjukasta kuuluu usean lentokoneen voimakasta surinaa. Äänet etenevät kohti länttä. Keskuksen päällikkö, luutnantti Kavanne määrää Helsingin valot sammutettavaksi ja suuntaa kaukotutkat itään. Parikymmentä minuuttia myöhemmin Kavanne antaa ilmavaroituksen.

”Torjuntahälytys kaakkoon”, kapteeni Pesonen määrää.

Helsingissä on paksua sumua jonka yllä oli kirkas kuutamo. Kello 18.51 Kavanne määrää ilmahälytyksen, insinööri Esko Toivola painaa nappia ja hälytyssireenit soivat. Se on Helsingin ilmahälytys numero 396. Useimmat ihmiset kiiruhtavat pommisuojiin.

Koneet lähestyvät Helsinkiä eri suunnista ja eri korkeuksissa.

Torjuntakeskuksessa keskitytään sulkutulien ampumiseen. Toinen toistaan seuraavien sulkujen ansiosta useimmat koneet pudottavat pomminsa ennen kohdettaan, mutta osa koneista pääsee läpi. Pommeja putoaa rautatieaseman ratapihalle. Kello 19.40 miina- ja palopommeja osuu Rautatiehallituksen rakennukseen, joka syttyi palamaan.

Heti hyökkäyksen alussa Santahaminaan pudonneet pommit katkaisevat patterin kaapeliyhteydet Torniin. Myös Suomenlinnan patterin yhteydet katkeavat pommitusten seurauksena. Patterit eivät enää kykene ampumaan Tornin komentamia sulkuja, vaan joutuivat tyytymään itse määrittelemiinsä vapaisiin sulkuihin. Seuraukset ovat vakavat, osa koneista pääsee läpi.

Tehtaankadun ja Vuorimiehenkadun alueet kärsivät pahiten. Kaupungissa syttyy yhteensä 53 tulipaloa.

Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat uusii hyökkäyksensä heti puolenyön jälkeen, luutnantti Risto Kavanne määrää ilmahälytyksen kello 01.10. Sumu on hälvennyt ja pakkasta on kuusi astetta. Hyökkäys on iltahyökkäystä heikompi ja torjunta onnistuu paremmin. Arviolta joka kymmenes kone pääsee kuitenkin pudottamaan pomminsa kaupunkiin. Hyökkäys päättyy neljän aikoihin aamulla.

Toisessa hyökkäyksessä pommeja putosi muun muassa rautatieasemalle, linja-autoasemalle, Katajanokalle, Kruunuhakaan, Alppilaan, Pasilaan, Pengerkadulle ja Helsinginkadulle. Tulipaloja syttyi viisitoista.

Kahdessa pommituksessa kuoli 103 ja haavoittui 295 henkilöä. Ilmatorjuntarykmentin tappiot olivat kaksi kaatunutta ja neljä haavoittunutta. Taloja tuhoutui 28 ja vaurioitui 137.

Arvion mukaan Helsinkiin tehtiin tuona yönä noin 350 pommituslentoa. Ilmatorjunta ampui alas 4−5 konetta.

Pommitusten seurauksena päämaja kehotti ihmisiä siirtymään vapaaehtoisesti Helsingistä maaseudulle. Kehotus koski alle 16-vuotiaita lapsia, pysyvästi sairaita ja yli 60-vuotiaita. Evakuoimisen jouduttamiseksi järjestettiin useita lisäjunia, joihin ihmisillä ei ollut lupa ottaa mukaansa muuta kuin välttämättömät tavaransa.

Valtioneuvosto päätti helmikuun 9. päivänä, että kansa- ja keskikoulut keskeyttävät toimintansa kaikissa etelärannikon kaupungeissa.

YÖHÄVITTÄJIÄ SAKSASTA

Pommitusten aikana saksalainen yhteysupseeri, kapteeni Kurt Rheindorf soitti torjuntakeskuksesta suoraan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille Saksaan ja pyysi Helsingin suojaksi yöhävittäjiä. Helmikuun 12. päivänä Malmin kentälle saapui täysi tusina Messerschmitt 109 -hävittäjää. Sovittiin työnjaosta. Päävastuu tulisi olemaan ilmatorjunnalla, joka jättäisi valaistut koneet yöhävittäjien saaliiksi.

Ensimmäisen pommitusyön kokemusten perusteella everstiluutnantti Jokipaltio varmisti yhteydet pattereihin uusilla maakaapeleilla. Pattereille ajettiin myös runsaasti ammuksia, ne olivat loppuneet kesken edellisten pommitusten aikana.

