Joutua pittää
Hätälän
yrittäjäperheen tarina
128 sivua
Kansi ja taitto: Matjas Jumisko
ISBN 952-5343-22-7
Kalakauppaa
ja marjamakasiinia
Kun Juho
Isohätälä 1930-luvulla muutti perheineen Haukiputaan Kellosta
Ouluun, kaupungissa oli parikymmentätuhatta asukasta. Juho perusti toiminimen
ja ryhtyi vaimonsa kanssa myymään kalaa ja marjaa Oulun torilla.
Kirja kertoo sanoin ja kuvin kalan ja marjan kaupasta kahdeksan vuosikymmenen ja kolmen sukupolven
aikana. Se on menestystarina torikauppiaista, joista kovan työn ansiosta tuli
kivijalkayrittäjiä.
Suvun tunnuslauseena on Joutua pittää. Kiirettä on pitänyt.
Tänään Hätälä Oy on Pohjois-Suomen merkittävin kalaliike,
jolla on maan nykyaikaisin kalanjalostustehdas Oulun Kaakkurissa. Yhtiö
toimittaa koti- ja ulkomaista kalaa tukkuliikkeille, kaupoille ja
suurkuluttajille.
KasvisHovi Oy
puolestaan toimittaa vihanneksia, hedelmiä,
valmissalaatteja ja eineksiä suurkeittiöille ja vähittäiskaupoille.
Marjakauppaa käydään perinteisellä nimellä Oulun Marjamakasiini.
1. luku
Kalakauppiaaksi Ouluun
Kellon kylä sijaitsee Perämeren kalaisalla
rannikolla Kiiminkijoen eteläpuolella. Kylällä on pitkät
perinteet. Paikalla kalastettiin jo keskiajalla, jolloin kylä kuului Iin
pitäjään.
Kalastajat olivat 1300-luvulla lähteneet Varsinais-Suomesta leveämmän
leivän perään. Sata vuotta myöhemmin Kellossa oli jo useita kymmeniä taloja.
1500-luvun lopulla alueelle muutti myös savolaisia, jotka olivat vanhan eli
pitkänvihan aikana lähteneet pakoon idästä tullutta vainolaista.
Verkot laskettiin Perämereen lohta pyytämään, kalapadot rakennettiin Kiiminkijokeen.
Porukalla käytiin Kainuussa asti hauen verkkopyynnissä, koska kapakalaksi
kuivattu hauki säilyi hyvin. Sitä oli myös helppo kuljettaa. Yhdellä
venekunnalla saattoi olla matkassaan jopa kolmekymmentä verkkoa.
Kiiminkijoella ja siihen laskevissa pienemmissä joissa pyydettiin syksyllä
nahkiaisia potkuverkoilla ja merroilla, eli tiinuilla. Potkuverkosta tehtiin
pussi, jolla kalat ja nahkiaiset pyydettiin. Merrat rakennettiin kaksivuotisten
pajujen varvuista, nuoremmat eivät kestäneet ja vanhemmat olivat liian paksuja.
Sitomiseen käytettiin maasta kaivettuja männyn juuria.
Nahkiaiset olivat herrojen herkkua; niitä vietiin kuivattuina,
savustettuina tai paahdettuina ja etikkaan säilöttyinä puuastioissa Tukholmaan
asti. Osa kala- ja nahkiaissaaliista meni veroina kruunulle.
Perämeren rannikon seutu vaurastui ja väki lisääntyi. Vuoden 1764 loppiaisena vihittiin käyttöön Kellon
naapurikylän Haukiputaan kirkko, joka ajan tavan mukaan sai nimekseen Ulrika Ruotsin edesmenneen
kuningattaren mukaan. Pyhätön oli koristellut kuuluisa oululainen kirkkomaalari
Mikael Toppelius.
Ruotsiin kuuluva Suomi joutui sodan seurauksena Venäjälle vuonna 1809.
Suomesta tuli autonominen suurruhtinaskunta, jonka hallitsijana oli tsaari Aleksanteri I. Seurasi nousukausi ja
myös Haukipudas teollistui. Asemakylälle Kiiminkijoen varteen, nykyisen Pohjola-opiston
paikalle, rakennettiin vuonna 1863 vesivoimalla toimiva suursaha, Maunun
saha. Päivittäin sahattiin noin kuusikymmentä tukkia. Lautatavara
laivattiin maailmalle Siikasaaresta.
Saman vuoden kesäkuun 11. päivänä Haukiputaan Kellon kylässä Isohätälän
taloon syntyi poika Juho Henrik,
jota Heikiksi sanottiin. Maatila oli Kellon vanhoja tiloja ja nimensä
mukaan iso.
Vuonna 1866 perustettiin Haukiputaan kunta, johon myös Kellon kylä kuului.
Maunun saha muutettiin höyrysahaksi vuonna 1882 ja sahalla oli töissä
parhaimmillaan seitsemänkymmentä henkeä. Sahan alueella oli suuri puisto,
tanssilava, pelihuoneet, keilarata ja krokettikenttä.