Helmikuun 16. päivänä vihollisen lentotoiminta vilkastuu jälleen Suomenlahdella. Illalla taivaalla on hajapilviä ja pakkasta on viisitoista astetta.

Kello 19.55 luutnantti Kavanne määrää kaupungin valot sammutettavaksi. Kello 20.12 kaupunki saa ilmahälytyksen numero 404. Messerschmitit nousevat ilmaan Malmin kentältä. Lentäjien harmiksi kuutamoa ei ole.

Ilmavalvontakeskus ilmoittaa, että kaupunkia lähestyy ainakin satakaksikymmentä konetta. Ensimmäiset sulut ammutaan, mutta osa merkitsijäkoneista pääsee pudottamaan valopomminsa kaupungin itä- ja pohjoisreunoille. Kello 20.41 pommeja putoaa Katajanokan kärkeen. Kiivas ilmatorjuntatuli hajoittaa kuitenkin merkitsijäkoneita seuraavan pommikonelautan ja useimmat koneet pudottavat pomminsa mereen. It-tykkien putket kuumenevat punahehkuisiksi.

Yöhävittäjien toimintaa haittaa se, että sää ei ole edullinen valonheittimien toiminnalle. Pommikoneet pääsevät livahtamaan valokeilasta, koska taivaalla on paljon hajapilviä. Hävittäjät eivät ehdi paikalle.

Sen sijaan etelässä on kirkkaampaa ja Tallinnasta nousseet JU-88 -yöhävittäjät pudottavat kaksi venäläiskonetta.

Pommeja putoaa Katajanokan lisäksi Hakaniemen torille, missä halkovarasto syttyy palamaan. Myös Hämeentielle, kolmannelle linjalle, Unioninkadulle ja Etelärantaan putoaa pommeja.

Kello 23.45 kaupungin sireenit soivat jälleen, seuraavat aallot ovat tulossa. Taivas on jo vetäytynyt täysin pilveen. Näytelmä toistuu.

Kello 05.49 kaupungin sireenit soivat merkiksi siitä, että suurhyökkäys on ohi. Henkilötappiot kaupungissa ovat 25 kuollutta ja 27 haavoittunutta. Kuolleitten määrä on vain neljäsosa ja haavoittuneiden kymmenesosa edelliseen suurpommitukseen verrattuna vaikka vihollislentojen määrä oli kaksinkertainen. Yksi ilmatorjuntamies haavoittuu.

Torjunta oli onnistunut, kaupunkilaiset olivat myös osanneet suojautua paremmin. Taloja tuhoutui 22 ja vaurioitui 53.

Toisen hyökkäyksen lentojen määrä oli noin 650. Yhteensä 6 500 pommista kaupunkiin putosi vain 130. Alas ammuttiin kymmenen konetta. Neuvostoliitto ilmoitti myöhemmin neljätoista konetta kadonneeksi.

KAUPUNKI SIIRRETÄÄN ITÄÄN

Kolmas hyökkäys alkoi lauantaina 26. päivänä helmikuuta. Taivas oli tähtikirkas ja pakkasta oli kuusi astetta. Jokipaltio oli keksinyt oivan menetelmän vihollisen harhauttamiseksi. Kaupungin itäpuolelle Nordsjön, nykyisin Vuosaaren maastoon sijoitettiin neljän tykin sulkupatteri. Patterin läheisyyteen kasattiin parikymmentä isoa kokkoa.

Ilmahälytys annetaan kello 18.45. Nordsjön patteri aloittaa kiivaan sulkutulen kun pommikoneet lähestyvät ja bensiinikanistereilla varustetut pyromaanit sytyttävät kokot. Lisäksi Jokipaltio käyttää vain kaupungin idänpuoleisia valonheittimiä. Kaupunki on ikäänkuin siirretty paikaltaan idemmäksi. Harhautus onnistuu. Nordsjön alueelle putoaa valtava määrä pommeja, mutta niitä riittää myös kaupunkiin.

Ilmahälytystila päättyi kello 06.30. Se oli Helsingin historian suurin pommitus. Lentojen yhteismäärän arvioitiin olevan noin tuhat, eli yhtä paljon kuin edellisissä suurhyökkäyksissä yhteensä. Patterit ampuivat taivaalle yli 18 000 kranaattia.

Arviolta kymmenestätuhannesta pommista kaupungin alueelle putosi 338. Hyökkäyksessä kuoli 18 ja haavoittui 34 henkilöä. Kolme it-miestä kaatui ja yksi haavoittui. Rakennuksia tuhoutui 59 ja vaurioitui 135. Ilmatorjunta ampui alas 8−10 ja hävittäjät neljä konetta.

Pommeja putosi muun muassa Kaivopuistoon, Eteläsatamaan, Yrjönkadulle, ja Ratakadulle. Myös Kaartin kasarmia ja Aleksis Kiven kansakoulua pommitettiin.

Jokipaltion mukaan yhden yön ilmatorjuntaan meni kaksikymmentäviisi rautatievaunullista ammuksia, rahassa mitattuna suunnilleen 3−4 suuren helsinkiläisen kivitalon verran.

”Tämä on todella vähän, jos ajatellaan kuinka paljon ihmishenkiä ja taloja säästettiin”, Jokipaltio kertoi. ”Erikoisen kiitoksen ansaitsevat ne neljäsataa helsinkiläistä koulupoikaa, jotka toimivat ilmatorjunnan apuna.”

Koulupojat hoitivat eri pattereissa aputehtäviä. Joukossa oli muun muassa Suomisen Olli, eli Lasse Pöysti, sekä Elannon tuleva pääjohtaja Ylermi Runko.

Kansainvälisesti verrattuna Helsinki pärjäsi erittäin hyvin. Vuoden 1945 helmikuussa englantilaiset ja amerikkalaiset tekivät terroripommituksen Dresdeniin tuhannenkahdensadan koneen voimin. Asukasluvultaan kaksi kertaa Helsinkiä suuremmassa kaupungissa sai surmansa yli satatuhatta, saksalaisarvion mukaan yli kaksisataatuhatta ihmistä. Suurin osa, noin kolmetoista neliökilometriä kaupungista tuhoutui.

Kaiken kaikkiaan liittoutuneet pommittivat toisen maailmansodan aikana noin tuhatta saksalaista kaupunkia ja surmansa sai yli puoli miljoonaa siviiliä.

Saksalaisten V-1 ja V-2 -ohjuksilla tekemissä Lontoon terroripommituksissa kuoli noin viisikymmentätuhatta ihmistä.

Hiroshiman ydinpommituksessa vuonna 1945 kuoli kahdeksankymmentätuhatta ja Nagasakissa kolmekymmentäkuusituhatta ihmistä.

KUMMITUSLINNAN HARHAUTTAJAT

Kuusisaaressa, lähellä Lehtisaaren salmen rantaa, oli huvila, jota sanottiin Kummituslinnaksi. Huvila sijaitsi synkeässä kuusikossa, matkaa lähimmälle tielle oli toistasataa metriä. Taloa isännöivät päämajan tiedustelujaoston valvontamiehet. Asukkaina oli kymmenen kiinni saatua venäläistä vakoojaa, jotka olivat suostuneet toimimaan Suomen hyväksi. He syöttivät Neuvostoliittoon tekaistua tietoa.

Kummituslinnan isännät päättivät heti ensimmäisen suurpommituksen jälkeen vähentää vihollisen mielenkiintoa Helsingin pommittamiseen. Hyökkäyksen tuhoa suurenneltiin värikkäin sanakääntein. Annettiin vaikutelma, että suurpommitus onnistui hyvin, että Helsingin keskusta oli raunioina. Juonen käytännön toteutuksesta on kaksi versiota, jotka mahdollisesti täydentävät toisiaan.

Ensimmäisen version mukaan asialle pantiin Petteri -niminen vakooja. Petteri oli kesällä pudotettu desanttina Hyvinkään länsipuolen korpimaastoon radion kanssa. Eräänä päivänä hän meni reservin vänrikin univormuun pukeutuneena Hyvinkäälle ostamaan kioskista sanomalehtiä. Mutta vänrikillä oli päässään koppalakki yleisesti käytetyn suikan asemesta. Myyjän epäilyt heräsivät ja sotapoliisi pidätti vänrikin.

Desantti suostui yhteistoimintaan suomalaisten kanssa ja hänelle annettiin peitenimi Petteri. Venäläiset uskoivat Petteriin, hänelle toimitettiin koko sodan ajan runsain määrin rahaa ja elintarvikkeita. Niinpä Helsingin tuhoa liioittelevat Petterin raportit melko varmasti kulkeutuivat myös ADD:n tietoon.

Lauttasaaressa oli vuoden 1944 talvella suuntimoiden avulla otettu talteen toinen desantti, joka oli pudotettu Helsingin edustalle. Hänen tehtävänään oli raportoida Helsingin ilmapommitustuhoista. Toisen version mukaan juuri hänet pantiin ilmoittamaan, että ensimmäisessä pommitusaallossa yhdeksänkymmentä prosenttia pommeista osui kaupunkialueelle. Desantti jatkoi väärien tietojen lähettämistä myös seuraavan pommitusaallon tuhoista, jonka jälkeen hänen esimiehensä ilmoittivat radiolla, että hänelle on myönnetty korkea kunniamerkki.