Heikki Isohätälä
avioitui kahdeksan vuotta nuoremman Maria Kaisa o.s. Perätalon kanssa. Pariskunnalle syntyi huhtikuun 7. päivänä vuonna
1905 esikoispoika, jonka nimeksi tuli isänsä mukaan Juho Henrik.
Myöhemmin perheeseen syntyivät Väinö,
Esko sekä Aune.
Suomen suurruhtinaskunta itsenäistyi vuonna 1917. Alkoi verinen
sisällissota; valkoiset joukot riisuivat kenraali Gustaf Mannerheimin johdolla
venäläiset aseista ja kukistivat saksalaisten avulla punaiset kapinalliset.
Suomessa seurasi rakentamisen aika.
25-vuotias Juho meni vuonna 1930 naimisiin pari vuotta nuoremman Vendla Katariina o.s. Kontion
kanssa. Vendla oli Heleena
ja Kalle Pekanpoika Kontion tytär. Juholle ja
Vendlalle syntyi poikalapsi torstaina toukokuun 14. päivänä seuraavana vuonna.
Pojan nimeksi tuli Olavi Johannes, häntä opittiin sanomaan Olliksi.
Juho ja Vendla tekivät Isohätälässä maatöitä, lisäksi Juho kalasti ja kävi
muun muassa nuotan vedossa. Hän teki talvisin hevosella kalanhakureissuja noin
pari peninkulmaa Kellon ulkopuolella sijaitsevaan Hailuodon saareen.
Juho, Vendla ja viisivuotias Olli muuttivat vuonna 1936 Haukiputaalta Oulun kaupunkiin. Juho oli sisareltaan
Aunelta ottanut velkaa ja ostanut perheelle mökin Tuiran kaupunginosasta
mahtavan Oulujoen pohjoisrannalta.
Kerrotaan, ettei Vendla jaksanut olla ison talon miniänä, vaan oli kopannut
Ollin kainaloon ja lähtenyt kaupunkiin kohtaloaan etsimään. Juho oli lähtenyt
perään.
Oulu oli 1930-luvun puolivälissä vireä kahdenkymmenentuhannen asukkaan
teollisuuskaupunki, jossa työmiehet parhaillaan rakensivat sellutehdasta
Oulu-yhtiölle Nuottasaareen. Toppila Oy:n sulfiittisellutehdas oli tuoksunut
rahalle jo viisi vuotta. Entinen terva-, laiva- ja nahkakaupunki tarjosi
yritteliäälle pariskunnalle hyvät mahdollisuudet elannon hankkimiseen.
Juho päätti aloittaa toiminnan kalakauppiaana, velaksi ei elettäisi.
Kalat tuotiin tutuista paikoista, Hailuodosta ja Kellon Kiviniemen
kalarannasta, kesäisin hevoskärryillä ja talvisin reellä. Vendla vei omilla
työntökärryillään kalat toripöytään.
Hailuodon kalastajat toivat reellä saaliinsa toripuomille, josta
tukkukauppiaat ostivat kalat ja välittivät ne eteenpäin kauppiaille. Mutta Juho
hankki itselleen etulyöntiaseman. Hän tunsi kalastajat ja oli tilannut kalansa
suoraan Luodosta. Nämä kalat tuotiin Juhon pihalle Tuiraan.
Olli muistaa hyvin luotolaiset nuotanvetäjät.
– He toivat pihaamme talvi-iltaisin ja öisin kalat; silakkaa, kuoretta eli
norssia, sekä maivaa, Perämeren muikkua. Miehet olivat kylmissään ja nukkuivat
leivinuunin pankolla. Saapasparien määrästä tiesi, kuinka monta miestä siellä
oli.
Aamulla Juho punnitsi kalat, jonka jälkeen ne ajettiin Tuiran puolelta
torille.
– Hevosilla toivat aina 1950-luvun puoliväliin asti, Olli sanoo. – Sitten
Hailuotoon aurattiin jäätie ja Matti Jarva
kuljetti sieltä niitä kaloja autollaan.
Oulun maistraatti hyväksyi Juho Isohätälän elinkeinoilmoituksen tiistaina 18. päivänä tammikuuta
vuonna 1938. Juho ilmoitti kunnioittaen aikovansa harjoittaa kalan ja omenan
kauppaa kauppatorilla käyttäen toiminimeä Juho Hätälän kala- ja omenakauppa.
Omena täydensi hyvin kalakaupan sesonkivaihteluita.
Olli-poika pantiin opintielle Tuiran kouluun. Hän selvitti kansakoulun ja
yritti myös käydä oppikoulua, mutta huonolla menestyksellä, koska hänellä oli
lukemis- ja kirjoittamishäiriö. Matematiikassa hän tosin pärjäsi hyvin.
Olli kävi myöhemmin kaksivuotisen kauppakoulun.
Vanhempi Juho Isohätälä kuoli 22. päivänä maaliskuuta vuonna 1938. Nuorempi
Juho sekä hänen sisaruksensa Aune ja Esko saivat perintönä 8 000 markkaa
kukin, tila oli testamentattu Väinölle.
Väinö jäi tilaa hoitamaan, Aunesta tuli myöhemmin kampaaja ja Eskosta
taksiautoilija.
Teksti: Robert Brantberg 2004