Maailmalle välittyi kuva Helsingin tuhoista myös Ruotsin kautta. Laulajatar Aulikki Rautavaara oli matkustanut Tukholmaan esiintymään Helsingistä sodasta turvaan lähteneiden pakolaisten kanssa. Dagens Nyheterin ja Ruotsin radion toimittajat haastattelivat heitä ja laativat värikkäitä kuvauksia Helsingin koettelemuksista. Juttujen mukaan Helsingin keskustassa ei ollut yhtään ehyttä taloa. Yliopisto oli pahoin vaurioitunut, samoin Stockmannin tavaratalo.

Leningradissa ja ADD:ssä syntyi kuva, jonka mukaan Helsingin arvo pommituskohteena oli suuresti vähentynyt.

Valvontakomission jäsen, lentäjäeversti Lešinski kävi vuoden 1944 syksyllä tarkastamassa Helsingin tuhoja. Mukana oppaana oli everstiluutnantti Pauli Erwi. Ajettiin Lešinskin listan mukaan kohteesta toiseen. Erwin mukaan Leshinski katseli vaieten näkemäänsä, viivasi listalta yli kohteen nimen ja käski ajamaan seuraavaan paikkaan. Kun kierros oli tehty, lentäjäeversti poisti rinnastaan Helsingin tuhoamisesta saadun kunniamerkin.

”Olettepa rakentaneet nopeasti”, eversti Lešinski sanoi Erwille.

Sotien jälkeen eversti Jokipaltio toimi kymmenen vuotta vuotta Ilmatorjuntarykmentti 1:n komentajana. Hän oli Hämeen sotilasläänin komentajana vuosina 1956−1957.

Eversti Pekka Jokipaltio kuoli 31. päivänä toukokuuta vuonna 1977.

IT-SOTILASPOJAT

Lukiolaisten ja lottien ilmatorjuntapalveluksesta oli saatu hyviä kokemuksia Saksassa. He olivat näppäriä eivätkä, etenkään lukiolaiset, osanneet pelätä. Parhaiten he pärjäsivät tutkalla, tulenjohdossa, tykkien suuntaajina ja aikasytyttimien ajastajina. Lataajiksi heistä ei ollut, tehtävä vaati vahvoja miehiä.

Marsalkka Gustaf Mannerheim määräsi vuoden 1943 keväällä, että ilmansuojelu- ja ilmatorjuntajoukkoihin voidaan ottaa 16 vuotta täyttäneitä vapaaehtoisia. Saman vuoden kesällä lukiolaisia jo oli palveluksessa, jotkut jopa väärensivät syntymäaikansa päästäkseen palvelukseen.

Toisen Helsingin pommituksen jälkeen helmikuun 19. päivänä vuonna1944 lukiot oli suljettu ja kouluhallitus lähetti rehtoreille kiertokirjeen, jonka mukaan heidän tuli kehottaa oppilaita ilmoittautumaan ilmatorjuntaan. Ikärajasta ei puhuttu.

Vapaaehtoisiksi lähti joukko poikia, myös 15-vuotiaita ja jokunen 14-vuotias. Ilmoittautuneita oli 1 524 poikaa, josta Helsinkiin saatiin 404. Pattereilta voitiin lähettää aikuisia miehiä rintamalle.

It-sotilaspojille piti antaa kolmen kuukauden sotilaskoulutus, mutta Helsingissä koulutus supistui kolmeen vuorokauteen. He joutuivat sotatöihin jo helmikuun 26. päivänä.

Helsingin pommituksissa kaatui 5 ja haavoittui 6 it-miestä, joukossa ei ollut sotilaspoikia.

Eversti Pekka Jokipaltio antaa tunnustuksen myös lotille. ”Valonheitinlottapatteri tuli mukaan vuoden 1944 kesällä. Patteriin kuului 125 koulutettua lottaa, miehiä oli vain päällikkö, joukkueenjohtajat ja asentaja.”

Lähteitä: Jukka L. Mäkelä: Helsinki liekeissä, WSOY 1967. Aake Pesonen: Tuli-iskuja taivaalle, Kirjayhtymä 1982. Aake Pesonen: Helsinki sodassa, Kirjayhtymä 1985. Eino Penttilä: Taistelu Helsingistä, Mainosteknikot 1993.